tiistai 13. kesäkuuta 2017

Ylikunnosta SM-pronssille


Upea viestijoukkueemme epäonnisen 4x100-viestin jälkeen.

Kuten tiedätte, suunniteltu juoksukevääni ja haviteltu maratonennätykseni heittivät häränpyllyä, kun takareisi revähti ja ajauduin ylikuntoon. Joinakin hetkinä pelkkä ajatus juoksemaan lähtemisestä tympäisi, ja halusin viskata koko tavoitteellisen treenaamisen romukoppaan. Se on kai ihan ymmärrettävää. Juokseminen on ollut minulle aina henkireikä, tapa tuulettaa päätä ja ajatuksia, hetki omaa aikaa, keino kokeilla omia rajoja ja haastaa itseni. Kun juokseminen ei kulkenutkaan toivotulla tavalla, sattui ja oli raskasta lenkistä toiseen, siitä alkoi tulla riippakivi, jota huomasi pelkästään suorittavansa.

Oli ihan hyvä pysähtyä miettimään, miksi ylipäätään juoksen ja mitä harrastuksesta toivon vielä saavani.

Olin Hampurin maratonilla kannustamassa miestäni, kun sain yllättäen viestin VSVU:n juoksijalta. Hän kysyi, lähtisinkö SM-maastoihin Vierumäelle toukokuun alussa. Juostava matka oli kuusi kilometriä. En ollut tuossa kohdassa juossut kilometriäkään pariin viikkoon, ja kisaaminen tuntui utopistiselta ajatukselta. Kyse on siis aikuisurheilusta eli veteraanikisoista, jonne pääsee vasta täytettyään 30 vuotta. Varsinais-Suomen veteraaniurheilijoihin liityin vuosi sitten, sillä jäsenmaksun ansiosta pääsee huomattavasti halvemmalla Urheiluhalliin. Silloin minulla ei ollut aavistustakaan, miten kovia juoksijoita VSVU:lla on. 

Riikka lähestyi seuraavaksi SM-viesteistä, jotka järjestettäisiin 10.6. Ajattelin, että kaipa sitä toipuu sen verran, että 100 metriä jaksaa juosta ja sanoin että voinpa kai tullakin. En ehtinyt ottaa satasen aikaa ennen kisoja, joten ei ollut mitään hajua, miten kovaa juoksen. Kaksi kertaa kävimme muun joukkueen kanssa vaihtoharkoissa ja kerran kävin lasten kanssa Paavo Nurmen stadionilla vetämässä kaksi kertaa satasen piikkareilla. Jaksoin juosta sen kutakuinkin täysillä, joten uskoin selviytyväni koitoksesta. Piikkarit jalassa olin juossut kolme kertaa ennen kisoihin lähtöä. 

Viimeisissä vaihtoharkoissa ei ollut vielä varmaa, pääsisinkö juoksemaan 4x100:n viestiin, sillä joukkueessamme oli viisi tarjokasta eikä ollut päätetty, kuka juoksee ja minkä matkan. Silloin en vielä tiennyt, että minut aiottiin ilmoittaa ruotsalaisviestiin myös. Yksi joukkueemme jäsenistä kuitenkin loukkasi epäonnisesti viimeisessä vaihdossa etureitensä, jossa paljastui pieni repeämä.
Häneltä jäi viestit väliin, mutta muu joukkue säilyi ehjänä starttiin saakka.

Oma takareiteni on edelleen mysteeri. Olen tehnyt fyssarin ohjeiden mukaan ahkerasti pakarajumppaa, mutta kireyttä ja kipua on yhä. Se on vain vaihtanut paikkaa. Fyssari oli sitä mieltä, että ne ovat kalvot, jotka siellä kirraavat, ja saan niitä tuntemusten mukaan rullata ja venytellä. Torstai-illalla kävin vajaan kutosen polkujuoksulla, jonka jälkeen rullasin 45 minuuttia takareittä. Sieltä löytyi niin herkullisia kohtia, etten malttanut lopettaa. Kyllä se kai vähän auttoikin. Se varsinainen revähdyskohta ei ole enää niin kipeä, vain venytellessä tuntuu. Mutta nopeissa ja lyhyissä vedoissa koko jalka on kivuton. Joten aika luottavaisin mielin lähdin matkaan.

Lähdimme yhteiskuljetuksella perjantai-iltana kuuden maissa. Bussi oli täynnä eri-ikäisiä juoksijoita, ja yllätyksekseni mukana oli useita tuttuja vieläpä eri yhteyksistä. Ajelimme pikkuteitä pitkin maakuntaa ja noukimme juoksijan sieltä, toisen täältä. Matka Jämsään kesti viisi tuntia, ja pään tyynyyn painoin 23.30. Uni ei tullut silmään ainakaan tuntiin, ja silmät aukenivat tasan kello 6. Aika heppoisin eväin sitä lähdettiin taistoon. Maittavan aamiaisen jälkeen ajettiin vielä tunnin matka Vaajakoskelle, Jyväskylästä vähän eteenpäin. 

Oli tulossa helteinen päivä. Aurinko paistoi kuumasti jo aamutuimaan, ja pitkähihaisessa verkatessa hiki valui aivan solkenaan. Juoksentelin ensin Sirpan kanssa läheisellä kuntoradalla ja poluilla, sitten hölkkäilin vielä itsekseni. Perusteelliset liikkuvuustreenit, venyttelyt ja aukkarit. Radalla kisattiin tauotta. SM-kisoissa piti olla tiettynä aikana lähtöalueella, josta toimitsijat tulivat noutamaan porukan juoksujärjestyksessä omalle lähtöpaikalle. Siellä sitten odoteltiin, ja huomasin molempien kakkososuuden juoksijoiden näyttävän todella kovakuntoisilta urheilijoilta. Sarjassamme N40 joukkueita oli kolme, joten mitali olisi taattu joka tapauksessa. Vähän ennen kuin saimme asettua vaihtoalueelle, edellisessä erässä kakkosvaihdossa vanhempi miesjuoksija tuupertui maahan ennen kuin sai kapulaa annettua seuraavalle. Verinaarmu tuli otsaan, mutta mies nousi maasta muutamien sekuntien kuluttua ja sai ojennettua kapulan eteenpäin. Häneltä oli kuulemma lähtenyt taju.

Keskittyminen herpaantui hetkeksi, mutta sitten kello 10.32 lähdön aika koitti. Laukauksesta ykkösemme Kati ampaisi matkaan, ja kaikki tapahtui todella nopeasti. Molemmilta puolin Jyväskylän ja Nurmijärven juoksijat singahtivat perä jälkeen eteenpäin, sitten tuli oma vuoroni. Vaihto onnistui hyvin, pääsin vauhtiin ja sain kapulan. Suoralta en muista oikein muuta kuin että painelin niin lujaa kuin kintuista pääsin. Tajuntaan iskeytyi ajatus, että pitäisi päästä vielä lujempaa, sitten Jamila oli jo siinä ja lähti matkaan, pieni paniikki yletynkö antamaan kapulaa, ja sain kuin sainkin sen siirrettyä. Sitten taisin hoiperrella lähtöalueelle, jonne olin luvannut viedä piikkarini Annalle, joka juoksi N50-sarjassa ja jonka oma juoksu oli tuota pikaa. Jotain sähellystä siinä oli, heillä meni lähtöjärjestys uusiksi ja jonkin aikaa jutustelin siinä. Sitten lähdin kohti maalialuetta, mutta matkan varrella näin Katin, joka kertoi, ettemme päässeet maaliin. Mitä ihmettä, sellainen mahdollisuus ei ollut tullut mieleenikään. Ankkuri oli juossut ehkä 20 metriä ja sitten oli paukahtanut oikea pohje. Kipu oli niin kammottava, että hän ei pystynyt raahautumaan maaliin saakka. No lähdettiin saman tien katsomoon kysymään, mikä meininki. Siellä Sirpa-parka makasi mieli maassa ja jalka kipua sykkien. Vaikutti siltä, että syynä olikin akilles, joka oli alkanut turvota. Pelättiin, että jänne oli mennyt poikki. Käytiin läpi tapahtunutta, ja seurattiin samalla radalla koko ajan pyöriviä viestijuoksuja. VSVU:lla on todella kova N45-joukkue, joka tavoitteli 4x100:n Suomen ennätystä. Se jäi ihan pienestä kiinni, mutta oli upea nähdä oikeiden pikajuoksijoiden työskentelyä. M45-joukkue puolestaan paukutti kisoista vissiin kolme Suomen ennätystä.
N45 voitokas superjoukkue

N45 sai kultaa ainakin kahdesta viestistä.

Keskipäivän jälkeen kävimme lounaalla ja menimme jatkamaan kisaseurantaa. Ruotsalaisviesti juostaisiin meidän sarjassamme kello 17.40. Koska ankkuriksi lupautunut oli joutunut jäämään jalkavamman vuoksi Turkuun, minut oli ilmoitettu 400 metrin osuudelle. Ruotsalaisviestissä juostaan tonni: 100m, 200m, 300m ja 400m. Jännitti lähinnä se juoksuvauhti. Satasissa jännittivät vaihdot, mutta nyt piti miettiä juoksemista. Olin juossut nelosen vetoja viimeksi edelliskesänä ja yritin muistella, minkälaista vauhtia niitä olin tiputellut. Päättelin, että pitäisi juosta puoli kierrosta niin, että voisin kiristää sen toisen puolikkaan maaliin. Se vasta noloa olisi, jos hyytyisin katsomon edessä. Sirpan oli joka tapauksessa pitänyt juosta oma osuutensa omassa ikäsarjassaan, joten meidän joukkueessamme juoksi Eeva N55-sarjasta. Jälleen lainasin piikkareita Annalle, jonka viesti oli puoli tuntia meitä ennen. Ja sitten taas lämmittelemään.

Väsymys oli jo alkanut painaa jännityksen täyteisestä päivästä, auringossa vietettyjen tuntien ja huonosti nukutun yön jälkeen. Verryttelyt tällä kertaa kentällä radan keskellä. Liikkuvuus ja venyttelyt, ehkä vähän laiskemmin kuin aamulla. Ja sitten lähtöalueelle, jonne tulimme aavistuksen myöhässä ja saimme toimitsijalta noottia. SM-kisoissa paikalla on oltava ajoissa. Äkkiä kenkien vaihto ja jonoon. Sitten maaliviivalle, josta viimeinen kierros lähti. Piti odotella yllättävän kauan lähtölupaa, mutta vihdoin kuului laukaus ja Jamila viuhahti liikkeelle. Kakkosena Kati ja karjuin aivan täysillä hänen juostessaan ohi. Sitten aloin odotella Eevaa. Nyt vaihto oli helppo, asetuin vain radalle ja otin kapulan käteen. Pääsin kolmantena matkaan, ja nyt jännitti, saisimmeko tästä kisasta varman mitalin, nytkin joukkueita oli vain kolme. Vauhti tuntui heti hyvältä. Ei tietenkään samalta kuin satasella, jossa juostiin täysillä, mutta ihan hyvältä. Yritin pitää menon rentona ja askeleen rullaavana. Joka suunnasta kentältä kuului: "Hyvä Salla!", kun kaikki seurakaverit toivoivat joukkueemme nyt saavan mitalin. Taas juokseminen tuntui menevän niin, etten oikein edes tajunnut. Muistan vain, että tuntui kevyeltä ja mahtavalta. Pian olin toisessa kaarteessa ja jäljellä enää viimeinen suora. Kakkonen juoksi vielä, mutta ei mitään saumaa saada kiinni. Keskityin juoksuun, ettei vauhti hidastuisi ja luulen, ettei se hidastunut. Mitään räjähtävää loppukiriä en saanut aikaan, mutta luulen vauhdin olleen koko matkan ihan ok. Maalissa jalat olivat yhtäkkiä ihan hapoilla, piti hengittää kaksin kerroin, ja jostain syöksyivät joukkuekaverit ilon kyynelistä silmät kimaltaen onnittelemaan. Voi mitä riemun juhlaa! Piti lähteä johonkin suuntaan laukkaamaan vaikka jalat olivat ihan hyytelöä ja posket kramppasivat kun hymyilin niin paljon. Onnitteluja tuli joka suunnalta ja iloiset kasvot loistivat siellä täällä. Olimme totisesti palkintojenjaossa ajoissa paikalla. 
Olipa niin mahtavaa olla taas keskellä juoksuhuumaa ja tällaista ihan erilaista juoksuhuumaa! Tulokset eivät olleet pääasia vaan se, että olimme kaksilla vaihtotreeneillä ylittäneet itsemme ja uskaltautuneet suoraan SM-viesteihin. Kahdella joukkueen jäsenellä oli mennyt jalka, kahdella ei ollut edes satasen aikaa, piikkarit olivat aivan pränikät mutta täällä sitä vaan oltiin! 

Tätä olen kaivannut. Juoksemisesta ja urheilemisesta saatavaa hurmiota, suuria tunteita, itsensä äärimmilleen vetämistä, yhteisöllisyyttä, väsymystä, yhdessä iloitsemista. Olen valmis treenaamaan kovaa ja vaikeroimaankin, mutta harrastamisesta ei saa tulla taakka. Minun pitää osata suhteuttaa harjoitusmäärät ja -tehot muuhun elämään, sillä haluan, että liikkuminen on voimavara ja hyvän olon lähde, ei pakollinen rasite, sillä suorittajalta saattaa unohtua nautinto eivätkä tulokset hampaat irvessä parane. Olen myös ymmärtänyt, että voin, ja on suotavaakin, tehdä myös muuta kuin juosta, jotta paikat kestävät paremmin. Nautin vapaauinnista, joka ei satu mihinkään, mutta saa tehokkaasti tehtynä silti kunnolla hengästymään.



8 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Se oli kyllä! Jää muistoihin ihan superkokemuksena :)

      Poista
  2. Wau, hieno postaus, pääsi hyvin eläytymään kisapäivän tunnelmaan! Ihanaa, että olet päässyt takaisin juoksun pariin ja onnittelut mitalista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kiitos :) joskus mustimpina hetkinä tuntui, etten enää ikinä voi nauttia juoksemisesta, mutta tässä sitä ollaan taas kun on maltettu kuunnella kehoa ja annettu sen levätä ja palautua kunnolla. Nyt pitää yrittää olla toistamatta samoja virheitä, jotta juoksuvuosia olisi vielä kymmeniä edessä!

      Poista
  3. Mahtavaa, että uskaltauduit lähtemään elämäsi juoksupäivään! Olipa tapahtumarikkaat kisat. Ja sä olet nyt SM-mitalisti <3 <3 <3 Wau!!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Poppis! Tämä oli kyllä tosi kaivattu ja virkistävä kokemus. Olen tosi iloinen, että uskaltauduin mukaan :)

      Poista
  4. Hieno juoksu, hieno raportti! Onnittelut!

    VastaaPoista
  5. Onnea!! Kyllä sm-pronssia sietää hehkuttaa!! :D

    VastaaPoista