Running Diaries

Ymmärrän, että tässä on lantioni. Vihdoin ja viimein sain syyn kipeälle takareidelleni. Olin viime perjantaina 45 minuuttia magneettikuvauksessa, jossa lantioni aluetta kuvattiin laajalti suunnasta jos toisesta. Radiologi avasi tuoreeltaan näkemäänsä raportissaan, joten sain huokaista helpotuksesta jo ennen viikonloppua. Sitä ennen olin tehnyt monen vammasta kärsivän virheen ja lukenut erilaisilta foorumeilta vieraiden ihmisten kauhutarinoita. Jollakulla oli esimerkiksi hermot painuneet lihakseen kiinni, josta ne oli yksitellen pitänyt irrottaa. Minulla oikean lonkan MRI paljasti takareidestäni seuraavia tietoja: Repeytymää ei näy ja lihakset kuvautuvat säännöllisinä, symmetriset. Ei pehmytosahematoomia. Luurakenne on säännöllistä, ei rasitusosteopatiaan viittaavaa. Lonkkanivelessä ei näy poikkeavaa. Ischias-hermojen kulkureitit vapaat, ei femoroacetabulaariseen impingementiin viittaavaa eikä bursiittilöydöksiä. Istuinkyhmyn hamstring-kiinnityksessä oli havaittavissa v...

Työmatkan varrelta. Kun juokseminen on edelleen tahmeaa, tänä kesänä olen harrastanut toisenlaista liikuntaa. Kartutan keskellä kesää peruskestävyyttäni: pyörän selässä hyötyliikkuen. Takareiden kudokset tai lihakset tai jänteet tai hermot tai mitkä lie ovat edelleen kivulloiset, istuessa jomottavat ja kevyessä hölkässä aristavat. Mutta pyöräillessä tai uidessa ei tunnu mitään. Olen siis ryhtynyt kahden lajin naiseksi. Juoksua olen harrastanut vähän eri tavalla. Kirjaanpa parin viikon liikkumiseni esimerkiksi, miten peruskuntoa voi myös pitää yllä, jos juokseminen ei ole kivaa eikä järkevää (ennen magneettikuvauksessa selviävää todellista vaivaa). Olen palauttanut mieleeni hyötyliikkumisen ilon. Kuten sanottu, harmikseni en ole aamuihminen, enkä luultavasti koskaan ole lähtenyt lenkille ennen aamukahdeksaa pelkästään siksi, että treeni odottaa tekijäänsä. Mutta pyörän selkään hyppäänkin muitta mutkitta jopa ennen puolta kahdeksaa polkeakseni yli 16 kilometriä töihin. Miten maht...

Välillä on kai hyvä pysähtyä kysymään itseltään, minkä vuoksi mitäkin asioita tekee. Tänä keväänä olen joutunut kysymään itseltäni parikin kertaa, miksi yhä juoksen. Takareisi revähtäneenä, ylikunnon lannistamana olen tuntenut toisinaan suurta vastenmielisyyttä pelkästään ajatuksesta juosta. Onko sitten pakko juosta, jos ei tahdo? No eipä tietenkään. Mutta minä tahdon. Juosta pitkään ja hartaasti, vuosi toisensa perään, kesällä ja talvella, auringossa ja tuiskussa. Olennaisinta on oppia tuntemaan itsensä ja löytää kulloiseenkin elämäntilanteeseensa sopivin harjoittelemisen muoto, jotta juokseminen pysyisi mielekkäänä ja hauskana, sellaisena, että lenkille on aina ilo lähteä tai ainakin sieltä tulee intoa puhkuen takaisin. Viime keväänä lenkkeileminen ei ollut sellaista. Olin typerä, kun aloin treenata kovaa kyytiä Hampurin maratonille samaan aikaan, kun tein vimmatusti väitöskirjani ensimmäistä artikkelia ja ravasin Tampereella tekemässä jatko-opintokursseja. Ajatustyö saatta...

Upea viestijoukkueemme epäonnisen 4x100-viestin jälkeen. Kuten tiedätte, suunniteltu juoksukevääni ja haviteltu maratonennätykseni heittivät häränpyllyä, kun takareisi revähti ja ajauduin ylikuntoon. Joinakin hetkinä pelkkä ajatus juoksemaan lähtemisestä tympäisi, ja halusin viskata koko tavoitteellisen treenaamisen romukoppaan. Se on kai ihan ymmärrettävää. Juokseminen on ollut minulle aina henkireikä, tapa tuulettaa päätä ja ajatuksia, hetki omaa aikaa, keino kokeilla omia rajoja ja haastaa itseni. Kun juokseminen ei kulkenutkaan toivotulla tavalla, sattui ja oli raskasta lenkistä toiseen, siitä alkoi tulla riippakivi, jota huomasi pelkästään suorittavansa. Oli ihan hyvä pysähtyä miettimään, miksi ylipäätään juoksen ja mitä harrastuksesta toivon vielä saavani. Olin Hampurin maratonilla kannustamassa miestäni, kun sain yllättäen viestin VSVU:n juoksijalta. Hän kysyi, lähtisinkö SM-maastoihin Vierumäelle toukokuun alussa. Juostava matka oli kuusi kilometriä. E...

Tässäpä ohjeita pakaran keskimmäisen lihaksen eli gluteus mediuksen vahvistamiseksi. Kun gluteus medius on timmissä kunnossa, loukkaantumiset jäävät vähemmälle. Keskimmäisen lihaksen tehtävä on pitää lantio juostessa paikoillaan. Heikko tai passiivinen medius voi aiheuttaa epävakautta koko jalan alueelle. Näin kävi minulle, kun kilometrimäärä kasvoi ja heikko medius johti virheasennon korostumiseen. Lantioni on todennäköisesti kiikannut jonkin verran sivuun joka juoksuaskeleella, vähän, mutta kuitenkin. Pienemmissä kilometreissä se ei ole haitannut, mutta kovempia määriä kudokset eivät enää kestäneet. Siksi takareidessä on edelleen kipeitä kohtia, joissa kudokset ovat revenneet. Paraneminen kestää, sillä venytteleminen tekee yhä kipeää, samaten yli neljän kilometrin juoksumatkat, joissa jalat alkavat väsyä. (En ole enää ihan varma ylikuntodiagnoosistakaan, sillä voihan olla niin, että kun en olisi oikeastaan pystynyt revenneellä takareidelläni lainkaan juoksemaan, sykkeet n...

Kuusi viikkoa on kulunut ihmetellessä, että miten tässä nyt näin kävi. Takareidestä löytyi fysioterapeutilla kipeä kohta, ihan kuin pieni patti, ja se on edelleen venytellessä kipeä. Tulimme siihen tulokseen, että olen juossut Karhu-viestissä 1.4. takareiteni revähdykseen. Luulin, että revähdykseen tarvitaan jokin yksittäinen, selkeä tapaus, jonka todella huomaa, mutta ei se olekaan niin. Revähdys voi kehittyä pikku hiljaa. Duodecimin Terveyskirjaston mukaan "Lihasrepeämässä lihaskudokseen syntyy verenvuotoa, joka on havaittavissa pian vamman jälkeen veripahkana tai myöhemmin kudoksiin ja ihon alle ilmaantuvana mustelmana. Repeämäkohta on aristava, ja lihaksen jännittäminen ja esimerkiksi repeämän aiheuttaneen liikkeen toistaminen kuormittamattakin aristaa."  Omassa tapauksessani revähdys kehittyi salakavalasti kilometrimäärän kasvaessa lopulta miltei kaksinkertaiseksi. Ennen juoksin 30 - 50 kilsaa viikossa, ohjelman aikana 50 - 70. Olen käynyt pari kertaa sekä...

Näkymä hotellin ikkunasta. Hieman erilainen kisamatka siitä Hampurin maratonista sitten tuli, mitä toiveikkaana tammikuussa ajattelin ja mitä varten aloin innoissani valmistautua. Maaliskuussa päälle ryöminyt ylikunto ja takareiden kivulias kramppi eivät osoittaneet järin suuria toipumisen merkkejä, ja tiesin, etten olisi mitenkään voinut juosta matkaa. Samassa lentokoneessa matkusti maratoonareita kuka minnekin, sunnuntaina 23.4. juostiin nimittäin vähän siellä sun täällä: Hampurissa, Wienissä, Lontoossa, Varsovassa ja Helsingissä nyt ainakin. Muiden kisajännityksen aistiminen ja viimeisten valmistautumisrituaalien seuraaminen ei rehellisesti sanottuna saanut oloani mitenkään ahdistuneeksi. En surkutellut kohtaloani, päinvastoin olin helpottunut, ettei minun tarvinnut juosta. Ihmettelen itsekin omituisen lunkia suhtautumistani tilanteeseeni. Juokseminen oli tuntunut viimeiset kerrat niin tympeältä, vaikealta ja kivuliaalta, että minulla ei ollut sitä laink...