lauantai 24. kesäkuuta 2017

Miksi yhä juoksen?


Välillä on kai hyvä pysähtyä kysymään itseltään, minkä vuoksi mitäkin asioita tekee.

Tänä keväänä olen joutunut kysymään itseltäni parikin kertaa, miksi yhä juoksen. Takareisi revähtäneenä, ylikunnon lannistamana olen tuntenut toisinaan suurta vastenmielisyyttä pelkästään ajatuksesta juosta. Onko sitten pakko juosta, jos ei tahdo? No eipä tietenkään.

Mutta minä tahdon. Juosta pitkään ja hartaasti, vuosi toisensa perään, kesällä ja talvella, auringossa ja tuiskussa. Olennaisinta on oppia tuntemaan itsensä ja löytää kulloiseenkin elämäntilanteeseensa sopivin harjoittelemisen muoto, jotta juokseminen pysyisi mielekkäänä ja hauskana, sellaisena, että lenkille on aina ilo lähteä tai ainakin sieltä tulee intoa puhkuen takaisin. Viime keväänä lenkkeileminen ei ollut sellaista. Olin typerä, kun aloin treenata kovaa kyytiä Hampurin maratonille samaan aikaan, kun tein vimmatusti väitöskirjani ensimmäistä artikkelia ja ravasin Tampereella tekemässä jatko-opintokursseja. Ajatustyö saattaa kuulostaa kepeältä ja istuminen suorastaan vaatia liikuntaa vastapainoksi. Mutta ajatteleminen on yllättävän raskasta ja kuluttavaa puuhaa, jonka jälkeen tulisi tehdä vain palauttavaa liikuntaa. Kokonaiskuormitus kasvoi liian raskaaksi, ja lopulta kroppa pani pisteen koko touhulle. Muistan kyllä jossakin vaiheessa ajatelleeni, että kunhan vielä pari viikkoa jaksan, selviän mistä vain.

Mutta eipä se niin mene. Ei elämää pidä suorittaa, vaan elää. Jos joinakin aikoina pitää ponnistella erityisen paljon työelämässä, silloin täytyy höllätä muualta. Kun elämän jokaisella osa-alueella raastaa loputtomasti, menee pian maku kaikesta. Sitä ei saa päästää tapahtumaan.

Keväällä Juoksuaskeleet-blogin Satu kirjoitti juoksun harrastamisesta fiiliksen mukaan. Jäin miettimään hänen viisaita ajatuksiaan, ja olen niitä aina aika ajoin mietiskellyt myöhemminkin. Olen itse kokeillut aika monenlaista treenaamista tässä aikuisiän juoksu-urani aikana. Vaikka olin "juossut" kolme maratonia ja lukuisia puolimaratoneja ennen lasten saantia, juokseminen oli sellaista hyvinkin toisaikaista juoksentelemista vielä silloin. Toisen lapsen saatuani juoksemisesta tuli hetken oma aika, pyrähdys, jonne ehti sännätä suoraan ulko-ovesta ja palata pikapikaa imettämään lasta, joka sylki pulloon.

Silloin muistan ensimmäisiä kertoja miettineeni juoksemista tavoitteellisesti. Asetin tavoitteekseni juosta puolimaratonin alle kahteen tuntiin, ja seuraavan kesän lopussa tavoite täyttyi kepeästi ajalla 1.55.53. Mitään erityistä ohjelmaa en noudattanut, en tiennyt erivauhtisista lenkeistä saati vedoista, lisäsin vain määrää ja juoksin säännöllisesti. Seuraavana talvena päätin ryhtyä tavoittelemaan neljän tunnin alitusta seuraavan kesän maratonilla. Latasin puhelimeeni Runkeeperin ja ryhdyin noudattamaan neljän tunnin ohjelmaa. Siinä oli vain pari muttaa. Minulla ei ollut kokemusta vauhtijuoksuista, enkä tiennyt, että vetoja ei aleta juosta heti täysillä. Minulla ei myöskään ollut sykekelloa enkä liioin tiennyt sykerajoistani tuon taivaallista.

Kuvittelin myös, että kunto kasvaa muitta mutkitta ja jatkaa kasvuaan, mitä enemmän juoksen. Siksi ihmetykseni olikin vilpitön, kun toukokuussa puolimaratonilla juoksin ajan 1.55.43. Samana kesänä aloimme juosta ohjatuissa treeneissä, ja opin aika paljon tavoitteellisesta treenaamisesta. Tein vain sen virheen, että vertasin itseäni muihin ja juoksin aivan liian kovaa. Olin käynyt juoksutestissä selvittämässä peruskestävyys- ja vauhtikestävyysrajani ja kynnysarvoni, mutta en sen enempää kiinnittänyt niihin huomiota treenatessani. Nyt kun katson tuon ajan pk-lenkkien vauhteja, ne olivat kerta toisensa jälkeen lähellä anaerobista kynnystä.

Viime vuoden syksynä olin luopunut ohjatuista treeneistämme, koska olin kisannut koko kesän ja uupuminen oli vienyt parhaan terän. Pidin taukoa ja juoksin järkevämmin, opin nauttimaan ja juoksin ennätyksen maratonilla lokakuussa. Loppuvuosi meni palautellessa ja treenaillessa vähän sitä sun tätä. Sitten vuoden alussa aloitin tiukan, juuri minulle suunnitellun maratonohjelman, joka tähtäsi Hampurin maratonille ja alkuun tempaisi minut ihan täysillä mukaansa. Olin intoa täynnä, ja tavoitteellinen treenaaminen tuntui oikealta ja hyvältä. Viikkokilometrit kasvoivat ja tehot nousivat, mutta samalla myös kuntoni nousi ja vauhdit paranivat. Seurailin tuloksiani ja sykkeitäni, tein tunnollisesti kaikki treenit. Kaksi kuukautta meni hienosti, enkä muistaakseni jättänyt yhtäkään juoksua väliin, vaikka olisin kotiutunut vasta illalla koko päivän reissulta Tampereelta ja lähtenyt pakkaseen juoksemaan iltakahdeksalta. Juoksin, juoksin ja juoksin. Säännöllisesti kävin myös punttisalilla. Odotin Hampurin maratonia ja olin varma, että siellä viimein alittaisin omituiseen kulttimaineeseen muodostuneen neljän tunnin rajan.

Sitten tuli opintomatka Ruotsiin, aikataulut muuttuivat mahdottomiksi ja olin stressistä soikea. Juoksuja jäi välistä, enkä saanut enää kiinni rytmistä. Kehoni oli kuormittunut liikaa, ja se alkoi prakata. Lenkit olivat perä jälkeen tahmeita, raskaita, mahdottomia. Takareidet kiristivät, henki pihisi, rentous ja ilo olivat kadonneet. Minun olisi pitänyt osata kuunnella itseäni ja repäistä itseni irti suorittamisen oravanpyörästä. Tai kyllähän minä kuulin ja tunsin kehon viestimät ongelmat, ymmärsin, että tästä ei hyvää seuraa, mutta kuvittelin jotenkin ylivirittyneillä aivoillani, että voin käskeä kehoni venymään vielä jonkin matkaa. Ei siinä sitten käynytkään niin, ja lopun jo tiedättekin.

Nyt on ollut aikaa ajatella. Olen tosissani miettinyt, mikä on tärkeää. Mikä on tärkeää minulle.

Tärkeintä on ensinnäkin se, että voi ja saa liikkua terveillä jaloilla ja vahvalla, voimakkaalla keholla. Se ei ole mikään itsestäänselvyys. Tärkeintä on liikkua itseään varten, ei suorittaakseen, parantaakseen loputtomasti tuloksiaan, piiskatakseen, rääkätäkseen. On ymmärrettävä tosiasiat, ja hyväksyttävä ne. Itseään on aivan turha verrata muihin tai juosta päteäkseen muiden silmissä. Miksi ihmeessä? Jokainen tekee, mitä tekee, omasta tahdostaan, ja mieluiten siksi, että nauttii siitä. En voi kieltää, ettenkö saisi nautintoa kovista treeneistä, itsensä ylittämisen kokemuksista, venymisestä, onnistumisesta. Se on mahtavaa, parasta. Mutta en ole valmis tekemään niitä kaiken muun hinnalla.

Vaikka olen edelleen sitä mieltä, että juokseminen on kaunein laji maailmassa, parasta huumetta ja hyvää oloa, olen huomannut, että saan hyvän olon myös pyöräilemisestä ja uimisesta. Voin lopettaa pään hakkaamisen seinään ja pitää yllä peruskuntoani myös näiden lajien avulla. Myös silloin, kun juoksu kulkee.

Ja juoksuhan kulkee, kun sitä ei pakota. Jos olen väsynyt, en enää mene vaan annan kropan levätä ja palautua. Pidin viikon juoksutauon, kun takareisi yhä vain kiristeli ja kipeytyi SM-viestien jälkeen. Viime torstain mäkivetotreeneissä se ei ollut enää niin hankala. Haluan, että opin kuuntelemaan vielä paremmin itseäni ja pystyn säilyttämään liikkumisen ilon koko elämäni, jos vain pysyn terveenä. Tulokset ja niiden parantaminen eivät ole ainut tai tärkein osa juoksemisesta saatavaa hyvää oloa, vaikka siihen ajatukseen on niin helppo sujahtaa mukaan. Olen aivan varma, että kun liikun hyvällä fiiliksellä ja teen sitä, mikä tuntuu hauskalta, voin joskus olla tyytyväinen tuloksiinkin, ihan vaan kaupanpäällisinä.

Olen tällainen kantapääoppilas. Opin sen, mikä itselleni sopii parhaiten, aina kantapään kautta. Mutta pääasia, että opin sentään joskus.

Iloista juhannusta!



On näillä jaloilla vielä paljon kilometrejä jäljellä, kunhan muistaa huoltaa niitä hyvin.

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Ylikunnosta SM-pronssille


Upea viestijoukkueemme epäonnisen 4x100-viestin jälkeen.

Kuten tiedätte, suunniteltu juoksukevääni ja haviteltu maratonennätykseni heittivät häränpyllyä, kun takareisi revähti ja ajauduin ylikuntoon. Joinakin hetkinä pelkkä ajatus juoksemaan lähtemisestä tympäisi, ja halusin viskata koko tavoitteellisen treenaamisen romukoppaan. Se on kai ihan ymmärrettävää. Juokseminen on ollut minulle aina henkireikä, tapa tuulettaa päätä ja ajatuksia, hetki omaa aikaa, keino kokeilla omia rajoja ja haastaa itseni. Kun juokseminen ei kulkenutkaan toivotulla tavalla, sattui ja oli raskasta lenkistä toiseen, siitä alkoi tulla riippakivi, jota huomasi pelkästään suorittavansa.

Oli ihan hyvä pysähtyä miettimään, miksi ylipäätään juoksen ja mitä harrastuksesta toivon vielä saavani.

Olin Hampurin maratonilla kannustamassa miestäni, kun sain yllättäen viestin VSVU:n juoksijalta. Hän kysyi, lähtisinkö SM-maastoihin Vierumäelle toukokuun alussa. Juostava matka oli kuusi kilometriä. En ollut tuossa kohdassa juossut kilometriäkään pariin viikkoon, ja kisaaminen tuntui utopistiselta ajatukselta. Kyse on siis aikuisurheilusta eli veteraanikisoista, jonne pääsee vasta täytettyään 30 vuotta. Varsinais-Suomen veteraaniurheilijoihin liityin vuosi sitten, sillä jäsenmaksun ansiosta pääsee huomattavasti halvemmalla Urheiluhalliin. Silloin minulla ei ollut aavistustakaan, miten kovia juoksijoita VSVU:lla on. 

Riikka lähestyi seuraavaksi SM-viesteistä, jotka järjestettäisiin 10.6. Ajattelin, että kaipa sitä toipuu sen verran, että 100 metriä jaksaa juosta ja sanoin että voinpa kai tullakin. En ehtinyt ottaa satasen aikaa ennen kisoja, joten ei ollut mitään hajua, miten kovaa juoksen. Kaksi kertaa kävimme muun joukkueen kanssa vaihtoharkoissa ja kerran kävin lasten kanssa Paavo Nurmen stadionilla vetämässä kaksi kertaa satasen piikkareilla. Jaksoin juosta sen kutakuinkin täysillä, joten uskoin selviytyväni koitoksesta. Piikkarit jalassa olin juossut kolme kertaa ennen kisoihin lähtöä. 

Viimeisissä vaihtoharkoissa ei ollut vielä varmaa, pääsisinkö juoksemaan 4x100:n viestiin, sillä joukkueessamme oli viisi tarjokasta eikä ollut päätetty, kuka juoksee ja minkä matkan. Silloin en vielä tiennyt, että minut aiottiin ilmoittaa ruotsalaisviestiin myös. Yksi joukkueemme jäsenistä kuitenkin loukkasi epäonnisesti viimeisessä vaihdossa etureitensä, jossa paljastui pieni repeämä.
Häneltä jäi viestit väliin, mutta muu joukkue säilyi ehjänä starttiin saakka.

Oma takareiteni on edelleen mysteeri. Olen tehnyt fyssarin ohjeiden mukaan ahkerasti pakarajumppaa, mutta kireyttä ja kipua on yhä. Se on vain vaihtanut paikkaa. Fyssari oli sitä mieltä, että ne ovat kalvot, jotka siellä kirraavat, ja saan niitä tuntemusten mukaan rullata ja venytellä. Torstai-illalla kävin vajaan kutosen polkujuoksulla, jonka jälkeen rullasin 45 minuuttia takareittä. Sieltä löytyi niin herkullisia kohtia, etten malttanut lopettaa. Kyllä se kai vähän auttoikin. Se varsinainen revähdyskohta ei ole enää niin kipeä, vain venytellessä tuntuu. Mutta nopeissa ja lyhyissä vedoissa koko jalka on kivuton. Joten aika luottavaisin mielin lähdin matkaan.

Lähdimme yhteiskuljetuksella perjantai-iltana kuuden maissa. Bussi oli täynnä eri-ikäisiä juoksijoita, ja yllätyksekseni mukana oli useita tuttuja vieläpä eri yhteyksistä. Ajelimme pikkuteitä pitkin maakuntaa ja noukimme juoksijan sieltä, toisen täältä. Matka Jämsään kesti viisi tuntia, ja pään tyynyyn painoin 23.30. Uni ei tullut silmään ainakaan tuntiin, ja silmät aukenivat tasan kello 6. Aika heppoisin eväin sitä lähdettiin taistoon. Maittavan aamiaisen jälkeen ajettiin vielä tunnin matka Vaajakoskelle, Jyväskylästä vähän eteenpäin. 

Oli tulossa helteinen päivä. Aurinko paistoi kuumasti jo aamutuimaan, ja pitkähihaisessa verkatessa hiki valui aivan solkenaan. Juoksentelin ensin Sirpan kanssa läheisellä kuntoradalla ja poluilla, sitten hölkkäilin vielä itsekseni. Perusteelliset liikkuvuustreenit, venyttelyt ja aukkarit. Radalla kisattiin tauotta. SM-kisoissa piti olla tiettynä aikana lähtöalueella, josta toimitsijat tulivat noutamaan porukan juoksujärjestyksessä omalle lähtöpaikalle. Siellä sitten odoteltiin, ja huomasin molempien kakkososuuden juoksijoiden näyttävän todella kovakuntoisilta urheilijoilta. Sarjassamme N40 joukkueita oli kolme, joten mitali olisi taattu joka tapauksessa. Vähän ennen kuin saimme asettua vaihtoalueelle, edellisessä erässä kakkosvaihdossa vanhempi miesjuoksija tuupertui maahan ennen kuin sai kapulaa annettua seuraavalle. Verinaarmu tuli otsaan, mutta mies nousi maasta muutamien sekuntien kuluttua ja sai ojennettua kapulan eteenpäin. Häneltä oli kuulemma lähtenyt taju.

Keskittyminen herpaantui hetkeksi, mutta sitten kello 10.32 lähdön aika koitti. Laukauksesta ykkösemme Kati ampaisi matkaan, ja kaikki tapahtui todella nopeasti. Molemmilta puolin Jyväskylän ja Nurmijärven juoksijat singahtivat perä jälkeen eteenpäin, sitten tuli oma vuoroni. Vaihto onnistui hyvin, pääsin vauhtiin ja sain kapulan. Suoralta en muista oikein muuta kuin että painelin niin lujaa kuin kintuista pääsin. Tajuntaan iskeytyi ajatus, että pitäisi päästä vielä lujempaa, sitten Jamila oli jo siinä ja lähti matkaan, pieni paniikki yletynkö antamaan kapulaa, ja sain kuin sainkin sen siirrettyä. Sitten taisin hoiperrella lähtöalueelle, jonne olin luvannut viedä piikkarini Annalle, joka juoksi N50-sarjassa ja jonka oma juoksu oli tuota pikaa. Jotain sähellystä siinä oli, heillä meni lähtöjärjestys uusiksi ja jonkin aikaa jutustelin siinä. Sitten lähdin kohti maalialuetta, mutta matkan varrella näin Katin, joka kertoi, ettemme päässeet maaliin. Mitä ihmettä, sellainen mahdollisuus ei ollut tullut mieleenikään. Ankkuri oli juossut ehkä 20 metriä ja sitten oli paukahtanut oikea pohje. Kipu oli niin kammottava, että hän ei pystynyt raahautumaan maaliin saakka. No lähdettiin saman tien katsomoon kysymään, mikä meininki. Siellä Sirpa-parka makasi mieli maassa ja jalka kipua sykkien. Vaikutti siltä, että syynä olikin akilles, joka oli alkanut turvota. Pelättiin, että jänne oli mennyt poikki. Käytiin läpi tapahtunutta, ja seurattiin samalla radalla koko ajan pyöriviä viestijuoksuja. VSVU:lla on todella kova N45-joukkue, joka tavoitteli 4x100:n Suomen ennätystä. Se jäi ihan pienestä kiinni, mutta oli upea nähdä oikeiden pikajuoksijoiden työskentelyä. M45-joukkue puolestaan paukutti kisoista vissiin kolme Suomen ennätystä.
N45 voitokas superjoukkue

N45 sai kultaa ainakin kahdesta viestistä.

Keskipäivän jälkeen kävimme lounaalla ja menimme jatkamaan kisaseurantaa. Ruotsalaisviesti juostaisiin meidän sarjassamme kello 17.40. Koska ankkuriksi lupautunut oli joutunut jäämään jalkavamman vuoksi Turkuun, minut oli ilmoitettu 400 metrin osuudelle. Ruotsalaisviestissä juostaan tonni: 100m, 200m, 300m ja 400m. Jännitti lähinnä se juoksuvauhti. Satasissa jännittivät vaihdot, mutta nyt piti miettiä juoksemista. Olin juossut nelosen vetoja viimeksi edelliskesänä ja yritin muistella, minkälaista vauhtia niitä olin tiputellut. Päättelin, että pitäisi juosta puoli kierrosta niin, että voisin kiristää sen toisen puolikkaan maaliin. Se vasta noloa olisi, jos hyytyisin katsomon edessä. Sirpan oli joka tapauksessa pitänyt juosta oma osuutensa omassa ikäsarjassaan, joten meidän joukkueessamme juoksi Eeva N55-sarjasta. Jälleen lainasin piikkareita Annalle, jonka viesti oli puoli tuntia meitä ennen. Ja sitten taas lämmittelemään.

Väsymys oli jo alkanut painaa jännityksen täyteisestä päivästä, auringossa vietettyjen tuntien ja huonosti nukutun yön jälkeen. Verryttelyt tällä kertaa kentällä radan keskellä. Liikkuvuus ja venyttelyt, ehkä vähän laiskemmin kuin aamulla. Ja sitten lähtöalueelle, jonne tulimme aavistuksen myöhässä ja saimme toimitsijalta noottia. SM-kisoissa paikalla on oltava ajoissa. Äkkiä kenkien vaihto ja jonoon. Sitten maaliviivalle, josta viimeinen kierros lähti. Piti odotella yllättävän kauan lähtölupaa, mutta vihdoin kuului laukaus ja Jamila viuhahti liikkeelle. Kakkosena Kati ja karjuin aivan täysillä hänen juostessaan ohi. Sitten aloin odotella Eevaa. Nyt vaihto oli helppo, asetuin vain radalle ja otin kapulan käteen. Pääsin kolmantena matkaan, ja nyt jännitti, saisimmeko tästä kisasta varman mitalin, nytkin joukkueita oli vain kolme. Vauhti tuntui heti hyvältä. Ei tietenkään samalta kuin satasella, jossa juostiin täysillä, mutta ihan hyvältä. Yritin pitää menon rentona ja askeleen rullaavana. Joka suunnasta kentältä kuului: "Hyvä Salla!", kun kaikki seurakaverit toivoivat joukkueemme nyt saavan mitalin. Taas juokseminen tuntui menevän niin, etten oikein edes tajunnut. Muistan vain, että tuntui kevyeltä ja mahtavalta. Pian olin toisessa kaarteessa ja jäljellä enää viimeinen suora. Kakkonen juoksi vielä, mutta ei mitään saumaa saada kiinni. Keskityin juoksuun, ettei vauhti hidastuisi ja luulen, ettei se hidastunut. Mitään räjähtävää loppukiriä en saanut aikaan, mutta luulen vauhdin olleen koko matkan ihan ok. Maalissa jalat olivat yhtäkkiä ihan hapoilla, piti hengittää kaksin kerroin, ja jostain syöksyivät joukkuekaverit ilon kyynelistä silmät kimaltaen onnittelemaan. Voi mitä riemun juhlaa! Piti lähteä johonkin suuntaan laukkaamaan vaikka jalat olivat ihan hyytelöä ja posket kramppasivat kun hymyilin niin paljon. Onnitteluja tuli joka suunnalta ja iloiset kasvot loistivat siellä täällä. Olimme totisesti palkintojenjaossa ajoissa paikalla. 
Olipa niin mahtavaa olla taas keskellä juoksuhuumaa ja tällaista ihan erilaista juoksuhuumaa! Tulokset eivät olleet pääasia vaan se, että olimme kaksilla vaihtotreeneillä ylittäneet itsemme ja uskaltautuneet suoraan SM-viesteihin. Kahdella joukkueen jäsenellä oli mennyt jalka, kahdella ei ollut edes satasen aikaa, piikkarit olivat aivan pränikät mutta täällä sitä vaan oltiin! 

Tätä olen kaivannut. Juoksemisesta ja urheilemisesta saatavaa hurmiota, suuria tunteita, itsensä äärimmilleen vetämistä, yhteisöllisyyttä, väsymystä, yhdessä iloitsemista. Olen valmis treenaamaan kovaa ja vaikeroimaankin, mutta harrastamisesta ei saa tulla taakka. Minun pitää osata suhteuttaa harjoitusmäärät ja -tehot muuhun elämään, sillä haluan, että liikkuminen on voimavara ja hyvän olon lähde, ei pakollinen rasite, sillä suorittajalta saattaa unohtua nautinto eivätkä tulokset hampaat irvessä parane. Olen myös ymmärtänyt, että voin, ja on suotavaakin, tehdä myös muuta kuin juosta, jotta paikat kestävät paremmin. Nautin vapaauinnista, joka ei satu mihinkään, mutta saa tehokkaasti tehtynä silti kunnolla hengästymään.



torstai 25. toukokuuta 2017

Voimaa gluteus mediukseen

Tässäpä ohjeita pakaran keskimmäisen lihaksen eli gluteus mediuksen vahvistamiseksi. Kun gluteus medius on timmissä kunnossa, loukkaantumiset jäävät vähemmälle. Keskimmäisen lihaksen tehtävä on pitää lantio juostessa paikoillaan. Heikko tai passiivinen medius voi aiheuttaa epävakautta koko jalan alueelle. Näin kävi minulle, kun kilometrimäärä kasvoi ja heikko medius johti virheasennon korostumiseen. Lantioni on todennäköisesti kiikannut jonkin verran sivuun joka juoksuaskeleella, vähän, mutta kuitenkin. Pienemmissä kilometreissä se ei ole haitannut, mutta kovempia määriä kudokset eivät enää kestäneet. Siksi takareidessä on edelleen kipeitä kohtia, joissa kudokset ovat revenneet. Paraneminen kestää, sillä venytteleminen tekee yhä kipeää, samaten yli neljän kilometrin juoksumatkat, joissa jalat alkavat väsyä.

(En ole enää ihan varma ylikuntodiagnoosistakaan, sillä voihan olla niin, että kun en olisi oikeastaan pystynyt revenneellä takareidelläni lainkaan juoksemaan, sykkeet nousivat tappiin, koska juoksin väkisin ja jalan mukana raahaamiseen meni enemmän energiaa. Tai sitten voi olla että ylikunnon oireita kyllä oli, mutta ne eivät olleet niin pahoja kuin luulin. Sillä nyt kulkee kyllä vapaauinti peruskuntomielessä, pyöräilykin, vaikka pitkiä lenkkejä en ole ehtinyt tekemään, ja nopeat juoksuvedot sujuvat ilman kipua ja väsymystä.)

Fysioterapeutti neuvoi vahvistamaan nimenomaan tuota gluteus mediusta, jotta saan lantion vahvaksi ja juoksuasennon kuntoon. Olen noudattanut todella orjallisesti ohjeita. Jos en päivittäin, niin ainakin joka toinen päivä olen tehnyt joitakin neuvotuista liikkeistä.

Tässä ne nyt teillekin, armaat lukijat.

1. Alkuasento kylkimakuulla, alempi käsi pään alla. Selkä suorana, alempi kylki aktiivisena ilmassa ja poikittainen vatsalihas aktivoituneena. Jalat ovat koukussa. Nosta päällimmäisen jalan polvi kohti kattoa, pidä kantapäät yhdessä. Tee toistoja molemmin puolin 120 x.

2. Alkuasento selinmakuulla, molemmat polvet koukussa lattialla. Nosta lantio ylös, aktivoi keskivartalo ja ojenna lonkat. Pysy ylhäällä ja ojenna toinen jalka suoraksi, reidet samansuuntaisina ja lantio tikkusuorana. Laske lantio alas. Työ tehdään keskivartalolla, lantio ei saa kiertyä sivulle. Toista 15 x molemmat jalat.



3. Alkuasento selinmakuulla, polvet koukussa ja pohkeet jumppapallolla. Nosta lantio ylös ja ojenna lonkat. Keskivartalo aktiivisena. Pysähdy ylhäällä, koukista polvet, ojenna ja laske lantio alas. Lantio ei saa kallistua sivulle tai kiertyä. Toistoja 15 x.



4. Jalat lantion levyisessä haara-asennossa, kuminauhan voi sitoa esimerkiksi portaisiin tai patteriin. Laita se sitten nilkkaan. Vie jalkaa takaviistoon kiertäen lonkkaa ulospäin. Toista molemmat jalat 20 x.



5. Asento suoraan kuminauhaa kohden, kuminauha jälleen nilkan ympäri. Kierrä varpaat ulos ja vie jalka sivukautta taakse, kierrä varpaat eteen ja tuo jalka eteen. Toistoja molemmilla jaloilla 15 x.



Lopuksi vielä toimiva takareiden aktiivinen venytys. Istu lattialla, venytettävän jalan polvi hieman koukussa ja toinen jalka koukussa sen alla. Nilkan alla rulla tms. Vie ylävartaloa suorana olevan jalan päälle, selkä suorana. Tee pumppaavaa liikettä, venytyksen saa tuntumaan eri kohdissa lonkan asentoa ulko- tai sisäkiertoon vaihtelemalla.

Näitä kun jaksaa veivata, niin kyllä alkaa juokseminen tuntua erilaiselta. Motivaatiota lisää se, että muutoksen todella huomaa!

perjantai 12. toukokuuta 2017

Pakarat kuntoon!



Kuusi viikkoa on kulunut ihmetellessä, että miten tässä nyt näin kävi. Takareidestä löytyi fysioterapeutilla kipeä kohta, ihan kuin pieni patti, ja se on edelleen venytellessä kipeä. Tulimme siihen tulokseen, että olen juossut Karhu-viestissä 1.4. takareiteni revähdykseen. Luulin, että revähdykseen tarvitaan jokin yksittäinen, selkeä tapaus, jonka todella huomaa, mutta ei se olekaan niin. Revähdys voi kehittyä pikku hiljaa. Duodecimin Terveyskirjaston mukaan "Lihasrepeämässä lihaskudokseen syntyy verenvuotoa, joka on havaittavissa pian vamman jälkeen veripahkana tai myöhemmin kudoksiin ja ihon alle ilmaantuvana mustelmana. Repeämäkohta on aristava, ja lihaksen jännittäminen ja esimerkiksi repeämän aiheuttaneen liikkeen toistaminen kuormittamattakin aristaa." 

Omassa tapauksessani revähdys kehittyi salakavalasti kilometrimäärän kasvaessa lopulta miltei kaksinkertaiseksi. Ennen juoksin 30 - 50 kilsaa viikossa, ohjelman aikana 50 - 70. Olen käynyt pari kertaa sekä fysioterapeutilla että fysikaalisessa hoidossa, jossa syy vaivaani löytyi nopeasti. Fyssari äkkäsi saman tien, että lantioni pettää ja kaatuu herkästi sivuun, jos esimerkiksi nostan polven eteeni vyötärön tasolle. Hän ymmärsi, että tämä johtuu pakaran heikosta tukilihaksesta, Gluteus mediuksesta, joka on avain kaikkeen. Jos tässä keskimmäisessä poikittaislihaksessa ei ole riittävästi voimaa, kaikki salilla pumpatut pakaraa ja takareittä vahvistavat lihastreenit menevät hukkaan. Jos lantio pettää, en saa voimaa takareisistäni ja pakaran muista lihaksista käyttöön. Juoksussa olen ammentanut voimaa takareisistä, kun lantio on kallistunut sivuun, ja tietyssä kohdassa kudokset ovat ottaneet lopullisesti nokkiinsa. Luulen, että tuo kohta oli nimenomaan Karhu-viestissä, sillä siellä takareidet suorastaan polttivat ja kramppailivat koko matkan.

Sain ohjeeksi vahvistaa tätä tukilihasta hyvin yksinkertaisin kotikonstein. Olen tehnyt harjoituksia kuuliaisesti nyt jo parin viikon ajan joka päivä, ja pakarani keskilihas on totta tosiaan vahvistunut. Huomaan sen kävellessäni, mutta eilen huomasin sen myös lenkillä. Lantion asento oli parempi, se pysyi pystymmässä ja juokseminen oli jotenkin vaivattomampaa kuin ennen. Aion jatkaa tätä helppoa lihaskuntotreenaamista edelleen. Niin juu, ja lenkillä! Sain tosiaan fyssarilta myös neuvon käydä lyhyillä 3 - 4 kilometrin verryttelyillä, koska se tekee kuulemma kudoksille hyvää, liikkuminen nopeuttaa elpymistä.


Hampurissa juoksin sen ensimmäisen lyhyen verkan, viikko sitten tiistaina toisen. Se oli lähimetsässä ja kuntoradalla, ja sykkeet lähtivät heti hurjaan nousuun. Ihan kevyessä vauhdissa pinkaisivat heti yli 160:n ja sitten jopa 167:ään, joka minulla siis anaerobinen kynnys. Pistin aina kävelyksi yli 160:n sykkeessä, ja kun se laski, kokeilin verkkaa. Viime lauantaina olin taas vajaan neljän kilsan verkalla, silloin syke pysytteli normaalilukemissa. Ja eilen aamulla sain vihdoin ja viimein maistaa sitä niin kovasti kaipaamaani juoksemisen huumaa, kun lähdin auringonpaisteessa metsään ja kuntoradalle kirmaamaan. Takareisi mahdollistaa tosiaan tuon kevyen juoksun, vaikka se vähän tuntuukin, mutta syke pysyi normilukemissa ja askel oli kevyt! Oli niin ihanaa, että melkein itkin.

Ylikuntoasiasta en olekaan enää huolissani. En enää edes tiedä, kumpi oli ensin, ylikunto vai takareisiprobleemi, vaikuttivatko ne toisiinsa ja olisiko toinen tullut toisesta huolimatta. Joka tapauksessa olen pystynyt pitämään peruskuntoani yllä koko ajan, siksi en olekaan niin tuskastunut tilanteestani.

Olen vaihtanut auton melkein kokonaan pyörään ja kulkenut kaikki päivittäiset matkat polkien. Kilometrejä kertyy kummasti. Olen myös käynyt pari kertaa viikossa uimassa vapaauintia, ja taito on karttunut ihan mukavasti. Viime perjantaina uin 2000 metriä tunnissa. Pysähtelin aina välillä 50 metrin altaan päässä vetämään henkeä, mutta ihan hyvin se kokonaisuutena meni.

Olen kuullut, että takareisi voi vihoitella jopa puoli vuotta. Olin kuitenkin saanut juosta 1,5 vuotta ilman minkäänlaisia vaivoja, joten todella terveenä tässä on menty. Pitäisi kuitenkin muistaa, että työvälineitä täytyy huoltaa. Jos kirjoitan työkseni, minun pitää terottaa kynä, kun se tylsyy. Tai jos muste loppuu, vaihtaa kynä. Jos tietokone jumittaa, se pitää viedä huoltoon. Onhan koneille usein vuosihuoltokin, että pysyvät kunnossa. Juoksijan työväline on keho. Jos sitä ei huolla, myös se menee jumiin. Olen siis huollossa, koska olen laiminlyönyt riittävän ylläpidon. Sitä voidaan kutsua myös juoksijan telakaksi. Mutta parempaan suuntaan menossa!

Olen ihan superinnoissani hengessä mukana huomenna juostavalla HCR:llä. Seuraan monien tuttujen taivalta reaaliajassa ja toivotan tsemppiä hurjasti jokaiselle!!



perjantai 5. toukokuuta 2017

Kisaturistina Hampurin maratonilla

Näkymä hotellin ikkunasta.




Hieman erilainen kisamatka siitä Hampurin maratonista sitten tuli, mitä toiveikkaana tammikuussa ajattelin ja mitä varten aloin innoissani valmistautua. Maaliskuussa päälle ryöminyt ylikunto ja takareiden kivulias kramppi eivät osoittaneet järin suuria toipumisen merkkejä, ja tiesin, etten olisi mitenkään voinut juosta matkaa. Samassa lentokoneessa matkusti maratoonareita kuka minnekin, sunnuntaina 23.4. juostiin nimittäin vähän siellä sun täällä: Hampurissa, Wienissä, Lontoossa, Varsovassa ja Helsingissä nyt ainakin.

Muiden kisajännityksen aistiminen ja viimeisten valmistautumisrituaalien seuraaminen ei rehellisesti sanottuna saanut oloani mitenkään ahdistuneeksi. En surkutellut kohtaloani, päinvastoin olin helpottunut, ettei minun tarvinnut juosta. Ihmettelen itsekin omituisen lunkia suhtautumistani tilanteeseeni. Juokseminen oli tuntunut viimeiset kerrat niin tympeältä, vaikealta ja kivuliaalta, että minulla ei ollut sitä lainkaan ikävä. Totta kai minulla oli kova kaipuu sitä hyvää oloa kohtaan, joka lenkeillä parhaimmillaan tulee, mutta siitä oli liian pitkä aika, kun viimeksi olin kokenut sen. 

Mutta Hampuri! Jos jossakin oli mahtavaa olla kisaturistina, niin juuri siellä. En muista, olenko joskus lapsuuden matkoilla poikennut kaupunkiin, mutta aikuisiällä paikka oli minulle uusi. Kaikki sujui saksalaisen järjestelmällisesti ja mutkattomasti heti lentokentältä alkaen. Suoraan metroon, jolla kartasta tarkistamallemme pysäkille, asemalta kadulle, katse ylös, jossa hotellimme jo häämöttikin kukkulan laella. Sieltä oli mahtava näköala Elbe-joelle, jossa lepäsi huippuristeilijöitä ja kauempana häämötti telakan nosturit. Ilma oli raikas, mutta todella myrskyisän tuulinen. Ajattelin, että jos olisin ollut menossa juoksemaan, olisin stressannut itseni tuulen takia kipeäksi. Mutta mies oli ihailtavan rauhallinen.

Salaa mielessäni mietin, mitä mahtaa hänen taipaleestaan tulla. Harjoitukset olivat olleet kovin epäsäännöllisiä ja toisaikaisia, kokonaiskilometrejä oli tainnut tulla vuoden alusta noin 260, kun minä taas olin juossut itseni 662 kilometrillä reilussa kolmessa kuukaudessa kipeäksi reporangaksi. Mies oli myös kärsinyt edellisenä viikonloppuna flunssasta ja sen jälkeen kokonaisvaltaisista vatsaongelmista. Käytössä olivat renniet ja samarin, asidofilus bifilus ja niin edelleen.

Emme saaneet huonetta heti haltuumme, joten lähdimme kävelemään Expoon ja lähtöpaikalle. Matkaa oli noin 1,5 kilometriä, ihanteellinen verkkailu seuraavaa päivää ajatellen. Minäkin hain Exposta kisakassini ja tarkistin lähtölistasta nimeni, siellä se keikkui sivun ylimmäisenä. Messuhallissa taisi tulla tippa pari kertaa linssiin. Kassin jakajat eivät vaikuttaneet lainkaan kummastuneilta, kun sanoin, että minun pitää palauttaa ajanotto-chip saman tien, koska en voi juosta. Kaipa siellä oli moni muukin, joka jakoi saman kohtalon.


Siellä se nimi komeilee. Aika paljon muuten tanskalaisia, mutta heillä olikin kisapaikalle lyhyt matka.

Hengailimme jonkin aikaa Expossa, mutta emme ostaneet mitään, koska siellä kävi vain käteinen, mikä oli outoa. Ihastelimme matkan varrella kukkivia kirsikkapuita, katukahviloita, vanhoja rakennuksia ja suuria puistoalueita, joissa näkyi paljon juoksijoita. Näimme myös Reeperbahnin ja aivan käsittämättömän valtaisan huvipuiston, sitä kiertäessä ei olisi päivä riittänyt, hyvä jos kaksikaan. Hotellissa kävimme syömässä saksankieliseltä listalta tilaamamme hamburger jotakin, ja eteemme kiikutettiin voimakkaasti suolattuja keitettyjä perunoita sekä lihaa jonkin hyytelön kera. Hampurilainen on tietysti hampurilainen, merkitys vain vaihtelee!

Huone oli aivan uskomaton. Olenkohan koskaan edes ollut noin hienossa hotellissa, epäilen. Näkymä ikkunasta oli suoraan joelle, ja leveällä ikkunalaudalla ihastelin sitä samalla, kun venyttelin kipeää jalkaani. Pystyin keskittymään sataprosenttisesti miehen kannustamiseen ja valmentamiseen, mistä ei olisi tullut mitään, jos olisin itse ollut siinä vieressä stressaamassa. Kehotin häntä ehdottomasti menemään parin kilsan verkalle ennen illallista, samaten geelit kannatti laittaa jo valmiiksi geelivyöhön, numerolappu paitaan ja miettiä muutenkin juoksuvaatteet valmiiksi. Hän teki työtä käskettyä. Verkka oli tuntunut kuulemma täysin kivuttomalta ja askel kevyeltä, mikä valoi itseluottamusta ensikertalaiseen.


Samarinia tankkausjuomaksi.

Sänky oli täydellinen, ja herätys kello 7 riittävä. Mies kävi aamiaisella sillaikaa kun suoritin aamuvenyttelyt ja -voimistelut. Verkkailimme lähtöpaikalle, ja perillä olimme kello 8.30. Porukkaa oli todella paljon. Toivotin onnea ja kerroin, mihin miehen tulee mennä, otin itselleni hyvän spotin lähtöalueen tuntumasta. Aurinko paistoi ja tuuli oli tyyntynyt, mutta taivaalla oli kovin arvaamattoman näköisiä pilviä. Lämpöasteita oli noin 9, joten liian kuumassa ei tarvinnut juosta. Kelaajat lähtivät matkaan 8.45, ja kyllä oli leveitä hymyjä heidänkin kasvoillaan. Sen jälkeen huippujuoksijat päästettiin punaiselle matolle lämmittelemään. Parhaimmilla luki numerolapussa vain sukunimi. Ja huh huh, miltä se heidän verkkaamisensa näytti! Kylmät väreet menivät pitkin selkäpiitä ja kyynelet nousivat silmiin, nämä olivat niitä todellisia juoksijoita! Miten vaivattomasti ja oikeaoppisesti heidän askeleensa nousikaan, miten lihaksikkaita heidän kehonsa olivat. Kasvot tyynen rauhallisina, keskittyneinä, katse kaukaisuuteen kiinnittyneenä. Ajattelin, että oma juoksemiseni on kokonaan toinen laji, huh, olin ihailusta ja liikutuksesta aivan vetelä. Miten se voikin olla niin upeaa, kun ihminen juoksee?



Palomiehet ovat aika kovia. Juoksivat noissa univormuissaan koko matkan.

Sitten paukahti starttipistooli, ja huiput ampaisivat matkaan. Etunenässä Ugandan Stephen Kiprotich, joka saapui maaliin ajassa 2.07.31 ja hävisi Etiopian Tsegaye Mekonnenille viisi sekuntia. Keskivauhti oli koko matkan sellaiset 3 min/km. Moro. Tajuntani ei edes riitä moiseen suoritukseen, mutta oli se vaan hiuksia nostattavaa olla todistamassa jotakin tuollaista. Juoksijoita vain tuli ja tuli, olisikohan heitä ollut kaikkiaan 15 000. Panin merkille numerot, joiden tuntumaan itse olisin paikantunut, ja minusta heidänkin alkuvauhtinsa vaikutti hurjalta. Koko maratonin ajan koin valtavaa epäuskoa: olenko minäkin muka suoriutunut tuosta matkasta ja vieläpä ihan kohtuulliseen aikaan?? Koko juokseminen tuntui omalla kohdallani niin utopistiselta.

Melkein samalla hetkellä, kun lähtölaukaus kajahti, taivaalta alkoi sataa rakeita ja vettä samaan aikaan. Eikä mitenkään vähän, vaan roiskimalla, niin että siinä seistessä kastui hetkessä. Mies ei ollut vielä edes ylittänyt lähtöviivaa, ja taas kävi mielessä, että onkohan se jänistänyt tai tullut muuten vaan jokin elämää suurempi vatsaongelma. Mutta vielä mitä, melkein viimeisten joukossa viivan ylitti miekkonen, joka oli täyttä hymyä. Olin ihan kummissani, sillä hänelle ei ole mitenkään luonteenomaista nauttia väenpaljouksista. Mutta niin se vaan meni, juoksuhuuma näkyi tarttuneen jo häneenkin. Olin aivan pakahtua, ja sain vielä huudettua onnea matkaan. Sitten käännyin kannoillani ja hölkkäsin hotellille. 

En ollut ottanut juoksuaskeltakaan sitten 7. huhtikuuta, jolloin juoksin epäonnistuneen juoksutestin ja tajusin, että kyseessä ei ole vain pari tahmeaa lenkkiä ja vähän kireä reisi vaan nyt on isompi telakka edessä. Pakkasin kuitenkin tossut mukaan, koska eihän sitä koskaan tiedä. Verkkaaminen tuntui ihan hyvältä, takareisi ei vaivannut eikä syke juuri noussut. Olin syönyt triplakuurin B-vitamiinia ja saanut koko kehoni kihelmöinnin taukoamaan, ja ajattelin, että jospa tämä tästä sittenkin, pikkuhiljaa. Matkaa kertyi 2,89 kilometriä ja keskitahti oli 6:58, mutta täytyy ottaa huomioon, että puolivälissä pidin yli puolen tunnin tauon, kun seurailin maratonin lähtöä. Että eipä tällä perusteella kannattaisi vetää johtopäätöksiä oikeastaan mistään.


Rantabulevardi.

Menin syömään aamiaisen, joka oli yltäkylläinen. Vietin ravintolassa ainakin puoli tuntia, ja sinä aikana kärki kirmasi rantabulevardia ohitseni. Ikkunasta oli suora näkymä kadulle, ja totta tosiaan, ennen kello 9.40 ensimmäiset olivat 12 kilometrin kohdalla. 12 kilsaa vajaassa 40 minuutissa maratonilla, ei hullumpaa. Olin siinä rantabulevardilla noin kello 10.30, mutta vaikka kuinka silmä tarkkana katsoin, miestä en nähnyt. Seisoin siinä niin kauan, että ohitse rahjusti enää yksittäisiä juoksijoita, jotka lähes kaikki kävelivät tai nilkuttivat. Päättelin, että miehen on täytynyt jo mennä, ja aika kovaa oli mennytkin, sillä hän pääsi ylittämään lähtöviivan vasta kello 9.15. 




Olimme sopineet, että menen maalialueen lähettyville viimeistään kello 13.30, jolloin mies olisi juossut vajaat 4,5 tuntia. Mutta enhän minä sieltä malttanut pois pysyä. Venyteltyäni ja tehtyäni lihaskuntoa huoneessa vielä lisää kirjasin meidät ulos hotellista kello 12 ja suuntasin Messuhalleille päin. Valtava puisto oli toden totta viehättävä, ja ajattelin, että vielä minä tulen tänne juoksemaan ja tähän nimenomaiseen puistoon verkkaamaan. Aurinko oli taas alkanut paistaa, eikä tuulikaan ollut vielä yltynyt kovempiin lukemiin. Löysin noin 400 metriä ennen maalia sopivan liikenteenjakajan, jonka oikealta puolelta juoksivat tavalliset juoksijat ja vasemmalta viestijoukkueet. Niitä olikin yllättävän paljon, ja tapana tuntui olevan, että muu joukkue juoksi ankkurin vierellä tätä kirittäen maaliin. Olin siinä noin kello 12.30 ja annoin juoksun tulla minuun. Se oli mahtavaa. Tuohon aikaan ohitseni kipitti noin 3.30:n maratoonareita, ja ihmettelin, miten hyvävoimaiselta porukka vaikutti. Oli myös mielenkiintoista seurata, minkä ikäisen ja kuntoisen näköisiä juoksijoita tuohon aikaan maaliin oli tulossa. Oli ihan kaikenlaisia. Todella monesta en olisi ikinä arvannut, miten kovassa kunnossa he ovat, ja niin vaan olivat. Nuoria, vanhoja, laihoja, tanakoita. Se oli ihan todella hienoa. Aina kun näin numerolapussa suomalaisen nimen, karjaisin täysillä hyvä sejase, joillekin Finnish Marathon Runnersin paitaan pukeutuneille huusin vain hyvä Suomi. Tuli pala kurkkuun ja aika monta kertaa kyynelet silmiin.





No sitten. Kello tuli 13 ja ohitse menivät neljän tunnin juoksijat, minäkin olin tuossa porukassa Vantaalla tullut maaliin. Ja kovakuntoisilta näyttivät hekin. Porukkaa lappasi ja lappasi, 15 000 juoksijaa todellakin konkretisoitui siinä seisoskellessa. Välillä satoi räntää ja tuli voimakas tuulenpuuska, ja hytisin siinä paikallani. Mutta sitten aurinko taas pilkisti ja lämmitti säteillään. Kello 13.30 aloin laskeskella, että mies on nyt juossut 4 tuntia 15 minuuttia. Osittain pelkäsin, että jotakin kaameaa on tapahtunut ja maratonin voima on näyttänyt hänelle mustimman puolensa. Mutta osa minusta taas uskoi, että sitkeydellään hän raahautuu maaliin vaikka pää kainalossa.

Kello 13.40 alkoi tulla epätoivo. Juoksijat eivät näyttäneet enää niin hyvävoimaisilta, vaikka määrätietoisia olivatkin. Lähellä häämöttävä maali sai todennäköisesti askelen nousemaan, vaikka joillakin näytti olevan tosi kivuliasta etenemistä kramppien tai muiden jalkavaivojen takia. Mies oli ollut matkassa 4h25min. Ja sitten! Yhtäkkiä huomasin, että sieltä hän tulee, edelleen hymy naamallaan. Huusin minkä jaksoin, että hyvä sinä!! Ja mies kertoi, että hän on maalissa pian. No kyllä kyllä, sanoin että juoksen sinne myös. Ja minähän juoksin. Olin niin innoissani, että puikkelehdin ihmisjoukkojen halki kuin tuulispää. Mutta maaliin ei niin vain mentykään, se oli juoksijoille tietenkin. Piti mennä portaat ylös ja alas, jotta pääsi maalialueen toiselle puolelle, mutta sielläkään ei päässyt juoksijoiden lähietäisyydelle. Sitä paitsi mies oli jo mennyt. Pian soi puhelin, ja sovittiin treffit läheisen kirkon edustalle. Ja kyllä sinne saapui onnellinen mies.

Nettoaika oli 4.30.02, ihan huippuaika tuolla valmistautumisella ja vatsaongelmilla. Nettoajan merkityksen muuten tajuaa tässä kisassa oikein kouriintuntuvasti. Bruttoaika oli nimittäin 4.44, eihän se kerro muuta kuin järjettömästä odottelusta ennen lähtöä. Oli tullut kuulemma kylmä siinä sateessa seisoskellessa. Mutta juoksu oli sujunut kuin unelma 25 kilometriin saakka. Alun ruuhkassa ei ollut päässyt omaan vauhtiin pitkiin aikoihin, mutta sitten eteneminen oli ollut ihanan kevyttä pitkään. Ohiteltua oli tullut kuulemma kymmeniä ja taas kymmeniä tyyppejä. 15 kilometriä oli ylittynyt 5:50 keskivauhtiin, puolikas jopa 5:47. Mutta 25 kilometrissä jalat olivat yhtäkkiä silmänräpäyksessä muuttuneet tönköiksi puujaloiksi. The Famous Marathon Wall. Järkytyksestä toivuttuaan kilometrin päästä hän oli saanut taas juoksemisesta otteen. Katsoimme kellosta, että vauhdit pysyivät kohtalaisina aina 38 kilometriin saakka, vasta viimeisillä oli 7:n ja 8:n keskivauhteja. Maha ei ollut vaivannut ollenkaan, kaikki geelit olivat uponneet. Kuulemma vasta kilometrissä numero 41 oli tuntunut siltä, että nyt matka voisi pikku hiljaa loppua.

Ihmeellisen vähillä vaurioilla selvisi! Nännit vuosivat verta, hehheh. Mutta jalkaterät aivan ehjät, ei ruhjeita eikä hiertymiä. Lentokoneessa istuessaan hän tosin muuttui jonkinlaiseksi ihmisen ja ankan risteytykseksi, ja loppumatka oli melkoisen huvittavaa katsella sitä vaappumista. Joku kysyikin, että did you do the marathon today?

No, nyt on suunniteltu jo seuraavaa kisaa. Olen aivan varma, että neljä tuntia alittuu helposti, kunhan mies vähän treenaa. Varmasti jopa 3.30, vaikkei itse uskonutkaan.



Mutta olipahan hauska kokemus olla tsemppaamassa ja kannustamassa. Juoksemisen huuman tavoitti tälläkin tavalla, vaikka mieluiten siellä itse olisikin raastamassa. Hampurin reitti vaikutti todella kivalta. Se oli nopea ja tasainen, mies sanoi, että tuntui kuin jopa puolet matkasta olisi juostu aavistus alamäkeen. Myrskytuuli alkoi vasta iltapäivällä. Juomapisteillä oli tarjottu vain vettä, loppumatkasta myös geelejä ja banaania ainakin. Olisikohan ollut myös colaa.

Jahka nyt saan itseni kuntoon ja juoksuhimot kohdilleen, niin alan miettiä, missä voisin ottaa tämän juoksun takaisin. 




Ihana Hampuri.

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Urheilulääkärin juttusilla: ylikunto

Nyt on tyytyminen käpyttelyyn näiden koipien.


Mehiläisen Liikuntaklinikan urheilulääkäri sanoi, että Hampurin maraton kannattaa jättää väliin.
Koska a) vaikka elpyisinkin parissa viikossa, voimat saattaisivat silti kovassa rääkissä loppua kesken tai tulos olisi joka tapauksessa odotettua huonompi ja b) maratonin kaltainen suoritus voisi laukaista vielä pitkällisemmän ylikunnon, joka ei paranisikaan parissa viikossa.

Hän nimittäin arveli minun selviävän parilla viikolla lepoa. Minulta otettiin verenkuva, josta näkyi, että kaikki on ihan kunnossa. Väsymykseni syynä ei ole yllättäen puhjennut anemia tai mikään muukaan hälyttävä. Hemoglobiini oli 122, mikä on minulle aika alhainen, mutta ei sekään oireita selitä. 

Kihelmöinti joka puolella kehoa voi johtua totaalisesta ylirasitustilasta. Se voi myös olla hermostollinen oire liian vähäisestä B-vitamiinin saamisesta. Takareiden kireyden syynä on luultavasti piriformissyndrooma. Klinik.fi kertoo vaivasta näin: "Piriformislihas sijaitsee syvällä pakarassa reisiluun yläosan ja ristiluun välillä, ja se auttaa jalkaa kiertymään ulospäin. Alaraajaa hermottava iskiashermo kulkee piriformislihaksen alta tai sen välistä. Piriformissyndrooma eli piriformisoireyhtymä tarkoittaa piriformislihaksen kiristymisestä johtuvaa iskiashermon pinnetilaa. Vaiva on suhteellisen harvinainen iskiasoireilun aiheuttaja."

Piriformissyndrooma syntyy sivuston mukaan paitsi perinnöllisistä tekijöistä, myös kestävyystyyppisestä liikunnasta, kuten pitkänmatkan juoksusta, ja pitkäkestoisesta paikallaan istumisesta. Minähän en ole tänä keväänä muuta tehnytkään kuin istunut pitkään paikoillani ja sen jälkeen mennyt pitkään juoksemaan. Sivuston mukaan "piriformissyndrooman tyypillisiä oireita ovat kipu, puutuminen ja pistely. Piriformissyndrooma sijaitsee yleensä pakaran alueella, mutta se voi säteillä myös takareiden, pohkeen ja jopa jalkaterän tai jalkapohjan alueelle". Juurikin näin. Sain siis parin viikon triplakuurin B-vitamiinia ja viikon kuurin tulehduskipulääkettä. Kuudessa päivässä vaiva ei ole juuri juoksutauostakaan huolimatta helpottanut. Ensi viikolla pääsen onneksi fysioterapeutille. Lääkäri arveli kolmen kerran riittävän, mutta määräsi varmuuden vuoksi kahdeksan kertaa.

Kun verenkuvasta saatiin eliminioitua kaikki muut vaihtoehdot oireiden aiheuttajiksi, jäljelle jäi vain ylikunto. Kun luettelin lääkärille, mitä kaikkea olen tänä keväänä puuhastellut, hän katsoi minua ymmärtäväisesti ja sanoi, että kyllähän sinulla aikamoinen kattaus siinä on ollutkin. Urheilulääkäri oli erinomainen ja empaattinen. Hän sai minut ymmärtämään, että en ole todellakaan ensimmäinen tämän ihmistyypin edustaja, joka hänen ovestaan astuu valittelemaan vaivojaan. Hän sanoi, että usein silti tavoitteellisetkin ihmiset huokaavat helpotuksesta, kun heille kerrotaan, että nyt on pidettävä paussi harjoittelemisesta - ja suorittamisesta. Kun yhtäkkiä voikin päästää irti.

Lääkäri kertoi ylikunnon kehittyneen pikkuhiljaa. Jokainen yksittäinen palanen on kasvattanut kokonaiskuormitusta, ja jossakin vaiheessa yksi palanen on vain ollut liikaa ja saanut koko paketin luhistumaan. Hassua, että pystyn melkein nimeämään ne yksittäiset palaset, jolloin olisi pitänyt himmata, sillä muistan, milloin lenkki oli tahmea tai palautuminen tuntui kestävän ikuisuuden. En olisi silti ikinä uskonut, että liiallinen kokonaiskuormitus voi johtaa tällaiseen lopputulokseen - ja näin nopeasti, parissa viikossa!

Treeniohjelmani alkoi tammikuussa. Kaksi kuukautta meni ilman mitään ongelmia. Saatoin vaihtaa välillä treenipäivää kiireistä johtuen, mutta se ei vaikuttanut yleisoloon. Kuntoni kasvoi tasaisesti, vauhdit paranivat ja sykkeet pysyivät matalampina. Sitten tuli kamala stressi ja kiire opintoihin liittyvissä asioissa. Tunnit loppuivat kesken ja jouduin jättämään pari treeniä väliin. Hyvä treenirytmi rikkoutui. Tein liian monta treeniä perä jälkeen, kovaakin, ilman lepopäiviä. Yksi hyvin mennyt vetotreeni olikin liian rankka, kun tein sen samaan aikaan kun kuukautiset alkoivat. Palautuminen hidastui, mutta menin lenkille, vaikka olin todella väsynyt ja jalat sattuivat. Lähdin juoksemaan reipasta lenkkiä liian kovaa vauhtia. Lähdin lenkille, vaikka kurkku oli karhea. Menin Tampereelle, lensin Ruotsiin, kirjoitin, huolehdin, ajattelin. Mietin koko ajan ehdinkö, kerkiänkö, deadline tulee liian äkkiä, pystynkö. Osaanko. Ajattelin, että jos vielä kaksi viikkoa kestän, niin sitten on taas helpompaa. Mutta keho päätti toisin.

Olin lääkärin vastaanotolla niin uupunut käveltyäni sinne vajaan parin kilometrin matkan, että sanoin suoraan, että tällä hetkellä pelkkä maratonin ajatteleminenkin saa huokaamaan, että "mä en jaksa". Parasta oli, että lääkäri suhtautui minuun ymmärtäväisesti. Hän ei alkanut arvottaa valintojani tai tapojani, vaan totesi rauhallisesti, että nyt pitäisi saada niksautettua aivot sellaiseen asentoon, että ei ajattelisi tuloksia tai tavoitteita lainkaan. Kysyin tietysti, että mitä minä nyt sitten saan tehdä. Saan käveleskellä metsässä tai lasten kanssa puuhastella, kävellä kauppaan, hyötyliikkua. Mutta ei niin, kuten pääni jo ehti ajatella, että miettisin tulevia kilometrejä, kuinka paljon niitä milläkin kerralla ahnehtisin. Pitäisi oppia nautiskelemaan, olemaan verkkainen, ei tehokas. 

No sehän on helpommin sanottu kuin tehty, enkä usko, että minulla on kummoisia mahdollisuuksia muuttua ihmisenä, ainakaan niin kokonaisvaltaisesti kuin tällainen muutos vaatisi. Mutta olen nyt käynyt metsässä pari kertaa kävelemässä. Parissa päivässä keskisyke oli kävelylenkeillä laskenut kymmenen pykälää, joten jonkinlainen elpyminen on ainakin käynnissä. Olen myös pyöräillyt ja tehnyt päivittäin lankkua. Kirjoitin kauppalistaan 'kahvakuula', ja mies kantoi kotiin kuuden kilon pönikän. Youtube-videot neuvonani olen nyt opetellut heiluttelemaan mötikkää. Olihan se ihan kivaa ja tuli hikikin. Juosta en ole edes yrittänyt. Ensimmäisellä metsälenkillä tuli tuskanhiki pelkästä ylämäestä, portaissa voimat tuntuivat loppuvan kesken. 

Ajattelin, että pidän juoksutaukoa nyt sen pari viikkoa ja kokeilen sitten rauhaksiin. Rehellisesti sanottuna en edes harkinnut Hampurin maratonille osallistumista ylikunnon paukahdettua päälle. Keho kertoi olollaan, että se ei ole nyt viisasta. En halua riskeerata terveyttäni, sillä maratoneja tulee ja menee. Haluan saada voimani takaisin ja pakarani kuntoon ja katsoa sitten uudestaan. Ja sitten, kun saan juoksuluvan ja se tuntuu toimivan, teemme kuntotestin uudestaan ja katsomme, mikä on lopullinen totuus. Lähden nyt siis Hampuriin kannustamaan miestäni. Kasvattelemaan treeni- ja kisahalujani. Arvokas kokemus, sekin.


Tänä keväänä katselen maisemia rauhallisemmissa vauhdeissa.
Mutta onneksi on metsä.


tiistai 11. huhtikuuta 2017

Maratonohjelman kuntotesti numero 2

Kiitos kuvasta Poppikselle!


Viime perjantaina kävin maratonohjelman toisessa kuntotestissä. Olin raskaan Karhu-viestin jälkeen kuulostellut oloani ja käynyt seuraavana päivänä vain vitosen löysällä hölkällä metsässä ja kuntoradalla. Olin venytellyt ja rullaillut päivittäin ahkerasti, käynyt hierojallakin, mutta takareidet pysyivät kireinä ja kipeinä. Hierojalla ne olivat olleet miltei kosketusarat. Keskiviikkona oli sellainen olo, että tekee taas mieli juosta. Ohjelmassa oli kevyt 8k. Pää oli vastaanottavainen liikkumisen tuomille endorfiineille ja hikoilemiselle, mutta melko pian matkaan päästyäni totesin, että raskasta on, edelleen. Sykkeet nousivat nopeasti lähelle aerobista kynnystä, vaikka vauhti oli rauhallinen. Tuntuma vauhdista oli kyllä toinen, luulin juoksevani kovempaa mitä kello näytti. Neljän kilometrin jälkeen takareisissä alkoi tuntua taas enemmän, ja juokseminen muuttui askel askeleelta tuskaisemmaksi. Käsivarretkin alkoivat särkeä. Ajattelin, että jos juokseminen on tällaista maratonilla, en todellakaan jaksa juosta sitä loppuun. Juokseminen oli nyt vaikeampaa jo kevyessä vauhdissa kuin Karhu-viestissä kovemmassa vauhdissa. Menin kotiin ja mietin, ehdinkö mitenkään palautua enää. 

Perjantaina pääsin sitten tositoimiin ja kohtaamaan todellisuuden, kun pääsin Liikuntamyllyn radalle. Tammikuun 7. päivänä, eli tasan kolme kuukautta aikaisemmin, olin juossut samaisen 12 kilometrin testin samaisella radalla. Testistä ja sen tuloksista kirjoitan täällä. Testi meni silloin hyvin ja antoi lupaavat odotukset reilun kolmen kuukauden maratontreenille. Testissä juostiin kuusi kahden kilometrin vetoa 40 sekunnin palautuksella, jonka aikana mitattiin veren laktaattiarvot. Vauhdit olivat molemmilla testikerroilla samat: 7:11 / 6:15 / 5:47 / 5:35 / 5:23 / 5:11. Tällä kertaa arvioin itsevarmasti, että pystyisin juoksemaan vielä seitsemännen vedon, vauhtiin 4:58. Ja kuinkas sitten kävikään.

Lähdin juoksemaan, kun olin vähän aikaa venytellyt ja tehnyt liikkuvuutta. Ensimmäinen siivu tuntui kevyeltä, mutta kun katselin kellostani sykettä, se oli noussut jo yli 150:n. Hikikin nousi hetkessä pintaan. Seuraava veto alkoi jo tuntua, ja katselin sykkeideni edelleen jatkavan nousuaan, nyt ne olivat jo 163 - 167. Olin unohtanut kellooni tuon aerobisen kynnyksen hälytyksen, eli kello piippaili aina, kun syke nousi 167:ään. Kolmannella vedolla kuulin väärin, että nyt tahti on 5:35, ja hetkeksi helpotuin, sillä juoksu tuntui todella raskaalta. Syke oli jo 174 eli maksimikynnyksellä. Todellisuudessa tahti oli 5:47, ja olen sitä vauhtia juossut viime aikoina reippaat lenkkini ja allekin. Mietin mielessäni, että tämä on ihan toivotonta. Poppis oli tullut jossakin vaiheessa katsomaan ja kuvaamaan, ja ajattelin, että kyllä täytyy hänen ihmetellä kankeaa ja raskasta menoani. Jalka ei vaan noussut enää ja takareisiäkin oli alkanut kiristää. Rehellisyyden nimissä en muista, milloin juokseminen olisi ollut noin raskasta. Tuolta varmaan aloittelevasta juoksijasta tuntuu.

Sain juostua 5:35:n tahdilla parin kilsan vedon loppuun, syke oli muistaakseni 178, olin aivan läkähdyksissäni ja puuskutin, hikoilin ja häpesin siinä mittauspöydän äärellä. Että olen joku random blogikirjoittelija, joka keksii omat tuloksensa ja sitten testissä todellisuus paljastuu. Tällainen käväisi totta tosiaan mielessä. Oli jotenkin todella vaikea ymmärtää, että vauhti on mikä on ja minä en pääse kovempaa. 5:47 tuntui ihan vitoselta. Lähdin vielä 5:23:n vetoon, mutta sitä juostessani tiesin, että kovinta vetoa en enää pysty edes yrittämään. Lopetin kesken 1,6 kilometrin kohdalla kun syke oli 183 - 184, takareidet polttivat ja en pystynyt puhumaan. 

Olimme kaikki aika hämmentyneitä ja ihmeissämme. Sekä syke- että laktaattiarvot olivat lähteneet heti ensimmäiseltä vedolta hurjaan nousuun, ja tammikuiseen testiin verrattuna romahdus oli huomattava. Koko maratonohjelman ajan kuntoni oli tasaisesti noussut, olin pystynyt juoksemaan kovempaa matalammilla sykkeillä. Juokseminen oli ollut pääosin helppoa ja mukavaa. Vasta pari viikkoa lenkit olivat olleet tahmeita ja olin ollut ihmeissäni hitaasta palautumisesta. Olin kurkkukivun takia pitänyt neljän päivän levonkin. Tuntui epätodelliselta, että suorituskyky voi huonontua niin nopeasti. Nyt ainakin tiedän, mitä se on, kun kunto romahtaa. Se ei romahda yhden tai kahden väliin jäävän treenin takia. Pystyin tuossa hetkessä suhtautumaan asiaan yllättävän rennosti, mutta valehtelisin, jos väittäisin, etten ole myöhemmin miettinyt joka ikistä kevään treeniä, miten se meni, ja missä kohdassa aloin tuntea, että kaikki ei ole kunnossa. Suorituskykyni oli nyt vielä surkeampi kuin Karhu-viestissä, ja juoksun jälkeen tuntui kuin olisin juossut maratonin tai ainakin melkein. 

Päättelimme, että minulla on kaksi vaivaa: jokin jumi, joka säteilee takareiteen, sekä kehon ylirasitustila. Kaikki seuraavan viikon treenit peruttiin. Ainakin viikon lepäisin, ja sitten kokeilisin ihan varovasti, miltä kevyt lenkki tuntuu. Joskus pari viikkoa riittää palautumiseen. Viime syksynä minulla oli myös treeniuupumista, mutta se oli erilaista. Olin ennemminkin mieletäni väsynyt, juokseminen ei huvittanut ja pidin omaehtoisesti viikon tauon. Suorituskyky ei kuitenkaan ollut olennaisesti laskenut, ja viikon paussin jälkeen homma toimi taas. Tällä kertaa mieli ei antanut periksi. Halusin niin kovasti päästä tavoitteeseeni, että vaikka lenkit muuttuivat tahmeiksi ja palautuminen kesti kamalan kauan, en lopettanut treenaamista. Ajattelin, että muutaman viikon jaksan vielä ja sitten onkin jo maraton. Kroppa vain ei venynytkään. Tahdonvoima ei näköjään riitä, vaikka aika pitkälle viekin. Koko viikonlopun olin kuin tulisilla hiilillä, kun mietin, onko kyseessä "vain" ylikunto, vai onko oireiden taustalla jokin vakavampi syy. Eilen pääsin onneksi urheilulääkärille, joka oli todella asiansa osaava ja empaattinen tyyppi.

Kirjoittelen siitä käynnistä vielä oman tarinansa. Mutta loppukevennykseksi voin sanoa, että olen näköjään todella hyvä antamaan neuvoja muille, mutta itse en ota opikseni millään. Seuraava kirjoitus siis kertoo, minkälaisesta kattauksesta oma ylikuntoni muodostui ja mistä sellaisen omaehtoinen hankkiminen voi johtua. Korostan jo tässä vaiheessa, että noudattamani maratonohjelma yksistään ei ole ollut liian tiukka, vaikka siinä paljon kilometrejä ja kovaakin treeniä on ollut. Oikeanlaisessa elämäntilanteessa olisin varmasti pystynyt vetämään sen ilolla loppuun.

To be continued...