Siirry pääsisältöön

NUTS Karhunkierros 55k

Viime vuonna sanoin KK55:n jälkeen, että en tule tänne enää ikinä. Yön nukuttuani sanoin, että voisi kai sitä tulla ensi vuonna vähän parantamaan aikaa. No nyt se parani 1 h 20 min, joten mission completed. 
Tänä vuonna ajettiin Rukalle koko perhe, ja oltiin perillä hyvissä ajoin torstai-iltana. Perjantaina käytiin kävelemässä 7 kilsan Pyhän Jyssäys, ja ajattelin sen jälkeen että olipa yllättävän raskasta, heh. Lapset painelivat matkan suurimmaksi osaksi juosten siihen spurttaustyyliin joka lapsilla on. Kävelyn jälkeen kävimme hampurilaisaterialla, ja maha meni jotenkin sekaisin. Onneksi ei vaivannut enää lauantaina.
Suoritin tarveharkinnat Rukalta, eli 10 geeliä, geelituubit, chimpanzee-karkkeja 4 pussia, ja pari urkkajuomasekoitepussia. Ostin myös kuoritakin hulluun alennukseen poistomyynnistä, kun tajusin, että lauantaina sataa ja kotiin oli jäänyt erinomainen kuoritakki, jonka ostin pari vuotta sitten samantyyppisessä tilanteessa ennen NUTS Ylläs-Pallasta en niin hyvästä tarjouksesta. Takeissa löytyy nyt. En ollut pakannut etelän helteiden huumaannuttamana myöskään pitkiä trikoita, mikä vähän mietitytti.

Siinä sitä retkelle kannettavaa.
Kisa-aamuna satoi tihkua ja lämpöä oli +3 astetta. Heräsin neljältä ja sen jälkeen nukuin koiranunta. Ei kuitenkaan jännittänyt erityisemmin. Päälle pitkähihainen, t-paita, kuoritakki (ilman sitä olisin todennäköisesti paleltunut liikuntakyvyttömäksi), kompressiosäärystimet, 2+1 sortsit, buffi kaulaan, lippa päähän ja hanskat. Kengät Salomonin S-lab Ultra 2, ja niille voisin kirjoittaa ihan oman ylistyspuheenvuoron. Ihan törkeän hyvät kengät nimenomaan tuonne märille kallioille ja mutaan sekä liukkaille juurakoille. Pito oli koko ajan sataprosenttinen eivätkä kengät pettäneet missään kohdassa. Monta kertaa katsoin vierestä, kun joku liukasteli alaspäin mennessä, itse pystyin painamaan jyrkistäkin kohdista ilman pelkoa sutimisesta. Lisäksi, vaikka potkiskelinkin varpaitani varmasti kiviin ja juuriin, kipua ei tuntunut kertaakaan. Viime vuonna Inovin X-taloneilla kipu yltyi loppua kohden infernaaliseksi. Ja nyt: ei yhden yhtä rakkoa!! Kokemus on minulle ensimmäinen laatuaan, en ole edes maratoneilta selvinnyt kertaakaan niin, etteivät varpaat olisi olleet verissä ja riekaleina. Ihmeellistä, kun voi laittaa seuraavana päivänä tavalliset kengät jalkaan eikä tarvitse lipsutella viikkoa varvastossuissa tai reinoissa.

Kuva: Aapo Laiho

No niin, kisaan. Tällä kertaa olin lähdössä matkaan yksin, kun miehelle ei ollut kehkeytynyt tarvetta tulla kärsimään vaaroille toistamiseen. Kuten sanottu, ei jännittänyt eikä ollut mitään paineita. Toivoin, että loppuaikani alkaisi kasilla, ja olin päättänyt katsoa, että juoksisin ainakin alkumatkan anakynnyksen tuntumassa. Lisäksi olin ajatellut jakaa matkan aina kympin siivuihin. Viileä sadekeli sopi minulle tuhannesti paremmin kuin 20 astetta ja suoraa auringonpaistetta. Oltiin sovittu juoksukaverien kanssa, että nähdään Rukatorilla puoli ysiltä, mutta kun olin siellä noin 8.25 ja kaikki ihmiset pakkautuneet busseihin eikä heitä näkynyt missään, kävelin ensimmäiseen bussiin ja laitoin viestin että menin jo. Sattumalta bussissa oli toinen juoksututtu, jonka vieressä matka taittui mukavasti. Perillä tarkoitus oli viedä ensin varustekassi maaliin vietäväksi ja mennä sitten vessaan. Seisoin ulkona ehkä 7 minuuttia jossain jonossa, kunnes tajusin että se on bajamajajono. Vein kassin jonottomaan konttiin ja siirryin sisälle lämpimään vessajonoon. Siinä menikin sitten 35 minuuttia!! Kello 9.53 alkoi hermoa kiristää, kun jotkut olivat vissiin jääneet pöntölle lukemaan uutisia tai lähettämään viimeisiä someviestejä. Ehdin kuin ehdinkin, mutta ulos siirtyessä kaikki olivat jo pakkautuneet lähtöviivalle ja jäljellä oli enää takarivin paikkoja. Yksi oppi viime vuodesta oli, etten tunkisi liian alkuun nopeampien tielle, sillä oli raivostuttavaa hyppiä ekat 10 kilsaa mättäälle, kun ”ohi vasemmalta” ja ihan omaa syytä siinä tukkeena olin. No, nyt koettiin toinen ääripää, vaikken nyt ihan viimeisenä lähtöviivaa ylittänyt, vain 4min53sek odottelua... Ja sittenhän se alku oli kävelyä. Eka kilsa kesti 13:12, toisella pääsin jo juoksemaan: 7:39, sitten 7:09. Syke ainakin pysyi hyvin aisoissa.
Juokseminen oli mukavaa. Ohittelin siinä tasaisesti porukkaa, mutta en sooloillut enkä heittäytynyt vauhtisokeuteen. Kolmen kilsan kohdalla makasi mättäällä nainen, jonka jalkaa oltiin juuri sitomassa. Mietin, mahtoiko hän olla 55:llä vai pidemmällä, tapaturma kolmen kilsan jälkeen olisi aika turhauttavaa, vaikka tietysti ikävää joka tapauksessa. Samalla muistutin itseäni, että tarkkana pitää olla. Jossain pienessä alamäessä parin kilsan päässä makasi avaruuspeitteeseen kääritty mies, jonka naama oli ihan veressä. Hänelläkin oli apujoukkoja siinä jo riittämiin. Juokseminen eteni kymmeneen kilsaan asti aika sutjakasti. Oli upeat maisemat. Piti muistuttaa itseä energiatankkauksesta, kun oikein mitään ei tehnyt mieli. Otin muutamia kuivattuja hedelmiä ja elektrolyyttijuomaa, jota oli kahden litran juomarakossa, sen voimalla menin luultavasti ekat 30 kilsaa, sillä syöminen jäi aika vähiin. En ollut testannut niitä geelituubeja, enkä saanut niistä tulemaan mitään, piti aina avata koko korkki ja vetää sieltä tujaus naamaan. Toimi se niinkin, mutta kymmenestä geelistä jäi ehkä puolet koko matkalta käyttämättä. Siripirejä söin ehkä viisi kaikkiaan, geelikarkkeja kaksi pussia.
Jossain kohdassa ennen kahtakymppiä tuntui oikea pohje, mutta se oli kuitenkin ihan juostava. Vasen polvi vähän mietitytti, kun siinä on ollut viime kuukauden ajan tuntemuksia, kalvon kireyttä jne., ja nyt välillä myös tuntui. Mietin, onko siihen kehittymässä juoksijan polvi, mutta toisaalta se ei mene pahemmaksi ja nytkin oli pitkiä aikoja oireeton. Yksin juostessa tuli kuunneltua muiden höpötyksiä. Yksi seurue tuli ohitettua moneen kertaan. He puhuivat jäljellä olevasta matkasta ja mitä söisivät seuraavaksi ja että pysähdyttäisiinkö kohta jaloittelemaan. Oli todella voimia antavaa huomata, että jaksoin juosta hengästymättä koko ajan. Nousut tietysti kävelin, mutta yllätyksekseni huomasin, että ne sujuivat ilman hirvittäviä ponnistuksia, enkä niissäkään juuri ääneen huohottanut. Oli helppo edetä, kun tiesi mitä on tulossa.

Kuva: Aapo Laiho

Jonkin verran Kitkajoen varren kapeilla poluilla kertyi jonoa jo aikaisemmin, mutta riippusillalle tultaessa matkanteko pysähtyi kuin seinään. Jono oli niin pitkä, ettei siltaa edes näkynyt, ja takana tullut kyseli että onko silta tukossa vai. Siinä seisoskellessa meni ainakin 10 minuuttia, ellei enemmän, ja kasikympin matkalaisilla oli etuajo-oikeus. Ärsytti vähän, että kolmenkympin matkalaisten oli pitänyt lähteä justiinsa matkaan ja tulla silta tukkimaan. Mutta vielä enemmän huvittivat ne, joiden mielestä koko kisa oli pelkkää jonossa kävelyä, ja kaikilla oli oma mielipide miten asiat tulisi hoitaa. Tyydyin olemaan hiljaa, mutta kyllä siinä kylmä tuli. Sillan jälkeen lisäsin vauhtia ja juoksin itseni lämpimäksi. 
Basecampille tulin hyvävoimaisena. Kävin vessassa ja siellä vasta tajusin, että olin aivan läpimärkä ja nopeasti alkoi tulla taas kylmä. Täytin juomarakon ja heitin sinne yhden urkkajuomapussin pohjien sekaan, toiseen lötköpulloon yritin laittaa vettä mutta se ei oikein onnistunut. Vettä siitä eteenpäin kaipasinkin Konttaiselle asti. Lappasin myös suuhuni suolaa, sillä en muistanut mihin olin omat suolatablettini liivissä tunkenut, eikä siinä ollut märkänä kiinnostusta seisoskella yhtään enempää. Otin myös sipsiä ja mandariinin, jonka söin samalla kun jatkoin matkaa. Pisin aika meni siis taas vessajonossa seisoessa, jonka takia vaihdossa tuhraantui 13 (?) minuuttia, ihan liikaa. Juoksin itseni kuitenkin äkkiä lämpimäksi. Muistin, että Konttaiselle on 17 kilsaa. Päätin, etten vilkuile kelloa vaan menen vaan. 40 kilsan kohdalla mietin, että paljonkos tässä on nyt jäljellä vielä, 26 vai 16, kumpikaan vaihtoehto ei tuntunut liialliselta.

Kuva: Aapo Laiho

Mitään uupumusta en kokenut, kävelin nousut, mutta kummasti riitti virtaa juostaville pätkille, ne annoin mennä ilman suurempia mietintöjä. Ajatukset alkoivat olla aika suhmuraisia, eipä siinä paljon mitään pohdiskellut. Tuhannen kilometrin ajomatkan aikana Turusta Rukalle 5-vuotias tytär oli rallatellut paria tarttuvaa laulelmaa, jotka alkoivat nyt pyöriä päässä. ”Chili con carnea, sokeria juu” ja ”Kädet ylös, housut alas, täältä tulee pyssynpanos” osoittautuivat hyviksi menoviisuiksi, niitä mantran lailla päässäni toistellen pääsin Konttaiselle yllättävän notkeasti.
Huollossa jälleen vessa, johon ei yhtään jonoa, sekä avulias nainen, joka kaatoi kannusta suoraan lötköpulloon vettä. Se oli ihanan raikasta. Otin lisäksi suolaa aika tavalla, jotain mahtavia kaurasipsejä, suklaata ja taas yhden mandariinin kuorin matkaevääksi. Katsoin kellosta, että tunti seitsemän minuuttia olisi aikaa selvittää nousut ja laskut maaliin, jos mielisi päästä tavoitteeseen eli kasilla alkavaan loppuaikaan. Ei taitaisi onnistua. Huollossa meni nyt kuitenkin enää 7 minuuttia.

(EDIT. Ai niin, Konttaiselle lasketellessa matkan varrella seisoi joku toimitsija tai talkoolainen, jolta edellä juossut mies kysyi, mikä tilanne Suomen pelissä. Mies sanoi, että viimeksi kun hän tarkasti, niin nolla nolla olivat lukemat. Meni pari sekuntia, ja takana tulleet miehet kysyivät, mikä tilanne Suomen pelissä. Kaikki alkoivat nauraa, jonka jälkeen toimitsija heitti, että väliin vähän toisenlaista statistiikkaa: huoltoon enää 150 metriä. Konttaisen jälkeen ei mennyt kauankaan, kun perästä kuului armotonta hurraamista, eikä tarvinnut paljon arvuutella, olisikohan nyt tullut maali.)

Kuva: Aapo Laiho

Jo Konttaiselle tullessa molemmat polvet olivat alkaneet sattua alamäkiä laskeutuessa, ja sinnekin juoksin jo hammasta purren, kun vei niin kipeää. Kummallista oli, että välillä kipu häipyi, ja tasaisella tai varsinkaan nousuissa sitä ei tuntunut. Konttaiselta eteenpäin sain jonkin viidennen vaihteen päälle ja etenin määrätietoisesti, vaikka alamäissä jouduin aina himmaamaan. Paransin tällä välillä sijoitustani kahdeksan pykälää, ja tunsin olevani voittamaton, kun tunkkasin jollain omintakeisella tyylillä kaikissa ylämäissä monien huohottavien miestenkin ohi. Portaissakin menin. Jossain alamäessä huomasin juoksukoulukaverin menevän ohi, hänellä on treeneissä ollut selkeästi parempi vauhtikestävyys ja maksimitonnikin 3:50 ja rapiat. Viimeisessä nousussa Rukan laelle painoin hänen ohitseen raivolla ja olisin jatkanut juoksua alaspäin käännyttäessä täysillä säilyttääkseni johtoaseman, mutta lasisiksi muuttuneet polvet panivat kapuloita rattaisiin. Hän pääsi ohitse siinä vaiheessa kun tultiin viimeisiin portaisiin, eivätkä polvet sallineet sännätä perään. Portaiden jälkeen pystyin kuitenkin jälleen kiihdyttämään ja sain kunnon kirin maaliin, mutten juoksukaveria kiinni.

Olipa juoksu! Oli hämmästyttävää, että voimia olisi ollut jatkaa vielä vaikka kuinka, mitään romahtamista tai hyytymistä tai muuten vaan tympääntymistä ei tullut. Polvet kipeytyivät pahemmin kuin viime vuonna, samaten alaselkä tuntui välillä siltä, että jokin välilevy pullahtaa kohta paikoiltaan. Aina ylös tunkatessani tuin sitä käsillä, nousuissa se sattui eniten.
Maalissa vastassa olivat lapset ja mies. Olin meinannut alkaa itkeä siinä alamäkeä rallatellessani, mutta sitten olikin vain iloinen jälleennäkeminen ja pakolliset kuvat.

Kuva: onevision.fi
Mieli säilyi valoisana juoksun loppuun saakka, ja oli todella kivaa. Ensi kerralla voisi mennä Ylläkselle sitten vähän pidempää kuin viime kerran kolmeakymppiä.
Bruttoaika oli 9:22 ja nettoaika oman kellon mukaan 9:18:08. Sijoitus 152/340, omassa ikäsarjassa 32.

Kiitokset kaikille järjestäjille ja talkoolaisille, upeaa oli taas juosta mahtavissa maisemissa!



Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hamstring-syndrooma

Hävettää tämä blogin sysääminen aina vihoviimeiseksi askareeksi muiden kiireiden tieltä. Mielessäni on monta aihetta, joista haluaisin täällä kirjoittaa, mutta niin vaan aika loppuu aina kesken. Jos tällä blogilla on vielä uskollisia lukijoita jäljellä, niin aloitetaan nyt vaikka jalan tilanteen kartoittamisesta.


Oikea takareisihän on oireillut vaihtelevasti edelleen juoksulenkeillä. Kipu, tai oikeastaan jokin tuntemus, tuntuu juostessa milloin pakaran ulkosyrjässä, milloin alempana lihaksistossa, ja usein juoksulenkin jälkeen jalka on kipeä. Kävin osteopaatilla ja kuvittelin jo saaneeni avun vaivaani. Hän paineli jalkaani varpaista pakaraan saakka, kävi läpi vatsan ja selän linjat aina kasvoihin asti. Kävi ilmi, että oikea takareisi on jatkuvassa jännityksessä, kalvot umpikireät ja lihas ei pääse rentoutumaan. Vielä kipeämpiä kohtia löytyi reiden sisäsyrjästä, vatsasta, mutta yllättäen myös oikeasta leuasta. Kivun aiheuttajaksi arvelin ikivanhaa tapaani pureskella hampaitani ja posk…

Voihan kroonistunut insertiitti

Vihdoin ja viimein sain syyn kipeälle takareidelleni. Olin viime perjantaina 45 minuuttia magneettikuvauksessa, jossa lantioni aluetta kuvattiin laajalti suunnasta jos toisesta. Radiologi avasi tuoreeltaan näkemäänsä raportissaan, joten sain huokaista helpotuksesta jo ennen viikonloppua. Sitä ennen olin tehnyt monen vammasta kärsivän virheen ja lukenut erilaisilta foorumeilta vieraiden ihmisten kauhutarinoita. Jollakulla oli esimerkiksi hermot painuneet lihakseen kiinni, josta ne oli yksitellen pitänyt irrottaa.

Minulla oikean lonkan MRI paljasti takareidestäni seuraavia tietoja:

Repeytymää ei näy ja lihakset kuvautuvat säännöllisinä, symmetriset.
Ei pehmytosahematoomia.
Luurakenne on säännöllistä, ei rasitusosteopatiaan viittaavaa.
Lonkkanivelessä ei näy poikkeavaa.
Ischias-hermojen kulkureitit vapaat, ei femoroacetabulaariseen impingementiin viittaavaa eikä bursiittilöydöksiä.

Istuinkyhmyn hamstring-kiinnityksessä oli havaittavissa vähäistä ödeemisyyttä semimembranosus-jänteessä. L…