Siirry pääsisältöön

NUTS Pallas "sprinttimatka"

Mahtavat näkymät hotellihuoneen parvekkeelta. Löydätkö poron?

You say climb and I say how high?!

Nyt olen juossut elämäni hienoimmissa maisemissa, Suomen tunturilapissa. Mahtava polkujuoksukokemus jylhiä tuntureita ylös alas tahkoten on yksi mieleenpainuvimmista, jota taatusti muistelen vielä vuosien päästä. NUTS YlläsPallas oli ihan todella hienosti järjestetty tapahtuma, jossa näki oikeastaan pelkästään iloisia kasvoja ja innostuneita ilmeitä. Olen siis loputtoman tyytyväinen, että kaikesta huolimatta lähdin starttiviivalle, vaikka etukäteen tuntui siltä, että jumalat ovat todellakin päättäneet, että minä en tänä kesänä enää juokse.

Lähdimme Mariannen kanssa matkaan torstaiaamuna junalla Turusta. Olin pakannut kaikki kamppeet huolellisesti jo edellisiltana, joten epätoivoiselta aamuhässäkältä vältyttiin. Muuten olo oli jännittynyt, joka ei johtunut iloisena kuplivasta kisajännityksestä. Takareiden tilanteen tiesin, mutta se ei huolettanut, olihan lantio kuvattu ja todellinen kivun aiheuttaja selvinnyt, lääkäriltä juoksulupa saatu ja muutenkin vaiva tuntui olevan juoksutauon ansiosta paranemaan päin. Mutta. Olin tehnyt 10 päivän työputken ja nukkunut kaksi edeltävää yötä todella huonosti. Keskiviikkona muutama tunti ennen työpäivän päättymistä tunsin nielaistessani yhtäkkiä kurkun olevan karhea. Laskin yksi plus yksi: yhtäkkiä räkäiseksi muuttuneet lapset, pitkä työrupeama, jonka aikana 200 kilometriä työmatkapyöräilyä sekä pommiin menneet yöt = FLUNSSA. Eikä! Edellisenä yönä kerta toisensa jälkeen heräillessäni en uskaltanut nielaista ollenkaan, jotta karu todellisuus ei olisi iskenyt intoa kokonaan maahan.

Junassa kuulostelin oloani. Olin niin väsynyt, etten tiennyt, kumpi on syy ja seuraus, väsymys vai flunssa, ja mikä on flunssan todellinen aste. Nielu oli paksu ja nenä tukossa. Pitkä junamatka Rovaniemelle sujui kuitenkin yllättävän joutuisasti, vaikka en saanutkaan kyydissä nukuttua. Mariannekin oli ollut kipeänä, mutta toipumaan päin. Määrätietoisesti silti matkasimme kohti päämäärää. Rovaniemeltä vuokrasimme auton ja suuntasimme kohti Yllästä. Upeat maisemat hivelivät mieltä, ja ihmeen nopeasti tämäkin matka taittui väsymyksestä turvonneilla silmillä. Perillä odotti upea hotelli Lapland Saaga, jonka huoneesta oli mieletön maisema suoraan Yllästunturille. Sen  juurella yksinäinen poro käyskenteli laiduntamassa. Katselin huipulle ja mietin, mitäköhän seuraavan päivän juoksusta tulisi. Toivoin kunnon yöunien helpottavan, aamulla saisi kuitenkin nukkua.


Aamupäivällä numerolappuja hakiessa oli vielä kovin sumuista ja harmaata.

Juoksijoita osallistui monesta eri maasta.

Heräsimme joskus yhdeksän tienoihin ja nielaisin. Edelleen vähän kipeä, mutta nyt nenä oli ihan tukossa. Yleisolo ei kuitenkaan ollut muuttunut niin kehnoksi, että olisin vakavissani harkinnut juoksun väliin jättämistä. Ajattelin, etten kuitenkaan voisi keulia vauhdissa, kun jalan vuoksi pitäisi ottaa rauhassa ja kuulostella. Sitä paitsi olin juossut huhtikuun 7. päivän jälkeen vain alle 100 kilometriä, sen huonommin en tunturijuoksuun olisi voinut juuri kuvitella valmistautuvani, vaikka olinkin huolehtinut korvaavien määrästä. Tosiasia oli, että olin ihan poikki enkä oikein uskonut, että olen pian lähdössä tunturiin tunkkaamaan, mutta silti ajatus 30 kilometrin matkasta ei tuntunut kohtuuttomalta. Jännitystä aiheutti myös sää. Aamupäivällä aurinko pilkahteli, mutta tiesimme, että luvassa oli startin aikoihin rankkasadetta, jopa myrskyä. Vilutti vähän, ja siksi ajattelin pukea päälleni kunnolla vaatetta, vaikka kassiin sortsit olikin napattu mukaan.

Mietin mielessäni, että voin keskeyttää matkan milloin vain. Jotenkin kummasti pääni tuntuu toimivan niin, että mitä epävarmempi olen kunnostani, sitä herkemmin leikittelen ajatuksella keskeyttämisestä. Minusta kesken jättämisessä ei ole mitään noloa, jos sen joutuu tekemään siksi, että jatkaminen olisi vielä typerämpää. Pääni oli toiminut ennen kisaa myös niin, että edellisten kuukausien juoksemattomien kilometrien vuoksi en pitänyt itseäni juoksijana oikeastaan ollenkaan. Kammottavinta oli, että olin menneinä kuukausina uhkaavasti kadottamassa juoksemisen ilon, ja kävin aikamoista jaakopinpainia mielessäni koko harrastuksen mielekkyydestä. Luonto ei kuitenkaan antanut periksi jättää tätä kokemusta väliin. En ikinä ole lähtenyt kisaamaan särkylääkkeiden voimin, mutta tällä kertaa urheilulääkäri oli neuvonut ottamaan yhden pronaxenin jo ennen kisaa varmuuden vuoksi. Niin tein, mutta rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että otin sen ennemmin lievittääkseni flunssan oireita. Tunnustelin oloani ja ajattelin hiljaa mielessäni, että sileälle en kyllä tässä tilassa lähtisi. Nyt oli kuitenkin odotettavissa seikkailuhenkinen tunturijuoksu, jossa jyrkät nousut pakottaisivat joka tapauksessa kävelemään ja saisivat sykkeen madaltumaan. Huomasin suorittavani järjestelmällisesti kisavalmisteluja, kun kello alkoi lähestyä neljää.


Perinteinen Hohto-elokuvatyyppinen kisavalmistelukuva. Numerolaput hotellihuoneen sängyn päällä siellä jossakin.


Yhtään ylimääräistä energiaa en halunnut ennen starttia tuhlata, siksipä ajatuskin lämmittelemisestä tai verkkaamisesta tuntui absurdilta. Lähdimme starttialueelle puolisen tuntia ennen lähtöä. Pilvet kiisivät taivaan ylitse hirvittävää vauhtia, ja tummat ukkosmassat lähestyivät. Puhalsi kylmästi ja hytisin sisäänpäin, ajattelin, että mieluiten olisin vällyjen välissä. Harmitti vähän, sillä edessä olisi ainutlaatuisen mahtava seikkailu ja upeat maastot ja maisemat, halusin saada niistä kaiken nautinnon irti. Pakottauduin ajattelemaan, että saan olla onnellinen, kun ylipäätään pääsen lähtöviivalle, vaikka kummoista kisafiilistä ei ollutkaan. Parikymmentä minuuttia ennen lähtöä myrskyrintama saavutti meidät, ja taivaalta alkoi sataa saavikaupalla. Könysimme terassin suojiin, ja pöydälle unohtunut puolen litran lasituoppi täyttyi äyräitään myöten muutamassa sekunnissa. Onneksi olin hankkinut Rovaniemeltä 10 000 vesipilarin kuoritakin, joka maksoi maltaita, mutta pohjoisessa osataan tingata ja takki oli sitä paitsi ihan älyttömän hyvä, Haglöfsin joku superjakku.

Juuri ennen starttia iski myrsky.




Lähtöä viivästytettiin parillakymmenellä minuutilla, jotta myrsky pyyhältäisi ohitse. Juontaja jutteli sprinttimatkasta, ja mietin mielessäni, että juu, sprinttipä hyvinkin, kunhan nyt maaliin pääsee. Minulla ei ollut mitään käsitystä, kuinka kauan 30 kilometrin taittaminen näissä maisemissa kestäisi. Salaa ajattelin, että jos nyt kuuteen tuntiin menee, niin hyvä on. Marianne oli puhunut neljästä tunnista, mutta siihen en ikinä tällä kunnolla pystyisi. Asettelimme itsemme Mariannen kanssa jonnekin kärjen ja puolivälin välimaastoon. Olimme sopineet, että alussa mentäisiin yhtä matkaa, mutta jos juoksu kulkisi, niin kumpikin alkaisi mennä omaa tahtiaan. Lähtölaukaus kajahti, ja sitten mentiin. Tie vei heti Ylläksen laskettelurinteen laelle, jolle nousua kertyi 2,5 kilometriä. Aluksi hölkkäsin, mutta vaihdoin nopeasti ripeään kävelyyn. Sumua oli niin paljon, että huippua ei näkynyt, pian alkoivat rakkakivet, joista eräs viime vuonna mukana ollut startissa varoitteli. Silloin reitti oli kulkenut vastapäivään ja maaliin oli saavuttu jyrkkää laskettelurinnettä alas rakkakivikossa lipsutellen, väsyneillä jaloilla. Onneksi nyt mentiin näin päin, myötäpäivään. Pohkeet menivät jumiin heti ensimmäisessä nousussa, se tuntui ihan kummalliselta. En edes tiennyt jaloissani olevan sellaisia lihaksia, jotka nyt kirrasivat. Jossakin vaiheessa vieressäni tunkannut mies kysyi, onko minulla kellossani gps:ää, jotta näkisi, paljonko on tultu. Hän kun oli unohtanut laittaa kellonsa startissa päälle. En ollut uskoa silmiäni, kello näytti 1,63 kilometriä, ja nousu sen kuin jatkui vain. Mutta pikkuhiljaa huippu alkoi hahmottua sumun keskeltä. Laella kohonnut rakennus - kenties rinneravintola? - oli ihan epätodellinen näky, miten tänne nyt joku rakentaa?? Jalat olivat noususta pehmeät, ja ehkä ajatuksetkin, mutta seikkailu vei mennessään. Ylämäen jälkeen tulee aina alamäki, niin tälläkin kertaa. Katalan tunkkauksen jälkeen huomasin, että jalat kulkevatkin yhtäkkiä aika lailla itsestään, maasto vietti alassuin. Vauhti kiihtyi, ja annoin mennä. Mäen laelta lasketeltiin Mariannen kanssa peräkanaa alas. Kuvankauniit maisemat vilisivät silmissä, mutta nyt piti mennä. Vaikka olo oli tukkoinen, alamäkijuoksu sujui vauhdikkaasti. Se on ennenkin ollut vahvuuteni, uskallan päästellä alaspäin kovaa vauhtia, eikä se tunnu rasittavan juuri yhtään. Ajattelin, että kerään nytkin aikaa ja voimia pankkiin ja painelen minkä uskallan. Tiellä oli rankkasateen muodostamia railoja ja irtokiviä, joita piti varoa, mutta selvisin haavereitta. Olisi ollut kiva jäädä ottamaan valokuvia, mutta nyt mentiin. Alamäkeä jatkui niin, että pääsi oikein juoksun makuun. Sitten reitti siirtyi vähän kosteampaan ympäristöön ja kiemurteli kasvillisuuden seassa. Sade oli tehnyt ilmasta raikkaan ja hapekkaan, juoksemiseen sää oli mitä parhain.

Oli helpottavaa huomata, että aina, kun edessä alkoi pienikin nousu, suurin osa kanssakisaajista vaihtoi kävelyyn. Ei tarvinnut itsekään yrittää puskea liikaa. Seitsemässä kilometrissä saavutettiin Kellokkaan luontokeskus, jossa oli ensimmäinen huoltopiste. Olin ryystänyt juomarepustani urheilujuomaa tasaiseen tahtiin, mutta nestettä oli vielä riittämiin. Yhden geelin olin kiskaissut ennen lähtöä, nyt meni toinen. Olin hankkinut järjestäjän neuvosta korkillisia geelejä, Maximilla oli, ja ne olivat aika isokokoisia. Sormet olivat alkaneet turvota heti ensimmäisessä nousussa, kenties nesteet olivat lähteneet tukkoisessa kehossani liikkeelle, ja niillä oli aika kömpelöä yrittää pyörittää korkkia auki. Sain sen kuitenkin, ja geeli upposi nätisti. Lisäksi join järjestäjän tarjoamaa mehua ja söin suklaata, olipa herkkua. Kamaa oli repussa ihan liikaa, suurin osa hätävaraksi. Olin pakannut mukaan 30 kilometrille kuusi geeliä, yhden proteiinipatukan, suolahiutaleita, yhden särkylääkkeen, idealsiteen, rakkolaastareita, urheiluteippiä, lyhythihaisen juoksupaidan, puhelimen, kartan, lämpöpeitteen, hyttysmyrkkyä, vessapaperia, mukin ja merkinantopillin. Nestettä oli vähän reilut 1,5 litraa. Koko matkalla geeleistä meni kaksi, nestettä otin juomarakkoon toisella pysähdyksellä lisää, ja sekin meni melkein kaikki, suolaa otin itse vähän ja tarjosin eräälle miehelle, puhelimella otin kerran kuvia. Energiaa kului siis huomattavasti vähemmän kuin sileällä maratonilla, jossa geelejä on mennyt yleensä 6 - 8 kappaletta. Urheilujuomalla pärjäsi hienosti, ja imeytymisessä ei ollut ongelmaa. Matkan aikana ei tullut liioin kertaakaan vessahätä. Yksi syy, miksi en tankannut enempää energiaa, oli se, ettei huvittanut pysähtyä ja alkaa kaivaa repusta tönköiksi turvonneilla sormillani yhtään mitään. Mietin myös, että matka on niin lyhyt, että syödä ehtii myöhemminkin. Sitä katoaa suhteellisuudentaju, kun toiset juoksevat 55 ja 134 kilometriä. Ehkä olisi hyvä ottaa ne geelit numerolappuvyöhön tai taskuun, niin ei tarvitsisi sen takia himmailla.

Marianne sanoi nopeasti, että hän olisi jo ready, jatketaanko. Hyvä niin, itse olisin saattanut unohtua pitkäksikin aikaa huoltoon notkumaan. Huollon jälkeen reitti kiemurteli kapeana kosteikossa, puro solisi vieressä ja jonkin matkaa taivallettiin pitkospuillakin. Olin jännittänyt kenkieni pitävyyttä, sillä viime kesänä kaatosateessa Kurjenrahkan lahoilla pitkospuilla ne muistaakseni olivat pahoin lipsuneet. Mutta nyt uskalsinkin varata kunnolla painoni kenkien päälle ja pito oli sataprosenttinen. Jalassani oli siis Inovin X-talon 212:t, jotka toimivat muutenkin kuin unelma. Maratonillahan pahiten ovat perinteisesti kärsineet jalkateräni, joihin ei ole veristen rakkojen vuoksi voinut tavallisia kenkiä harkitakaan moneen päivään, tällä kertaa ei tullut oikein mitään. Kaksi pienenpientä rakkoa päkiöihin alamäkijuoksusta, mutta niitäkään tuskin huomasi. Olin kuullut, että reitillä olisi kaksi pahaa nousua, alun Yllästunturille kipuaminen ja puolimatkassa odottava Pirunkuru, joka olisi vielä pahempi, lähes pystysuoraa nousua rakkakivikossa. Siihen asti matka taittui mukavasti, alamäissä vauhti kiihtyi ja ylämäissä hidastui ja muuttui kävelyksi. Sujui kuitenkin yllättävän hyvin, vaikka huomasin kyllä, että varsinainen juokseminen tasaisilla osuuksilla oli aika raskasta ja siksi odottelinkin aina ala- tai ylämäkiä. Raskasta varmasti siksi, että juoksukilometrit olivat viime kuukausilta niin vähissä, mutta myös siksi, että flunssa teki olosta raskaan. Kurkku ei onneksi ollut enää niin kipeä, mutta nuha painoi. Porukka vaihtui hauskasti ympärillä. En rekisteröinyt lähimainkaan kaikkien juoksijoiden ohituksia puolin tai toisin, ja sitten yhtäkkiä taas joku jo tutuksi tullut oli taas siinä edessäni. Tapahtui niin sanottu haitariliike, aina välillä joku meni ohitse, välillä taas jäi. 

Sitten se alkoi, meinaan Pirunkuru. Viimeistään siinä nöyräksi käpertyneenä ymmärsin, että tällaisia maisemia en ole koskaan ennen nähnyt saati kokenut. Rakkalohkareita oli suoraa nousua niin kauas kuin silmä kantoi, eikä siinä auttanut muu kuin alkaa nostaa töppöstä toisen eteen. Marianne ja muutama edessä juossut nainen saivat tässä vaiheessa hyvän kaulan, omat jalkani olivat tyhjät. Eivätkä edes juostusta matkasta tyhjät, vaan ihan rehellisesti liian voimattomat moiseen tunturihupailuun. Se saa kuulkaa sapen kiehumaan, kun huomaa, että ei näistä reisistä vieläkään ole mihinkään. Oikein tunsin, että ei lähde. Päätin, että pysähdy en, vaikka hengitys pihisi, sillä nousua olisi kuitenkin jatkettava. Olin saanut mukavaa kaulaa alamäissä takaa tuleviin, mutta nyt sieltä lähestyttiin massiivisena rintamana. Oli hauskaa kuulla muiden iloluontoisia kommentteja nousemisen riemusta, ja oma eteneminen muuttui asteen kevyemmäksi. Osa punnersi itsensä heittämällä ohitse, osa jäi siihen liepeille tamppaamaan. Päätin, että kun olen laella, otan kuvan.


Pirunkurun laella oli pakko pysähtyä hengittämään.


Edelleen annoin mahdollisuuden ajatukselle, että voisin keskeyttää vielä toisella huoltotauolla, joka oli niin ikään Kellokkaassa, nyt 21 kilometrin kohdalla. Päätin, että etenen siihen asti ja katson, miltä tuntuu. Pirunkurun jälkeen sai kuitenkin taas kerätä voimia alamäkiosuuksilla, joissa vauhtini kiihtyi niin, että itsekin ihmettelin. Sain aika hyvin porukkaa kiinni, ja jotkut kommentoivat, että sieltä tullaan niin lujaa, että pitää antaa oikein tietä. Tuntui hassulta, että tällä kerralla olin ihan puhtaasti seikkailemassa, mielessä ei ollut mitään tiettyä tavoiteaikaa, tavoitteenani oli päinvastoin päästä vain maaliin ja tunnelmoida Lapin taianomaisissa maisemissa. Menin siis, miten hyvältä tuntui. Ainut, mihin olin vähän pettynyt, oli jaksamiseni tasaisilla osuuksilla. Jos olisin ollut voimissani, olisin kirmannut ne nopeammin, jyrkissä nousuissa taas en olisi hyvävoimaisenakaan päässyt yhtään sen lujempaa. Kellosta katselin lähinnä kulunutta matkaa. Jossakin kohdassa olin vahingossa huitaissut kellon pois päältä, minkä vuoksi olin seurannassani kilometrin jäljessä. Sitten tuli kyltti 5 kilometriä seuraavaan huoltoon, ja päättelin, että matkaa on kulunut 16 kilometriä. Niillä main alkoivat suo-osuudet, joissa ensin yritin naurettavasti hyppelehtiä lammikoiden yli, kunnes molemmat jalkani upposivat nilkkoja myöten kosteikkoon ja kengät imaisivat sisäänsä kunnolla vettä. Siihen asti olin kummallisesti selvinnyt kuivin jaloin, mutta nyt ei ollut enää mitään tehtävissä. Oli pakko lipsutella menemään vain. Edelleen Inovien kunniaksi on sanottava, että muutama kilometri soista huomasin kenkien olevan miltei kuivat: ne olivat sylkeneet kaiken veden sisuksistaan ja kangaskin tuntui kuivuvan nopeasti. (Maaliin päästessäni jalkani olivat ihan sukkia myöten kuivat!)
EDIT. Nyt kun tarkemmin ajattelen, niin kyllä ne sukat olivat nihkeät ja kengät kosteat, koska ne piti laittaa kuivauskaappiin. Mutta kengät saivat syljettyä ylimääräisen veden näköjään niin tehokkaasti ulos, että juoksutuntuma säilyi erinomaisena eikä kosteus häirinnyt ollenkaan.

Tässä vaiheessa ympärillä reippaillut porukka oli jo kaikki ulkonäöltä tuttua, olimme luultavasti kaikki juosseet ainakin kertaalleen toistemme ohitse. Alettiin olla Vesikurun ja Äkäslompolon lomakylien tietämillä, ja reitin varrella alkoi näkyä todella paljon kannustajia. Minulla oli unohtunut sykekelloon muinaisilta treeniajoilta päälle hälytys sykkeen ollessa 167:ssä, sillä vauhtitreeneissä syke ei saanut ylittää tuota rajaa. Nyt se piippasi ankarasti, kun menomeininki vei naista. Joku kommentoikin, että jahas, sydän huutaa, että rauhoitu, ja minä siihen että justiinsa niin. Jotenkin ei vaan huvittanut hidastaakaan. Oli kiire huoltoon. Edessäni juoksi kertaalleen ohittamani mies, se joka oli kommentoinut, että tullaanpas sieltä niin kovaa, ja pian kuulin reitin varrella odottaneen naisen huutavan pikkupojalleen, että "isi tulee, isi tulee". Nainen asetteli poikansa niin, että iskä pystyi antamaan läpyn, ja siinä se pieni reipas poikanen oli käsi ojossa vielä kun itsekin juoksin ohi. Annoin totta kai läpyn minäkin ja huomasin niiskaisevani liikutuksesta. Nyt alkoi kisatunnelma ottaa sydämestä niskavoittoa, jos koko juoksemaan lähteminen oli ollut epävarmaa ja olo tahmea. Ihmiset huutelivat kannustuksia, soittivat lehmänkelloja ja hymyilivät, ja minä huomasin hymyileväni myös. Vastaan käveli joku järjestäjistä ja pienellä virneellä heitti, että enää yksi nousu jäljellä. Näytti nauravan sisäänpäin, ja päättelin, että nousu olisi kaamea. Mutta nyt huolto olikin jo edessä, matkaa oli tultu 21 kilometriä.

Sormeni olivat jos mahdollista vielä turvonneemmat, kun kädet puristi nyrkkiin, rystyset katosivat kokonaan. Sain kuitenkin yhden geelin auki ja huitaistua kitusiin, sitten otin järjestäjän tarjoamaa vettä ja mehua sekä täytin juomarakon vedellä vanhan urheilujuoman päälle. Söin myös vähän suolakurkkuja, sipsejä ja suklaata. Tällä kertaa huollossa ei ollut Mariannea aikavahtina, sillä hän oli jo mennyt menojaan, ja sain pitää itse huolen jatkamisesta. Aikaa tuhraantui enemmän kuin edellisellä kerralla, sillä kädet toimivat jotenkin hitaasti. Sitten taukopaikalla alkoi näkyä tuttuja kasvoja, joiden kanssa oltiin juostu vuorovedoin, ja ajattelin, että lähden tästä äkkiä liikkeelle. Keskeyttäminen ei tullut enää kyseeseen, ajattelin, että yhdeksän kilometriä menee heittämällä. Jännittämäni takareiden insertiitti ei ollut vaivannut mainittavasti koko matkan aikana. Kuudestatoista kilometristä alkaen takareisi kyllä sattui, mutta se sattui myös pakarasta, ja kipu oli ennemminkin väsyneistä lihaksista aiheutuvaa. Se alkuperäinen kipukohta ei aiheuttanut paniikkia. Etureidet olivat alamäistä hellinä ja pohkeet aivan tönkköinä, mutta jalat liikkuivat vaan. Tässä kisassa oli mahtavaa, ettei tarvinnut kytätä vauhteja, sitä eteni sellaista vauhtia kuin pääsi. Sitten alkoi pitkähkö taival, jossa etenin väliin juosten väliin kävellen korkeuserojen myötä. Joitakin tutunnäköisiä ihmisiä meni ohi, mutta itsekin sain joitakuita kiinni. Enää en painanut samalla raivolla kuin ennen toista huoltopaikkaa, jolloin minulla oli kisan kenties vahvin vaihe, nyt ainut tavoite oli päästä äkkiä maaliin. Maasto polveili, lähestyttiin Ylläksen rinteiltä kohti lähtöä, joka oli myös maali.

Saavutin erään miehen, joka oli jo moneen kertaan juossut edessäni. Hän pysähtyi venyttelemään aika ajoin, mutta yritti aina välillä juosta. Ohi mennessäni hän sanoi, ettei hänen parane alkuunkaan juosta, kun heti alkaa krampata. Juoksin hetken ja muistin, että minullahan on suolaa. Tarjosin sitä hänelle, ja mies kaivoi kiitollisena pussistani suolahiutaleita. Otin itsekin vähän. Etenimme jonkin matkaa peräkanaa, kunnes pitkospuut alkoivat kierrellä jylhän maaston poikki. Sitten mies sanoi, että kyllä maistui suola hyvältä ja tuntui kuin se olisi auttanutkin. Kysyin, sattuisiko hänellä olemaan vaihtokaupaksi kortisonipiikkiä, johon mies vastasi ihan tosissaan että ei. Vissiin takareisi sattui sitten siinä vaiheessa, vaikka nyt jälkikäteen ajateltuna kipu ei olekaan päällimmäisenä mielessäni. Jalat kyllä särkivät, mutta ei niin etteikö eteneminen olisi ollut mahdollista. Mies kertoi myös haaveilevansa oluesta maalissa. Naurahdin, että nytkö alkoi tympäistä. Sitten perässä tuli kaksi naista, jotka juttelivat omista väitöstilaisuuksistaan. En niillä pitkospuilla uskaltanut kääntyä katsomaan, keitä sieltä tuli, mutta ajattelin, että onpa hauskaa, että jotkut jutustelevat aivan muista aiheista kuin siitä mitä ollaan parhaillaan tekemässä. Hetken uhrasin oman väitöskirjani miettimiseen ja pohdin, että onkohan se kovinkin yleistä väitöstutkimuksen tekijöille, että pitää haastaa itsensä myös fyysisellä puolella. Pitkospuiden jälkeen matkaa ei ollut enää kuin joitakin kilometrejä. Maasto oli polveilevaa vuoristopolkua, jossa oli irtokiviä ja kuoppia muistaakseni, joitakin juurakoitakin kai. Välillä piti aina kävellä, mutta heti kun tie vietti hiukankin alas, vaihdoin juoksuksi. Ohittelin muutamia, ja ainakin sellainen kolmen naisen porukka painoi ohitseni, jonka olin ohittanut jo monta kertaa. He vaikuttivat sitkeitä ja vahvoilta. Sitten takaani tuli mies, joka käveli suhteessa enemmän kuin minä, mutta oli niin reipas askelluksessaan, etten saanut häntä kiinni. Jossakin vaiheessa alkoi maalin äänet kuulua, ja tunsin helpotusta, kun huomasin, että loppu olisi silkkaa laskettelua alamäkeen. Olin vahvoilla, ja sain vielä alamäessä pari selkää kiinni. 

Mietin, miten hieno juoksu oli ollut, ja kuinka huikeissa maisemissa olin saanut taivaltaa. Mietin kaikkia niitä talkoolaisia, jotka olivat tehneet juoksusta totta, kiinnittäneet oransseja merkkejä koko reitin varrelle, karsineet puita ja tehneet reitistä juostavan. Niin että me, juoksuun hurahtaneet, saisimme tehdä taas yhdestä haaveestamme totta. Mietin niitä kaikkia iloisia ja innokkaita ihmisiä, jotka olivat matkan varrella kannustamassa, mietin kaikkia ystävällisiä kasvoja, jotka olin tänään nähnyt ja jotka olivat minulle hurranneet. Mietin niitä matkan alun ajatuksia, kun kuvittelin, ettei tällainen tuntureilla juokseminen ole minua varten, miten väärässä olinkaan! Edessäni oli enää yksi pariskunta, jonka suunnittelin ottavani ennen maalia kiinni. Mutta noin kolmesataa metriä ennen maaliviivaa vasen pohkeeni yhtäkkiä kramppasi oikein kunnolla. Vitsit, se tuntui kamalalta! Tajusin, ettei minulla ikinä ennen ollut ollut vastaavaa. Pelkäsin, että jalkani pettäisi kokonaan, enkä uskaltanut kiristää tahtia. Sitten alkoi krampata oikea! Huh, onneksi vasta tässä vaiheessa! Tällaisilla jaloilla ei olisi tehnyt mitään tuntureilla tunkatessa. Pariskunta pääsi maaliin ennen kuin sain heidät kiinni, mutta pian pääsin minäkin. Sain hienon mitalin kaulaani, ja kuuluttaja tuli antamaan onnitteluhalauksen. 

Miten mahtava olo taas olikaan! 30 kilometrin matka tuntui maratoniin verrattuna jotenkin lyhyeltä, mutta näissä maisemissa sekin oli ihan hyvä siivu. Olo oli ihan erilainen kuin maratonin jälkeen. Kunto olisi kestänyt vielä, mutta jalat olivat aivan muussina. En ollut samalla tavalla loppu, mutta jalat olivat. 

Marianne oli tullut reilut parikymmentä minuuttia ennen maaliin ja hörppi keittoa odotellessaan. Minäkin hain keittoa ja totesin käsien olevan edelleen aivan pullat. Olin oikeastaan ihmeissäni siitä, että suoritin tieni maaliin ja vielä ihan hyvissä voimissa. Aikaa taivallukseen meni 4.48.59, bruttoaika 4.49.19. Keskisyke 160, maksimi 173, eli anaerobinen kynnys ei ylittynyt. 

Mutta mitään sijoituksia tai aikoja tärkeämpää oli se, että tuolla tuntureilla taivaltaessani, muut juoksijat ympärilläni, soissa kahlatessani ja kivikoissa tunkatessani, olin saanut juoksun ilon takaisin. Ihan rehellisesti sanottuna huomasin, että se oli taas kivaa, se oli taas nautinto. Olin niin onnellinen, että olisin voinut hyppiä ja kiljua. 

Ihan mahtava tapahtuma! Kiitos järjestäjät!

Ja nyt kun aikaa on kulunut ja jalkani alkavat osoittaa toipumisen merkkejä, flunssa jyllää edelleen muttei kaatanut minua lopulta petiin, huomaan suunnittelevani jo seuraavia polkujuoksukisoja. Ahmin muiden kisaraportteja ja nautin. Minulla on vielä vaikka kuinka paljon kilometrejä edessä.


Maalissa! Sormet meikäläisellä aivan turvonneina.

Ihan hyvin se sitten meni.



Ruuhkaa vastaantulevien kaistalla.

Kommentit

  1. Eikö vain olekin koukuttavaa puuhaa?:) Itse tykkään juuri siitä, että voi juosta sellaista vauhtia kun pystyy eikä verenmaku suussa tasamaalla vauhtia ja aikaa tarkkaillen.

    VastaaPoista
  2. Aivan mahtavaa Salla! Juoksunautintoa! Onnittelut upeasta juoksusta ja elämyksestä Tosi-Lapin tuntureilla :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Satu :) Meillä on kyllä täällä todella mahtavia paikkoja!

      Poista
  3. Sieltähän se odottelemani rapsa tuli. Kiitos vielä parhaasta matkaseurasta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi, supernainen! <3 En vieläkään käsitä, miten pystyit jälleen sunnuntaina kisaamaan:D

      Poista
  4. Mahtavaa kuulla, että olet taas löytänyt juoksemisen ilon! Oli varmasti upea kokemus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä olen itsekin kaivannut ihan tuskastumiseen saakka! Nyt on hyvä olla kun innokkain mielin suunnittelen taas seuraavia treenejä ja kisakokemuksia :) suosittelen kyllä tällaista polkujuoksukisaa mukavaksi vaihteluksi!

      Poista
  5. Onnittelut hienosta juoksusta! Olipa kivaa lukea seikkaperäinen kertomuksesi, kiitos siitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jonna! Näitä NUTS Pallaksen rapsoja on tarjolla läjäpäin tuolla Facen Northern Ultra Trail Servicen sivulla sekä KPK:n sivulla, suosittelen erityisesti lukemaan tämän:
      https://anttikorttinen.wordpress.com/2017/07/20/nuts-yllas-pallas-2017-134-km/
      Ihan huikeeta tarinaa! 😊

      Poista
  6. Vastaukset
    1. Älä muuta sano! Olen edelleen täpinöissäni :)

      Poista
  7. Onnea! :) Tuonne on pakko päästä!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Voihan kroonistunut insertiitti

Ymmärrän, että tässä on lantioni. Vihdoin ja viimein sain syyn kipeälle takareidelleni. Olin viime perjantaina 45 minuuttia magneettikuvauksessa, jossa lantioni aluetta kuvattiin laajalti suunnasta jos toisesta. Radiologi avasi tuoreeltaan näkemäänsä raportissaan, joten sain huokaista helpotuksesta jo ennen viikonloppua. Sitä ennen olin tehnyt monen vammasta kärsivän virheen ja lukenut erilaisilta foorumeilta vieraiden ihmisten kauhutarinoita. Jollakulla oli esimerkiksi hermot painuneet lihakseen kiinni, josta ne oli yksitellen pitänyt irrottaa. Minulla oikean lonkan MRI paljasti takareidestäni seuraavia tietoja: Repeytymää ei näy ja lihakset kuvautuvat säännöllisinä, symmetriset. Ei pehmytosahematoomia. Luurakenne on säännöllistä, ei rasitusosteopatiaan viittaavaa. Lonkkanivelessä ei näy poikkeavaa. Ischias-hermojen kulkureitit vapaat, ei femoroacetabulaariseen impingementiin viittaavaa eikä bursiittilöydöksiä. Istuinkyhmyn hamstring-kiinnityksessä oli havaittavissa v

Hamstring-syndrooma

Hävettää tämä blogin sysääminen aina vihoviimeiseksi askareeksi muiden kiireiden tieltä. Mielessäni on monta aihetta, joista haluaisin täällä kirjoittaa, mutta niin vaan aika loppuu aina kesken. Jos tällä blogilla on vielä uskollisia lukijoita jäljellä, niin aloitetaan nyt vaikka jalan tilanteen kartoittamisesta. Oikea takareisihän on oireillut vaihtelevasti edelleen juoksulenkeillä. Kipu, tai oikeastaan jokin tuntemus, tuntuu juostessa milloin pakaran ulkosyrjässä, milloin alempana lihaksistossa, ja usein juoksulenkin jälkeen jalka on kipeä. Kävin osteopaatilla ja kuvittelin jo saaneeni avun vaivaani. Hän paineli jalkaani varpaista pakaraan saakka, kävi läpi vatsan ja selän linjat aina kasvoihin asti. Kävi ilmi, että oikea takareisi on jatkuvassa jännityksessä, kalvot umpikireät ja lihas ei pääse rentoutumaan. Vielä kipeämpiä kohtia löytyi reiden sisäsyrjästä, vatsasta, mutta yllättäen myös oikeasta leuasta. Kivun aiheuttajaksi arvelin ikivanhaa tapaani pureskella hampaitani ja

Juoksuvamma numero yksi: revähdys

Täällä iloinen toipilas odottelee toipumista ja harrastaa sillaikaa kaikkea muuta. Sellainen napsahti nyt pakosta, mutta ei se kuolemaksi ole. Magnesium ja kylmäpussista lämpökääreeksi muuttunut apuväline ovat ystäväni nyt.   Täällä pohjetoipilas, moro! Päivitetäänpä tilanne, kun lääkärilläkin tänään käytiin. Viime viikon keskiviikkona pohkeeni siis napsahti ikävästi kesken palauttelevan pk-lenkin, ja juokseminen loppui kuin seinään. Kivusta päättelin, että jalassani repesi jotakin, sillä ei nimittäin voinut ottaa yhtäkään juoksuaskelta. Onneksi tajusin kietoa jalkani ympärille ensihoidoksi pakastepussin, sillä kuulin tänään lääkäriltä, että se nopeuttaa revähdysten (ja kaiketi myös venähdysvammojen ja kramppien) paranemista. Kylmä estää runsasta turvotusta hillitsemällä verenvuotoa ja kudosnesteen kertymistä. Mitä vähemmän vammautunut alue turpoaa, sitä paremmin se pääsee parantumaan, sanotaan täällä . Eikä se pohkeeni ihan kamalan paljon turvonnut, vähäsen