tiistai 5. joulukuuta 2017

Sauvakävely, mikä mahtava laji!

Olen täydellisen ihastuksissani löydettyäni kokonaan uuden lajin ja ratkaistessani samalla ikiaikaisen pulmani, miten saisin treenattua riittävän matalilla sykkeillä, jotka kehittävät parhaiten peruskestävyyttä. Aerobinen kynnykseni on 152, ja suurimman osan treeneistä tulisi tapahtua sykearvon tuntumassa tai sen alle. Tosiasia kuitenkin on, että kun juoksen, sykkeeni ei paljon alle tuon kynnyksen koskaan ole. Ikinä se ei ainakaan ole 130, joka olisi noin 70 prosenttia maksimisykkeestäni. Reippaalla kävelyvauhdilla en taas saa sykettäni nousemaan kuin 110:een, ylämäissä satunnaisesti 120:een. Useimmiten kävelylenkkien keskisyke on kuitenkin sadan pinnassa tai alle. 

Peruskestävyyttä kehittävä sykealueeni on siis treenatessani ollut jatkuvasti paitsiossa. Vain luisteluhiihtämisellä syke pysyttelisi toivotuissa lukemissa. Vaan kun ei ole lunta,  hiihtämään ei pääse riittävän usein. Hiihtoputki on Paimiossa, mutta eipä sinne tule kovin usein lähdettyä. 

Viime lauantaina päätin kokeilla, mitä tapahtuu, kun ottaa sauvat kauniiseen käteensä ja panee töppöstä toisen eteen. Olen saanut kävelysauvat vuonna 2009 puolustusvoimien viestintäkurssilta, mutta kertaakaan en ollut niitä vielä ”ehtinyt” kokeilla. Pojan futistreenien aikaan lähdin kävelemään lenkkiä, jonka yleensä olen taittanut tavallisesti kävellen tai juosten. Nopeasti kävi selväksi, että sauvoista saa kävelyynsä hirvittävän paljon voimaa ja vauhtia. Jos reippaalla kävelylenkillä keskivauhtini on ollut 9:50 - 10:00 min/km, nyt se oli 9:00 - 9:15 min/km. Hiki virtasi, ja hengästyinkin. Pääsin jopa liikkumisen tuomaan flow’hun. Keskisyke oli mäkisellä reitillä 137! Eli juuri siinä missä pitääkin. Päätin välittömästi vaihtaa yhden viikon juoksulenkeistäni, kevyen tai palauttavan, sauvakävelylenkiksi. 

Kiinnostaa nähdä, missä vaiheessa treeni alkaa purra niin, että pystyn ottamaan juoksuaskeleita yhtä matalilla sykkeillä. Tällä hetkellä treenaan niin oikeaoppisesti, että liikkuminen on todella motivoivaa ja kivaa. Kovat treenit teen aina porukassa, jolloin ne sujuvat huomattavasti vaivattomammin.

Joten sauvat, nuo juoksuharrastukseni kehittäjät, ovat tästä lähtien säännöllisessä käytössä. Harmi vain, että saatuani ne käteeni, teki mieli välittömästi lähteä hiihtämään.

Hyvää itsenäisyyspäivää ja Suomen 100-vuotisjuhlaa kaikille!


Kuva ei ole sauvakävelylenkiltä, mutta sopinee ajankohtaan riittävän hyvin.


maanantai 27. marraskuuta 2017

Pukinsalmen maraton, 10 k

Upeassa kelissä saatiin lauantaina juosta.

Huomasin jokin aika sitten Facebookissa mainoksen Pukinsalmen maratonista, pienestä juoksukisasta, jossa valittavana oli 10 kilometrin, puolimaratonin ja täysmaratonin matkat. Osallistujien maksimimäärä pienimuotoisesta järjestelytoimikunnasta johtuen vain 50, ei numerolappuja eikä ajanottoa, vaan jokainen juoksija katsoisi aikansa itse ja kirjaisi maaliin tultuaan vihkoon. Paikkana Turun oma keidas Ruissalo, jossa reitille osuisi muutama mehukas mäkikin.

Kisaviikolla kovemmat treenit olivat tiistaina, kun osallistuimme miehen kanssa viikoittaiseen Turku juoksee -vetotreeniin, jossa ohjelmassa oli Gösta Holmérin fartlek-spessu: 6 - 10 x 2'/2'. Vedin seitsemän vetoa, enkä hätyytellyt aivan maksimia, mikä tuolloin jäi vähän harmittamaan, olisi mennyt vielä yksi kovemmalla sykkeellä. Mutta lauantaita ajatellen se oli ehkäpä ihan hyvä. Torstaina vietin ensimmäisen liikunnattoman päivän marraskuussa, jotta voimia riittäisi lauantaille.

Lauantaina kävi ilmi, että pitkästä aikaa kisattaisiin auringonpaisteessa. Kaikki syksyn rykäisyt (Maaria Trail, Kaarinan syysmaratonin kymppi ja Parmaharju Trail) on juostu sateessa tai kaatosateessa. Nyt oli nelisen astetta lämmintä, tuuletonta ja aurinkoa. Aivan mahtavaa siis. Aamulla olisi vaan ikävä kyllä taas nukuttanut, minkä vuoksi siirsin kellonsoittoa jopa tunnilla eteenpäin. Ei olis kannattanut, ei olis. Aamutoimet ihan onnistuneesti, mutta kisa-aamuina pitäisi muistaa, että aikaa saattaa kulua muun muassa vessassa istuskeluun ynnä muuta. Pääsimme lähtemään vasta vähän kympin jälkeen, ja matkalla piti pysähtyä huoltoasemalla - vessassa. Olimme siis Ruissalossa kisapaikoilla vasta vähän jälkeen puoli 11, mikä jätti ihan liian vähän aikaa kaikkiin valmisteluihin. Startti oli nimittäin yhdeltätoista. Ensin piti ilmoittautua (vitosen osallistumismaksu, kelepaa!), sitten miettiä vaatetusta (mikä ihme siinä on, että tiedän plusasteissa kisatessani takin olevan poikkeuksetta liikaa, mutta silti käytän energiaa sen miettimiseen, jätänkö takin päälle vai en), käydä puskassa (no bajamajas there) ja verkata. Verkkasimme kymmenisen minuuttia parissa erässä eli 1,61 kilsaa, mutta sitten olisi pitänyt tehdä vielä koordinaatiot ja venyttelyt huolellisesti. Minä ehdin tehdä pari aukkaria, ja sitten oltiinkin lähtöpaikalla kuuntelemassa reittiselostusta. Säädin vielä musiikkeja, kun starttivihellys kajahti kolmensadan metrin päästä, josta lähtivät puolikkaan ja maran juoksijat. Me kympin matkalaiset seisoimme hetken hoomoilasina, kun järjestäjä huikkasi, että hei hei, se lähti nyt! Minulla puhelin kädessä, ja siinä juoksuun ampaistessani tungin sitä vielä Flipbeltiin. Lähtö oli alamäkeen, joten saipa ainakin lennokkaan alun.

Maisema Rantapromenadilta.


Suurimmaksi osaksi reitti oli tällaista hiekkatietä.


Olin suunnitellut, että voisin yrittää juosta sellaista 5:30 tahtia, mikä olisi tiennyt 55 minuutin kokonaisaikaa. Lähdin kuitenkin innoissani laukkaamaan nopeampien vanavedessä, joten se siitä vauhtisuunnittelusta. Ensimmäiseen kilometriin meni 5:16. Meitä kympin juoksijoita oli viisi miestä ja minä. Nopein, työkaverini, lähti kirmaamaan taattua nelosen kyytiä. Mieheni on saanut kiristettyä tahtinsa jo vitoseen, joten hänkin häipyi melko pian näkyvistä. Sitten meni vielä yksi mies, ja minun taakseni jäi kaksi miestä. Kun reitti yhtyi pidempimatkalaisten reittiin, tavoitin aika pian muutamia miehiä, mutta isompi sakki jäikin sitten saavuttamatta koko matkalla. Jalat olivat tukossa. Penikoita särki ja takareittä juili, onneksi kuitenkin enemmänkin lihaksesta kuin jänteestä. Jalat olivat myös hapoilla koko alkumatkan. Päättelin vaivojen johtuvan huonosta lämmittelystä ja venyttelyn puutteesta. Kroppa lämpesi vasta kisan alussa. Näinhän se ei saisi olla, vaan lähtöviivalla pitäisi olla aivan valmiina, etenkin tällaisella kympin matkalla, jossa on tarkoitus juosta kovaa.

Noin kilsan jälkeen edessä kohosi ensimmäinen mäki, joka teki nannaa takareisille. Aurinko paistoi, ja pian tuli jo kova hiki, piti kääriä hihat ja ottaa pääpanta pois. Onneksi takki oli autossa. Jalkojen tila hieman huolestutti, mutta juokseminen oli silti melko mukavaa. Kaarinaan verrattuna aika paljonkin mukavampaa, koska en edes puolivakavasti harkinnut keskeyttämistä kertaakaan. Vähän ennen neljää kilometriä olin saavuttanut kisan järjestäjän, joka juoksi maratonia. Hän siinä alkoi mukavasti turista ja kyseli, että käynkö muutenkin Ruissalossa juoksentelemassa. Oli vissiin sykkeet jo aika koholla, koska juttuseuraa minusta ei saanut, tyydyin vastaamaan vaan juu, kuten myös seuraavaan avaukseen, että sattuipa meille hieno keli. Minä vaan että juu juu ja pyrin pitämään vauhdista kiinni. Takanani juossut kympin mies oli onneksi puheliaammalla päällä ja järjestäjän tuttu, joten miehet alkoivat jutustella keskenään. Sitten tultiin reitin pahimpaan mäkeen, joka polveili moniosaisena usean sadan metrin matkan. Siinä miehet puskivat ohitseni, mutta alamäessä huomasin, että menen kovempaa, joten vähän riskilläkin lähdin painamaan vauhdikkaammin ohitse. Miehet eivät kuitenkaan vastanneet rykäisyyni, vaan jäivät kyydistä. Viiden kilsan kohdalla tultiin suoralle, joka vie Ruissalonsillalle, ja muistin, että joku oli neuvonut siellä olevan kääntöpaikan. Vastaan tuli puolikkaan juoksijoita, joukossa myös tuttuja, joilta sain kannustusta. Se kyllä aina lämmittää. Kääntöpaikalla piti laskea vauhdit kokonaan pois, sillä vastaan tuli kaksi sauvakävelijämummoa, eikä ohituspaikkaa oikein ollut. Se oli vähän ikävää, mutta kyllä siitä taas vauhtiin pääsi. Sitten tultiinkin jo Kansanpuiston suoralle. Se taittui yllättävän nopeasti, eikä jäljellä ollut enää kuin kahdeksikon mallisen reitin viimeinen silmukka, joka oli jo kertaalleen juostu. Noin 300 - 400 metrin maalisuoralla kympin nopein mies lähestyi takaa rennon kovalla askeleella ja meni ohitse maaliin. Itsellä oli jäljellä vielä noin 2,5 kilsan matka.

Nyt takanani juossut mieskaksikko erkaantui toisistaan, kun järjestäjä kiersi maratonreitille ja kympillä ollut mies seurasi minua. Siitä alkoi lopputaistelu, kun päätin, että ohitseni en muuten päästä. Jo tuossa viimeiselle silmukalle lähtiessäni huomasin, että varpaaseen on tekeytymässä mojova vesikello. Jostain syystä oikean jalan nimetön hiertyi kenkään, vaikka yleensä nuo kisakengät alkavat hiertää vasta maratonin viimeisellä kympillä. Päättelin, että askeleeni laahaa jotenkin, ja varvas siksi ottaa hittiä itseensä. Jalat olivat tosiaan vähän väsyneet, mikä tuntui myös edellä mainittuina vaivoina. Yritin keskittyä nostamaan polvea ylemmäs ja siirtämään voimantuotantoa enemmän pakaroille. Se ehkä vähän auttoikin, ja siinä edetessäni suunnittelin jälleen lisääväni voimatreenejä, kuhan tässä kerkeää. Muutenkin tällä kympillä tuntui olevan nyt enemmän tekemistä jalkojen kuin hapenoton kanssa, vaikka sykkeetkin olivat koko matkan ihan hyvin koholla. Viimeisessä mäessä jalat olivat niin hapoilla, että jos se mies ei olisi ollut kintereilläni, olisin suosiolla ottanut muutaman kävelyaskeleen. Nyt ei antanut luonto periksi. Kerran aiemminkin oli tuntunut siltä, että mitä jos löysäilisi vain ja lopettaisi tämän repimisen. Onneksi en löysäillyt. Ylämäkeä seurasi tietysti alamäki, sitten Rantapromenadia kohti Kansanpuistoa. Matkaa oli enää kilsa, ja kai se vauhti siitä vähän kiihtyi. Maalisuoralla mies mainitsi jotain loppukiristä, johon minä, että ei se taida nyt irrota. Takareidet sattuivat kohtuullisesti. Mies alkoi selvästi puskea ohi, mutta jotenkin sain siitä voimaa kiristää omaakin vauhtiani, ja tulin kuin tulinkin maaliin ensimmäisenä. Piti hetkeksi mennä ihan kaksinkerroin puhaltamaan.

Kisoissa oli periaatteena, että ajanotosta huolehditaan itse, koska ajanottajaa ei ollut. Takaani tullut mies kertoi, että aika oli 56:37, joten se se sitten oli. Kehui vielä, että hyvä aika. Menimme kirjoittamaan ajan vihkoon oman nimen perään. Maalissa oli tarjolla urheilujuomaa ja vettä sekä banaania, pidempimatkalaisille myös geelejä. Hieno huolto pikkutapahtumassa! Mies antoi vielä palautetta, että kyllä oli hänellä hyvä jänis, tasaista vauhtia pidin kuulemma. En viitsinyt korjata, että minä vähän niin kuin juoksin niin lujaa kuin pääsin ja yritin pitää häntä loitolla. Että hän se oli pikemminkin minulle se juoksuttaja. Noin kai se toimii parhaiten, että joku yrittää pysyä perässä, mutta edessä juokseva luulee, että perässätulijalla on vielä voimia jäljellä ja yrittää pian ohi, siksi vauhti on pidettävä yllä koko ajan. Toimii molempiin suuntiin.

Kun olin vähän aikaa elpynyt, mies ilmaantui maalialueelle ja lähdimme verkkaamaan tuon viimeisen silmukan ja puimaan kisaa läpi. Hän oli juossut ennätyksensä 50:11 ja mennyt samalla minun ennätykseni ohi. Oli kuulemma nyt jakanut vauhtinsa paremmin, eka vitonen 27:00 ja toinen todella paljon nopeammin 23:11. Minulla viimeinen kilometri oli 5:17, eli melkein pääsin alun vauhtiin loppukirin ansiosta. Hitain kilometri oli ylämäkiosuudella 5:55, keskivauhti 5:39/min. Aika parani reilun kuukauden takaisesta Kaarinan kympistä 42 sekuntia huomattavasti mäkisemmällä ja rankemmalla reitillä. Juoksutuntuma kunnon suhteen oli myös lupaava, vain jalat oikuttelivat huonon lämmittelyn takia. Keskisyke 173 ja maksimi 181. Anaerobinen kynnys minulla on 174, ja pari viimeistä kilometriä olin juossut selkeästi kynnyksen yläpuolella, kun syke oli koko ajan 175 - 180.

Loppuverkan jälkeen koin maalissa hauskan yllätyksen, kun toimitsija tuli tuomaan minulle pokaalin, sillä olin kympin nopein, joskin ainut nainen. Otettiin kuvakin. Kylläpä lämmitti mieltä. Sitten mentiin autoon ja ajettiin kotiin. Mahtava pikkukisa!



lauantai 18. marraskuuta 2017

Kaarinan Syysmaraton, kymppi 7.10.

Kuva Parmaharju Traililta 14.10.2017. Kuva: Antti Suonpää.

Kuva on eri kisasta ja rapsakin jo yli kuukauden vanhasta tapahtumasta, mutta näillä mennään. Kävimme juoksemassa kympin Kaarinan syysmaratonilla mieheni kanssa 7. lokakuuta. Edellisen sileän kympin olen juossut Raisiossa viime vuoden elokuussa aikaan 53 jotakin. Edelliskerrasta oli siis yli vuosi aikaa ja välissä pitkiä juoksutaukoja hamstring-syndrooman ja ylikunnon takia. Tänä syksynä olen vihdoin saanut treenit käyntiin ja kuntoutuksen ansiosta takareiden lähestulkoon kivuttomaksi. Lokakuun alussa ajatuksena oli vielä juosta Parmaharju Traililla 20 kilometriä ja mennä Kaarinaan rykäisemään kymppi alkupalaksi. Parikymppiä oli lopulta liikaa, mutta kymppi onnistui.

Kaarinan syysmaraton oli minulle kisana uusi tuttavuus, joten odottelin innoissani reittiä, jonka olin kuullut olevan tasainen. Eipä ollut paljon odotuksia vauhdista, sillä tiesin kuukausien tauon säännöllisessä ja tavoitteellisessa treenaamisessa iskeneen erityisesti vauhtikestävyyteen, jonka merkitys juuri lyhyemmillä matkoilla korostuu. Ajoimme paikalle hyvissä ajoin, lähtö oli kello 10.45. Lapset oli viety hoitoon, joten saimme rauhassa keskittyä. Verkkausta tuli alkuun vähän reilu kilsa, samaten tein aukkarit ja liikkuvuusharjoitteet. Satoi vettä. Oli kuitenkin aika lämmin, joten en edes harkinnut muuta kuin pelkkää pitkähihaista ja trikoita. Valinta osui nappiin, pitkähihaisestakin piti kääriä hihat.

Sade yltyi lähdössä oikein rankkasateeksi, mutta se loi vain enemmän tunnelmaa. Paikalla oli paljon tuttuja järjestäjäseura Finnish Marathon Runnersista, mikä oli kiva. Myös juomapaikoilla näin tuttuja, jotka kaikki tsemppasivat mahtavasti. Lähdettiin matkaan. Olin puolivälin paikkeilla, ja lähdin reipasta vauhtia matkaan, kumminkin niin, ettei tuntuisi liian kiivaalta. Kroppa oli lämmin, ja olin syönyt aamulla riittävän vähän, jotta mahassa ei tuntunut raskaalta. Melkein heti pääsin juoksemaan omaa vauhtiani, nopeammat menivät menojaan ja itse jäin peesaamaan edessäni juossutta naista. Vauhti oli alussa sellaiset 5:20/km, mutta sekin tuntui. Tasavauhtisia kovia lenkkejä sileällä ei ollut tullut juuri tehtyä eikä vetojakaan vielä paljon. Ihmettelin, miten eri tavalla ihmiset kisoihin pukeutuvat, osalla, jotka juoksivat itseäni nopeammin, oli paljon enemmän päällä, monilla paksu tuulitakki ja joillakuilla vielä huppu päässä. Olen kai niin kuumaverinen ja hikoilen paljon, että itse läkähtyisin jos kisaisin takki päällä paitsi nollakeleissä.

Juoksin saman naisen perässä kolme neljä kilsaa, ja huomasin, että hänellä alkoi vauhti tuntua. Itse olin jo parin kilsan kohdalla tuumannut, että meno tuntuu kamalalta, en jaksa pitää vauhtia yllä, hyydyn ja keskeytän. Nyt olen jo oppinut, että tämä on minulle tyypillistä kisoissa, alussa meno tuntuu raskaalta, vaikka vauhti ei olisikaan kuntooni nähden liian kova, mutta sitten kilometrien tasaisesti taittuessa alan saada itsevarmuutta ja juokseminen muuttuu siedettävämmäksi, jopa mukavaksi. Niin nytkin. Sade alkoi jossakin vaiheessa laantua ja puolivälin jälkeen ei muistaakseni enää juuri ripotellut. Ennen ensimmäistä juomapistettä viiden kilometrin tuntumassa olin jo ohittanut naisen ja saavutin edellä juoksevaa miestä. Vauhti ei kylläkään kiihtynyt, laskikin paikoin, mutta olin saanut juoksufiiliksestä kiinni. Ehkä pitäisi näille lyhyemmille matkoille lämmitellä paremmin, niin kroppa olisi kunnolla iskussa heti ensimmäisillä metreillä.

Reitti oli tosiaan tasainen. Välillä mentiin asfaltilla asuinalueiden läpi, välillä hiekkateillä peltojen keskellä. Tänne Kaarinan ja Voivalan perukoille pitäisi tulla vetämään pitkiskin joku kerta, maisemat näyttivät mukavilta. Kuuden ja puolen kilometrin kohdilla ja siitä kilometri eteenpäin oli kisassa vaikein vaiheeni. Takaani alkoi kuulua puheensorinaa, ja sielä lähestyi hyvävoimaisena noin viiden naisen porukka, jotka vetäisivät ohitseni. Olisi pitänyt iskeytyä siihen peesiin, mutta tuolla hetkellä voimani olivat kadoksissa ja he menivät menojaan. Tämä oli niitä kisoja, joissa en katsellut loppumatkasta enää kelloa, koska tiesin, että aika ei miellytä.

Olin yrittänyt saada edessäni juossutta miestä kiinni jo useamman kilometrin ajan. Kahdeksan kilometrin kohdalla pääsin hänen rinnalleen, mutta siitä voimaantuneena mies kiristi askeltaan. Vähän tämän jälkeen alkoi puolimaratoonareiden kärkeä mennä ohitse. Käväisi mielessä heidän vahvaa ja helppoa menoaan katsellessa, että mahdammeko harrastaa eri lajeja. Yhdeksässä kilometrissä Kaarinan lukio ja maali alkoivat häämöttää, ja sain kiristettyä vähän tahtia. Edellä menneen miehen ohi en päässyt, mutta maaliin sain sentään loppunoston. Takareisi kesti hyvin kovempaakin juoksemista, välillä se matkalla tuntui, mutta ei sattunut.

Loppuaika oli 57:19 brutto ja omassa kellossani netto 57:18. Kellossani matkaa oli 200 metriä enemmän, mutta en sentään niin perältä lähtöviivaa ylittänyt, jotakin häikkää siis gps:ssä. Ennätykseni 50:28 on huhtikuulta 2016, Aurajoen yöjuoksuista. Lähes 7 minuuttia ajassa siis tuntuu harjoituksen puute, reitti oli nimittäin nyt niin tasainen ja olosuhteet myöskin hyvät, että jos kunto olisi ollut kohdillaan, kisa olisi ollut ennätysten paukutteluun omiaan. Parasta tässä oli, että kisaaminen ja kovaa juokseminen sileällä tuntui vallan mahtavalta, ja sain kovan kisanälän. Kovia treenejä siis lisää.

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Tällä kertaa valokeilassa: varpaat!

Sain Lenkillä pilkkujen kanssa -Raidalta varvashaasteen 20. syyskuuta. Nyt on sopiva hetki paljastaa kymmenen osasta itsestäni, jotka ovat rakkaan juoksuharrastukseni kannalta erittäin olennaiset kappaleet, jo pelkän tasapainoaistin vuoksi.

Minusta haaste oli alusta lähtien aika hauska. Siis muiden juttujen lukeminen sekä oman kirjoitukseni suunnitteleminen. Jos teinivuosinani en osannut nimetä itsestäni kohtaa, jota en olisi vuoron perään inhonnut, varpaat taisivat olla sellainen. En muista, että varpaani olisivat tuottaneet minulle elämää suurempaa tuskaa, tai jalkateräni ylipäätään. Varpaani eivät ole koskaan aiheuttaneet minulle varsinaista haittaa, omalla olemisellaan. Itse olen saattanut toimia niin, että varpaat ovat kipeytyneet ja siksi häirinneet.







Minulla on ollut aina aika pieni jalka. Ennen lastensaantia kengänkoko vaihteli 36:n ja 37:n välillä, raskauksien jälkeen jalkaterä ilmeisesti leveni ja koko muuttui 37 - 38:aan. Olen perinyt pienet jalkani äidiltäni, mutta hänen jalkateränsä on eri mallinen. Minun muistuttaa suorakaidetta, minkä vuoksi jalastani saa leveämmän vaikutelman kuin se onkaan, mutta todellisuudessa se on kapea ja siinä on voimakas holvikaari. Juoksukengistä parhaiten jalkaani istuvat kapealestiset lenkkarit.

Suorakaidemaisuutta korostaa kummassakin jalkaterässä verrattain pitkä pikkuvarpaani, josta äitini oli huolestuneena kysynyt jo synnytyslaitoksella: "Miksi sillä on noin pitkä pikkuvarvas?!" Nauroin itseni kipeäksi, kun etsin tätä juttua varten taustamateriaalia netistä. Yle tiesi kertoa jutussaan Pikkuvarvas on jäänne menneisyydestä (19.10.2010), että pikkuvarvas on nykyihmiselle lähes tarpeeton ja saattaa evoluution seurauksena tipahtaa vielä jonakin päivänä pois. Jutun mukaan pikkuvarvas on alkanut pienentyä sen jälkeen, kun ihminen siirtyi kävelemään kahdella jalalla. Ennen sitä tarvittiin muun muassa kiipeilemiseen puissa. Oma pikkuvarpaani sotii kehitystä vastaan ja törröttää itsetietoisena paikallaan. Ilmeisesti minun tulisi keskittyä juoksemista enemmän kiipeilylajeihin.

Nimittäin pikkuvarpaani on ollut maratonilla usein ainoa, joka on kokenut tuhoja. Se on tosiaan niin pitkä, että esimerkiksi monesti kisakenkinä käyttämäni Adidaksen Adios Adizero Boost kakkosten sauma on alkanut kipeästi pitkällä matkalla hiertää, ja varpaaseen on tullut vesikello, joka on purskahtanut todella kivuliaasti kesken matkan. Pitkästä mallistaan johtuen pikkuvarpaiden kynnet ovat myös jo ajat sitten kovettuneet, sillä ne luultavasti ottavat kiinni muissakin kengissä, mitä en kylläkään huomaa.

Muuten varpaideni luonteen olen perinyt isältäni. Ominaista rivistölle on, että isovarpaan viereinen varvas on isovarvasta pidempi, ja seuraavakin kutakuinkin samanpituinen. Ja myös isäni osaa jännittää varpaansa tällä tavoin hörölleen.




Ehkäpä varpaideni ansiosta minulla on hyvä tasapainoaisti. Varpaani ovat usein vaaleanpunaiset, mikä antaisi viitteen luulla, että minulla on hyvä ääreisverenkierto, mutta ehei, varpaani ja jalkateräni ovat usein kylmät, ja menen yleensä aina nukkumaan villasukat jalassa, joskus jopa kahdet. Toisaalta jalkani myös hikoilevat runsaasti juostessa. Tai ainakin kengät ovat lenkin jälkeen yleensä kosteat.

Jalkani tai varpaani eivät ole koskaan murtuneet. Sen sijaan oikeassa jalkapöydässäni on edelleen arpi muistona 10-vuotiaana serkkujeni kanssa leikkimästä kymmenen tikkua laudalla -pelistä. Vanhasta laudasta törrötti ruosteinen naula, ja paha-aavistamaton serkkuni polkaisi naulan suoraan jalkaani. Puhdistamisesta huolimatta haava tulehtui, ja jalkani paisui. Muistan, miten minua harmitti, kun en kipeällä kintullani voinut mennä välitunnille, kun en saanut kenkää jalkaani. Olen myös onnistunut tulehduttamaan pikkuvarpaani käyttämällä liian pieniä kenkiä. Muistan, miten kipeää niillä teki kävellä, varpaita piti alituiseen kipristellä kokoon, jotta ne eivät olisi hiertäneet kenkien saumoihin, mutta silti sain varpaisiini todella kivuliaat hiertymät, jotka lopulta tulehtuivat. Se oli opetus, jonka jälkeen luultavasti hylkäsin puristavat jalkineet. Näin jälkikäteen en tajua, mikä niiden funktio oli.




Kun olin tavannut mieheni, hän piirsi kukkakuvion, jonka tatuoin vasempaan jalkaani. Enää en ehkä menisi käyttämään ihoani piirustuskirjana, mutta se oli sitä aikaa ja kuva nyt osa minua. Ei siitä haittaakaan ole, joten en lähde sitä kumittamaan.

Lapsena minulla oli paljon notkeammat varpaat, ja muistan naksutelleeni niitä sormillani. Nykyään ne eivät ole enää niin taipuisat, mutta nilkat minulla ovat aina olleet jäykät. Siksi minulla luultavasti alkaa herkästi vetää suonta jalasta, jos yritän kovasti venyttää nilkkojani kaarelle. Samasta syystä kärsin ajoittain lenkkeillessäni penikka-alueen kivuista. Olen löytänyt muutamia sopivia täsmävenytyksiä, jotka verryttävät jäykkää nilkkaa kuten myös säärtä.




Minulla ei ole koskaan ollut tapana kaunistaa varpaitani. En ole kokenut sitä tarpeelliseksi. Joskus ajat sitten lakkasin kokeeksi varpaankynteni keltaisiksi. Ne näyttivät niin naurettavilta, että muistan kokemuksen yhä ja se riittää. Suhteeni varpaisiini on pragmaattinen. Ne ovat osa minua, ja ilman niitä elämä sellaisena kuin sen tunnen nyt, olisi vaikeampaa. Puristavien kenkien jälkeen olen kohdellut jalkojani hellästi. Rasvaan ne aina suihkun jälkeen, ja ehkä siksi olen välttynyt jalkaterien kovettumilta. En ole koskaan liioin kärsinyt liikavarpaista.

Loppukaneetiksi voin todeta, että olen oikein tyytyväinen näihin läpysköihin, jotka minulle ovat osuneet.



lauantai 14. lokakuuta 2017

Parmaharju Trail 10k

- Kato, miten toi tuolla juoksee, onks se eksynyt?
- Ei, kun se on Henri Ansio loppuverkalla.

Jos on yhtä vauhdikas askel kuin Ansiolla, eipä se miltään loppuverkalta näytä. Naurattaa vieläkin tuo dialogi, joka käytiin autossa pois lähtiessämme.

Yhdeksän kilometrin kohdalla edessä kohosivat nämä. 192 askelmaa Parmaharjun mäkihyppytornin hapotusportaita.


Olin Turku Trail Cupin Maarian osakilpailun jälkeen niin tohkeissani, että ilmoittauduin ensimmäisenä kauden viimeiseen polkujuoksukisaan, Parmaharjulle, ja vieläpä 20 kilometrin matkalle. (Olen muuten tietoinen, että minun pitäisi kirjoittaa ensin se Kaarinan syysmaratonin kymppirapsa, mutta nyt innostaa tämä saada tuoreeltaan julki.)

Oli taas tuhat rautaa tulessa, miehen piti hakea kuopuksen nelivuotiskakku huomiseksi torilta aamuyhdeksältä, poika piti heittää puoli kymmeneksi kaverilleen, jonka kanssa pääsisi futistreeneihin, sitten noukkia Taivaanrannan juoksija -Anne Kuralan kylämäen edustalta kello 9.45 ja ajaa Parmaharjulle polkukisoihin.

Vettä tuli taivaalta kuin aisaa ja kiinnostus oli nolla. En ollut edes vielä maksanut juoksuani, joten ajattelin sen olevan hyvä merkki jättää koko pelleily väliin. Oli satanut pari viikkoa kaatamalla, metsä olisi takuuvarmana aivan likomärkä ja polut mutavelliä. Olimme perillä Parmaharjulla kello 9.59. Ketään ei ollut missään, paitsi toimitsijat urheilutalon lämmössä. Kaikki muutkin varmaan peruneet. Autossa olin huomannut, että olin aamuhässäkässä ottanut mukaan pelkät juoksuliivit, lötköpullot olivat täytettyinä jääkaapissa. Reitin varrella oli vesitarjoilu. Geelejä sentään oli mukana, parasta ennen -päiväys 3.10.2017. Mamoilin ja esittelin mahdollisuutta, että en taidakaan nyt lähteä juoksemaan. Anne sanoi, että höpö höpö.

Urheilutalolla kuuntelin, kun joku kysyi minun äänelläni, saako matkan vaihtaa kymppiin. Aioin näköjään sittenkin radalle. Kyllähän se onnistui, maksoin leikin ja ei muuta kuin lappu rintaan. Paikalle alkoi kertyä porukkaa tasaiseen tahtiin, eikä kukaan nurissut kelistä. Olin aivan varma, että kurkku on vähän karhea ja mitä näitä nyt on. Tuttuja näkyi ilahduttavan paljon, ja juttelin myös somessa seuraamieni turkulaisjuoksijoiden kanssa. Arvoin viimeiseen saakka asuvalintaani. Melkein kaikilla näkyi olevan ohuita juoksutakkeja, toisilla vähän paksumpiakin. Minulla tulee aina ihan hullun kuuma, mutta nyt oli inhottavan nihkeä ja kylmä. Ajattelin, että voisin laittaa takin päälle. Lämpötila +7 astetta. Ihan taattu läkähtyminen. Onneksi jätin takin autoon. Pitkähihainen riitti todella hyvin, ja alkumatkasta käärin hihatkin.

Verkkaaminen ei napannut yhtään, mutta lähdetiin kuitenkin tekemään pari kolme rundia parkkipaikkaa ympäri, pari aukkaria ja muutamat venytykset. Ja sitten lähtöviivalle. Siellä kerrattiin vielä reitin tulevat erityisvaaranpaikat: alle kilometrin päässä liukas lankku ojan yli sekä 2,5 kilometrin kohdassa jokin suoalue. Muutenkin pyydettiin olemaan erityisen tarkkana märkääkin märemmässä metsässä ja mutaisilla poluilla. Ampaistiin matkaan. Olin jossain puolivälin tienoilla ja pääsin iskeytymään hyvin letkaan kiinni. Alkuun oli heti nousua mudan peittämällä rinteellä, sitten reitti siirtyi poluille. Reittikuvaus tapahtuman nettisivuilla lupasi, että nousumetrejä kympin matkalla tulee noin 200, ja että Parmaharju on Turku Trail Cupin raskain osakilpailu. En ollut ehtinyt perehtyä sivuille ladattuun, tarkkaan infoon reitistä, enkä siis ollut huomannut, että siellä suositeltiin myös nastakenkiä reitin liukkauden vuoksi. Jalassa oli Inovin X-Talon 212:t, ja ne kyllä pitivät ihan jokaisessa kohdassa. Mitkään mäet tai mudat eivät pelottaneet, joissakin sammaleiden peittämillä kallioilla alamäessä vähän jarruttelin.




Garminin Forerunner 220 ei tykkää mitata korkeutta, Hirvensalon laskettelurinteessäkin se väittää nousumetrien määräksi 14, vaikka niitä mäkivedoissa on tullut päälle parisataa. Nyt korkeuden lisäystä tuli kellon mukaan 36 metriä. Pysyin aika hyvin edessä juosseiden naisten imussa, ja perässäni juoksi joku nainen ehkä puoliväliin saakka. Maa oli todella märkä ja mutainen. Aluksi yritin loikkia lammikoiden yli tai kiertää niitä reunoja pitkin, mutta sitten siinä 2,5 kilometrin kohdan suorämeessä jalkani imautui mutaan ja lensin suoraan mahalleni märkään mutaiseen lammikkoon. Kellokin upposi hienosti koko matkalta. Takanani juossut nainen osoitti hienoa urheiluhenkeä sanomalla jotain kannustavaa, vaikka en enää muista tarkalleen, mitä hän sanoi. Olisi päässyt siinä myös hyvin ohitseni, mutta ei mennyt. Yleensä koen sen stressaavaksi, jos joku juoksee aivan kintereilläni ja ajattelen, että menisi ohi, mutta nyt ei häirinnyt ollenkaan, oli vain hyvä kirittäjä perässä. Hävisin siinä rähmälläni käydessäni kuitenkin joitakin sekunteja, ja edessä juossut letka pääsi ottamaan kaulaa. Kengissä hölskyi vesi, mutta en ollut satuttanut pehmeällä mättäällä lainkaan. Kellokin näytti toimivan. Kaatumisen jälkeen ei ollutkaan väliä, meninkö suoraan mudasta vai en, joten en edes yrittänyt väistellä vesiesteitä enää. Sade oli tauonnut sopivasti juoksun alkuvaiheessa, ja juokseminen oli helppoa. Alussa huohotin, mutta sitten syke tasaantui.

Mentiin luontopolkua, ja välillä oli nousua, välillä tasaista. Pari kolme kertaa reitin varrella piti kävellä ylämäissä, mutta aika vähän. Latupohjia oli reitti-infon mukaan 20 prosenttia, loput 80 polkua. 5,5 kilometrin kohdalla oli juomapiste, ja kumosin sisuksiini mukillisen vettä. Siinä rytäkässä olimme juosseet edellä mennyttä letkaa kiinni, mutta niillä main takanani juossut nainen meni ohitseni Turun Urheiluliiton takki päällään ja samaten letka otti kaulaa. Pari miestä meni myös ohi ja ehkä joku nainen. Tultiin hakkuualueelle, jota kierreltiin useasta suunnasta. Se oli myös yhtä mutaa ja paksuja oksia. Muistaakseni saavutin erästä naista, joka oli jäänyt edellä juosseesta porukasta. Pääsin hänen edelleen, ja jossakin kohdassa juoksin harhaan, sillä nainen huikkasi perääni, että "ulos reitiltä!". Hyvä juttu, pääsin äkkiä reitille takaisin. Kilometrit kulkivat kellossa todella nopeaan, enkä ollut lainkaan väsynyt. Olisin ehkä päässyt nopeampaa, mutta halusin säästää voimiani myös hyppyrimäen portaisiin.

Seitsemisen kilometrin kohdalla olin tyytyväinen tajutessani, että portaille oli enää pari kilometriä. Puron solina oli tuttu aikaisemmilta Parmaharjun-lenkeiltä, jokilaakso on mielestäni reitin kivoin kohta. Laaksosta alettiin kivuta noin puoli kilometriä pitkää nousua, jossa nousumetrejä kertyi nelisenkymmentä. Tuo oli ehkä raskain vaihe, ainakin itselleni, ja mutaisessa nousussa oli pakko ottaa pariinkin kertaan kävelyaskelia. Tuolla matkalla takaani tuli reippaalla askeleella nainen, jonka juomaliivistä päättelin olevan parinkympin matkalla. Hänen peesissään meni ohi toinenkin parikymppisen nainen, jonka kanssa olin jutellut jo urheilutalolla. Vielä yksi mies pääsi ohi ennen portaita, jotka alkoivat tosiaan lähes tarkasti 9 kilometrin kohdalta. Olin odotellut portaita jo tovin, sillä niistä tiesi, että maaliin on enää pelkkää leppoisaa laskettelua.


Varusteet toimivat kympin veroisesti. Trikoiden ommel on niin tiivis, että kaatuessa jalkoihin ei tullut ainuttakaan naarmua.


Garminista on sanottava toinenkin poikkipuolinen sana tuon korkeuserojen dissaamisen lisäksi. Tai sykevyöstä. Aikoinanihan sain neuvon, ettei kisoihin pidä mitään sykehihnoja ottaa ylimääräiseksi riesaksi, mutta viime aikoina olen uhmannut neuvoa, sillä olen halunnut nähdä, miten hyvin saan koneestani kisatilanteissa irti. Viime talven kilometrikeräilyssä hihnan reuna alkoi ikävästi hiertää rintojen alapuolelle viiltohaavaa, joka on taas ilmestynyt tutulle paikalle treenien ja kilometrien lisääntyessä. Nyt, kun paita oli sadevedestä ja hiestä litimärkä ja remmi samaten, hiertyminen alkoi tuntua kolmella viimeisellä kilometrillä todella ikävältä. Piti koko ajan siirrellä hihnan reunaa haavan päältä sivuun. Suihkussa huusin melkein ääneen, kun kirveli niin kipeästi. Olenkin alkanut harkita uuden sykekellon hankkimista. Garminista en haluaisi vaihtaa pois, vaikka Suunnon puolestapuhujia onkin paljon. Joka tapauksessa seuraavassa kellossa sykkeenmittaus tapahtuu ranteesta, vaikka se ei sitten olisikaan yhtä tarkka kuin raastava hihna. (Jos joku tietää hiertämättömän hihnan joka sopii Garminin kelloon, kertokoon ihmeessä!) Keskisyke oli muuten kisassa 172, maksimi 180, joten ihan hyvinhän se irtosi. Anaerobinen kynnys on minulla 174.


Ja sitten niihin portaisiin. Tämä oli nyt kolmas kerta, kun kapuan ne, ja kyllähän ne hapottivat tänäänkin. Jokaista välitasannetta lähestyessäni suunnittelin pysähtyväni hengittämään, mutta ei sitten tarvinnut kertaakaan. Laella hoipertelin jonkin matkaa tasaisella, ennen kuin sain taas pakotettua itseni liikkeelle. Ihanaa alamäkeä, ja reitin varrelta huudeltiin, että enää vajaa kilsa. Oma kello näytti 9,3 km, joten arvelin että se pitäisi paikkaansa. Kilometriviittoja reitin varrella ei ollut. Mutta mitä mitä, vielä nousi yhtäkkiä tie pystyyn, piti sittenkin nousta vähän. Takaa kuului miehen askeleet, ei saa päästää kiinni. Taas laskettelua ja sitten sukellettiinkin aivan umpimetsään hetkeksi: ei polkua, ei reittiä, ainoastaan reittimerkit. Ojensin käteni suoriksi eteeni ja painoin menemään. Oksista tuli haavoja sormiin, koska ne olivat maalissa verillä. Ja sitten mahtava iso latupohja, joskin mutainen, kivinen ja juurakkoinen, mutta annoin mennä niin lujaa kuin pääsin. Ja maali!

Maalissa ei tapahtunut mitään. Siellä ei ollut fanfaareja eikä mitaleja, eikä kukaan sanonutkaan mitään. En sitten jäänyt sinne pönöttämään minäkään vaan käännyin kohti urheilutaloa ja menin vaihtamaan vaatteeni. Näin sen urheiluliiton naisen ja vaihdoin pari sanaa. Mies oli tullut maaliin 11 minuuttia aikaisemmin. Oma loppuaikani oli 1:13:18, eli 20 sekuntia hitaampi kuin Maariassa, mutta reitti ja maasto olivat todella paljon rankemmat, vaikka silloinkin satoi kaatamalla. Nyt ei juostessa tainnut sataa kovinkaan paljon, ainakaan sitä ei huomannut. Kastui kuitenkin. Maariassa myös läähätin ja olin aika puhki, nyt juokseminen oli kivaa enkä toivonut kertaakaan matkan loppuvan kesken. En myöskään ollut loppupäivästä ihan kanttu vei, vaan energiaa riitti vielä vaikka mihin. Kunto on siis kasvanut treenatessa, hyvä niin!

Takareisi tuntui jossakin vaiheessa, mutta esimerkiksi portaissa ja niiden jälkeen se ei tuntunut. Maasto ja muta olivat kyllä sellaiset, että takareidet joutuivatkin koville, joten saattoipa olla, että se tuntui ihan rehellisesti rasituksesta. Ainakaan se ei estänyt tai haitannut juoksemistani.
                                           
Nämä olivat juuri sellaiset juoksukisat, joista minä lämpenen. Osallistumismaksu on halpa, siihen ei kuulu mitään ylimääräisiä kommervenkkeja, tunnelma on hyvä, reitti on rankka, ihmiset ovat hyvällä tuulella. Kisoihin tullaan tekemään sitä itseään, eli juoksemaan. Ja sitten mennään kotiin ja saunaan.

Tuon tunnin ja 13 minuutin aikana koin metamorfoosin hytisevästä nahjuksesta hyvää oloa ja voimia puhkuvaksi polkujuoksijaksi, joka oli hyvällä tuulella koko loppupäivän.

Että kannattiko mennä?! :) Ai niin, meitä rypi siellä mudassa kaikkiaan 90.



Kisan jälkeen jokseenkin märkänä.



lauantai 7. lokakuuta 2017

Hamstring-syndrooma

Hävettää tämä blogin sysääminen aina vihoviimeiseksi askareeksi muiden kiireiden tieltä. Mielessäni on monta aihetta, joista haluaisin täällä kirjoittaa, mutta niin vaan aika loppuu aina kesken. Jos tällä blogilla on vielä uskollisia lukijoita jäljellä, niin aloitetaan nyt vaikka jalan tilanteen kartoittamisesta.


Oikea takareisihän on oireillut vaihtelevasti edelleen juoksulenkeillä. Kipu, tai oikeastaan jokin tuntemus, tuntuu juostessa milloin pakaran ulkosyrjässä, milloin alempana lihaksistossa, ja usein juoksulenkin jälkeen jalka on kipeä. Kävin osteopaatilla ja kuvittelin jo saaneeni avun vaivaani. Hän paineli jalkaani varpaista pakaraan saakka, kävi läpi vatsan ja selän linjat aina kasvoihin asti. Kävi ilmi, että oikea takareisi on jatkuvassa jännityksessä, kalvot umpikireät ja lihas ei pääse rentoutumaan. Vielä kipeämpiä kohtia löytyi reiden sisäsyrjästä, vatsasta, mutta yllättäen myös oikeasta leuasta. Kivun aiheuttajaksi arvelin ikivanhaa tapaani pureskella hampaitani ja poskiani, erityisesti keskittymistä vaativissa tehtävissä, mutta myös juostessa. Muistan kiinnittäneeni tapaani huomiota ensimmäisen kerran vuonna 1998, jolloin käytin kaiken aikani lukemalla pääsykokeisiin kirjastossa. Siitä se vissiin jäi, ja osteopaatti arveli kireän leuan vetävän kireiksi koko linjan jalkaterään saakka. Olen sittemmin keskittynyt olemaan pureskelematta, mitä luultavimmin en tee sitä nukkuessani, ja leukaluuta olen rentouttanut itsekin.





Kuvat Kuhankuonon retkeilyreitiltä Savojärven kierrokselta, jossa olimme perheen kanssa eräänä sunnuntaina.



Mutta ei se silti vienyt pois takareisioireiluani juostessa. Aloin taas venytellä jalkojani, rullata ja painella niitä neuroottisesti. Sain aivan järkyttävän kipeäksi istuinkyhmyn alapuolella olevan jänteen runnomalla sitä hierontapallolla, se oli varmaan viikon kosketusarka. Sitten tilasin ajan Sakari Oravalta, joka on diagnostiikan mestari ja keskittynyt erityisesti jännekirurgiaan ja urheilijoiden takareisiongelmiin. Hän tutki ensin päällisin puolin, millaisia puolieroja kropassani on ja miten taivun mihinkin suuntaan. Sitten hän katsahti magneettikuviani ja sanoi saman tien, että löydöshän on aivan selvä, takareidessäni on hamstring-syndrooma, joka on tyypillinen juoksijan rasitusvamma. Minulla kroonistunut, mutta ei kuitenkaan vielä kovin paha, koska pystyn juoksemaan, se ei satu pahasti istuessa eikä portaita noustessa tai mäkiä juostessa. Lisäsi hän toki pian, että paksuuntuneen jänteen voi leikata kuntoon, mutta nyt voitaisiin kuitenkin katsoa pari kuukautta, mitä kuntouttaminen saa aikaan. Leikkauksen hinnaksi ilman vakuutuksia hän kertoi 3800 euroa miinus Kelan muutaman sadan korvaukset, joten se ei tule kyseeseen kuin äärimmäisessä hädässä. Sain lähetteen Neon fysioterapeutille, joka on tottunut näitä hamstring-potilaita kuntouttamaan.

Pääsin fyssarille jo muutaman päivän päästä. Nyt kun diagnoosi oli selvillä, oli aivan eri meininki ryhtyä vaivaa kuntouttamaan. Fysioterapeutti kuvasi juoksuani juoksumatolla ja totesi, että eipä asennossa mitään ratkaisevaa vikaa ole, joten siihen ei tarvinnut puuttua. Eipä ne keväällä määrätyt keskimmäisen pakaralihaksen vahvistusharjoitukset hukkaan toki menneet, mutta nyt tuli täsmälääkettä oikeisiin kohtiin. Fyssari kertoi itsekin kärsineensä vähän samantyyppisestä vaivasta, joten tiesi, mikä siihen auttaa. Suorat venytykset kielsi itse Oravakin, ja nyt sain ohjeen, miten pystyn venyttämään takareiden lihaksia, ei jännettä.

Nostetaan jalka sängyn laidalle tai jollekin muulle korkealle tasolle, kädellä tukea jalan vierestä ja nojataan taaksepäin, silloin venytyksen saa tuntumaan oikeaan kohtaan. Jännevaivaan sain kaksi harjoitusta, joita tehdään kerran viikossa salilla. Ensimmäisessä laitetaan juoksumatto ykköselle eli hitaalle kävelyvauhdille, terveellä jalalla seistään reunalla selkä menosuuntaan ja kipeällä jalalla jarrutetaan rullaavaa mattoa koko juoksuaskeleen matkalta. Jarruttaminen tuntuu samalta kuin jyrkkää alamäkeä juostessa, ja se tuntuu hyvältä myös takareidessä ja jänteissä. Toinen harjoitus tuntuu vielä paremmalta. Kuntosalilaite, johon mennään istumaan jalat 90 asteen kulmaan, tarkoitus olisi harjoittaa takareisivoimaa painamalla nilkkojen takana olevaa putkiloa alaspäin, mutta nyt sen sijaan jarrutetaankin kipeällä jalalla laitteen ylösnousemista. Tein tätä tänään ainakin 10 minuuttia, ja tosissaan tuntui tekevän hyvää. En oikein tiedä, missä juju on, mutta hyvää vain teki. Lisäksi kireitä takareisiä, jalkojen ulkosyrjiä sekä säärten etupuolen penikkakohtia käsitellään päivittäin rullalla siten, että kalvoja pehmennetään painamalla kipeää kohtaa 45 - 60 sekuntia kerrallaan. Rullalla ei siis tehdä rullaavaa liikettä, vaan sitä käytetään staattiseen painallukseen. Kipu ei saa olla sietämätöntä vaan miellyttävää, joten jos sattuu liikaa, tulee keventää esimerkiksi tukemalla kehoa käsillä.

Nyt olen pikkuhiljaa lisännyt kilometrien määrää viikossa. Ensin meni useita viikkoja 20 kilometrillä, viime viikolla pääsin jo 35:een. Varsinainen jännekohta ei ole enää kipeä juostessa ollenkaan, enkä ole enää kiduttanut sitä venytyksillä tai hieromapallolla. Takareidessä tuntuu jonkinlaista heijastetta juostessa, mutta nyt kun tiedän diagnoosin ja olen saanut juoksuluvan, uskallan siis juostakin. Orava nimittäin sanoi, että paksuuntunut jänne kyllä voi ohentua itsestäänkin, ilman leikkausta. Hän neuvoi juoksemaan intervallipainotteisesti, jos kevyet, tasaiset ja pitkäkestoiset juoksut ovat myrkkyä jalalle. Nyt olen pystynyt juoksemaan poluilla jo 15,5 kilometriä yhtäjaksoisesti, josta sain toki pakaran kipeäksi, mutta luulenpa että se johtui vain harjoituksen puutteesta. Joten enköhän pääse tuosta takareisivaivasta vain juoksemalla lisää, rullaamalla ja tekemällä noita salitreenejä.

Juoksumotivaatio on tällä hetkellä huipussaan, eikä vähiten tämänpäiväisen kisakympin takia Kaarinan syysmaratonilla, josta kerron sitten ensi postauksessa.

Piristäviä syyslenkkejä, ihmiset!

maanantai 18. syyskuuta 2017

Erilaisia vetoharjoituksia

Omaa juoksua olisi hyvä välillä kuvata videolle. Toistaiseksi olen saanut aikaiseksi vain still-kuvia.

















Vihdoin olen saanut treenivaihteen päälle. Ja nyt viikon ajan juostua jopa ilman sitkeää seuralaistani, takareiden kiristystä ja kipua. Kerron siitä ja syyn selviämisestä ensi kerralla, mutta nyt on luvassa erilaisia vetoharjoituksia, joilla tavoittelen enemmän voimaa ja kovempaa vauhtia.

Olen päättänyt tehdä yhden vetoharjoituksen viikkoon, ja aika hyvin se on tähän mennessä onnistunutkin. Vain kerran vedot ovat jääneet tekemättä, kun lomailimme Espanjassa ja siellä oli totaalinen lomavaihde päällä, kerrankin.

Ensimmäisellä kerralla olimme miehen kanssa Ruissalon Kansanpuiston vetosuoralla tekemässä 500 metrin vetoja parin minuutin palautuksella. En ollut juossut kovaa ikuisuuksiin, vetotyyppisesti viimeksi keväällä, viissatasia ehkä vuosi sitten. Ajattelin, että kuusi vetoa on ihan riittävästi, mutta siinä juostessa kävi selväksi, että on parempi typistää määrä neljään. Vauhdit olivat tippuneet kulta-ajoista huomattavasti, mutta sain itsestäni silti ihan hyvää hapenottokyvyn rasitusta irti.

Speksit:
1/4 4:58/km KS 166 MS 176
2/4 4:48/km KS 169 MS 179
3/4 4:48/km KS 171 MS 181
4/4 4:56/km KS 173 MS 182


Turussa on helppo harrastaa juoksemista. Tarjolla on jos jonkinlaista seuraa ja ryhmää kovempiin harjoituksiin. Muun muassa tiistaisin Turku juoksee -treenit, jotka starttaavat aina Kupittaan vanhalta kaivorakennukselta kello 18. Tiukkaa juoksuohjelmaa yksin suorittaessani haikailin aina näihin tiimijuoksuihin. Nyt vihdoin olen päässyt maistamaan yhteistreenien autuutta. Seuraavan viikon torstaina suuntasimme nimittäin miehen kanssa Finnish Maraton Runnersin vetotreeneihin Kupittaalle. Loputtomasta tarjonnasta kertoo sekin, että emme ensin löytäneet oikeaa porukkaa vaan olimme lähteä jonkin toisen ryhmän matkaan tekemään kymmenen minuutin vetoja. Autoon unohtuneita juomapuolloja hakiessamme silmiin kuitenkin osui FMR:n asuihin sonnustautuneita juoksijoita, joten vaihdoimme porukkaa lennosta.

Luvassa oli "eri mittaisia, lyhyehköjä vetoja ympäri Kupittaan aluetta". Mukana oli kourallinen juoksijoita, joista yksi nainen minun lisäkseni. Verkkavauhti sai minut läähättämään. Se oli alle kutosen vauhtia. Tipuimme kyydistä, mutta en antanut sen häiritä. Tunnelma oli hyvä. Vetoihin lähdimme harjoituskenttien vierestä, ensimmäinen 150 metriä. Pysyin porukan mukana, mutta juoksin täysillä. Olin itseäni noin sata kertaa kovemmassa seurassa. Mies pysyi porukan mukana paremmin loppuun asti, itse jouduin parissa vedossa vaihtamaan kävelyksi. Juoksimme 13 vetoa alle minuutin palautuksella, sitten jätimme homman sikseen. Muut juoksivat varmaan parikymmentä vetoa. Kilometrejä meille tuli 2,52, eli treeni oli todella kova.

Speksit alla:
1/13 150m 0:33 KS 131 MS 167
2/13 300m 1:05 170 178
3/13 200m 0:52 170 177 (tässä piti kävellä kun en tiennyt pituutta ja lähdin ihan liian lujaa)
4/13 100m 0:20 156 168
5/13 140m 0:35 163 174
6/13 130m 0:32 167 173
7/13 130m 0:33 164 173
8/13 300m 1:46 165 178 (tämä myös lopusta kävellen)
9/13 200m 0:52 172 178 (palautus jäi todella lyhyeksi)
10/13 200m 0:52 173 178
11/13 120m 0:34 167 175
12/13 300m 1:22 171 179
13/13 150m 0:38 164 173

Oli kivaa, mutta tulin siihen tulokseen, että nuo vauhtivedot minun on syytä tehdä itsekseni tai miehen kanssa, ennen kuin siirrytään halliin. Pitää pysyä siinä omassa tahdissa ja kehittyä siitä pikku hiljaa kovemmaksi.

Seuraavalla viikolla oltiin taas FMR:n matkassa, tällä kertaa mäkitreeneissä Hirvensalossa. Laskettelurinteen hissikuilua ylös ja alas kymmenen kertaa 245 metriä, alle minuutin palautuksella. Ensimmäinen alastulo tehtiin kiemurtelevaa mäkiautorataa, mutta vaihdettiin sitten hissikuiluun muiden kanssa. Eräs kovakuntoinen hirmujuoksija veti ylös hissikuilua ja alas mäkiautorataa kymmenen kertaa ilman palautuksia, vauhti näytti pysyvän sekä ylös että alas samana. Itse jouduin vaihtamaan kävelyksi aina vähän alle sadan metrin jälkeen. Jalassa oli tavalliset New Balancet, mikä oli huono valinta, alaspäin juokseminen ei ollut kovin varmaa ja jouduin jarruttelemaan. Treenin jälkeen oli sellainen olo, että on juossut pari maratonia.

Speksit alla:
Ylöspäin mennessä:               Alaspäin tullessa:
1. 2:50 KS 156 MS 165         1. Eka alastulo mäkiautorataa n. 430m 2:12 KS 155 MS 169
2. 2:56 KS 170 MS 177       2. Tokasta eteenpäin samaa hissilinjaa alas kuin ylös 245m: 1:29 159 169
3. 3:04 KS 170 MS 177        3. 1:30 KS 169 MS 174
4. 3:09 KS 173 MS 178        4. 1:36 KS 163 MS 172
5. 3:08 KS 171 MS 178        5. 1:28 KS 157 MS 170
6. 3:05 KS 171 MS 177        6. 1:33 KS 156 MS 170
7. 3:07 KS 171 MS 177       7. Kello jäi laittamatta päälle
8. 3:17 KS 171 MS 175        8. 1:27 KS 160 MS 171
9. 3:15 KS 173 MS 178        9. 1:26 KS 160 MS 169
10. 3:17 KS 169 MS 174      10. 1:27 KS 161 MS 167

Vauhti hidastui nopeimmasta loppua kohden melkein puoli minuuttia. Jokaisen vedon jälkeen palauduin nopeasti. Pidän mäkivedoista huomattavasti enemmän kuin tasaisen vauhtivedoista ja suppean haastattelukierroksen perusteella olen mielipiteineni vähemmistössä. Se antaa aiheen hypoteesille, että juoksen vauhtivedot omaan tasooni nähden aina liian lujaa. Ensi kerralla kiinnitän tähän huomiota, eli tämän viikon torstaina, kun menemme miehen kanssa taas Ruissalon vetosuoralle: 6x1000/2'.

(Välikommentti: On mahtavaa, että olen saanut lenkkikaverin omasta miehestäni. On siistiä tehdä yhdessä sellaista asiaa, josta kumpikin on innoissaan. Myös aikataulujen sopiminen on helppoa, ja tässä kullanarvoisena apuna ovat lapset aina iloisina luokseen kutsuvat vanhempani, jotka asuvat vieläpä sopivasti matkan varrella Ruissaloon.)

Mäkivedot ovat osoittautuneet ihan superhyväksi treeniksi. Ensimmäisen kerran jälkeen lähdimme Espanjaan, ja lepäsin viikon, tosin käveltyä tuli huolella. Mutta kun palasimme kotiin ja menin lenkille, ihmettelin matalalla pysytteleviä sykkeitäni. Samanlaisessa polkumaastossa ne olisivat aiemmin ponkaisseet noin kymmenen lyöntiä tiheämmäksi minuutissa, mutta nyt ei. Arvatkaapa olenko odottanut tätä hetkeä, puoliksi arvellen, ettei sitä koskaan tule.

Kunnon kohoaminen kävi selväksi Hirvensalon toisissa mäkitreeneissä, jotka teimme pari viikkoa ensimmäisten jälkeen. Tällä kerralla porukkaa oli vähemmän, ja treenin vetäjä valmistautui lauantaisiin Ruissalojuoksuihin, joten hän juoksi (huom! juoksi) vain kolme nousua. Itse olin ollut koko päivän vetelä ja viluinen, ja tunnustelin neuroottisena kurkkuani, onko se aavistuksen karhea. Mutta kun pääsin mäkeen, johon ei siis yhtään olisi huvittanut lähteä, väsymys ja velttous olivat tiessään. Nousin kolme, sitten miehen kanssa vielä kaksi päälle, joiden jälkeen olin niin täysissä sielun ja ruumiin voimissa, että vetäisin vielä yhden ihan yksikseni. Tällä kertaa tulimme kaikki laskut mäkiautorataa, noin 430 metriä. Yhteensä treenin pituus 4,05 kilometriä laskua ja nousua. Nyt jaksoin juosta ylämäkeen paljon pidemmälle kuin edellisellä kerralla, ja samalla nousulla vielä toiseen kertaan, lähellä huippua. Kävelin siis enää jyrkimmät kohdat. Nousut myös sujuivat huomattavasti nopeammin, eikä eroa nopeimman ja hitaimman välissä tullut enää kuin 11 sekuntia. Kehitys on siis kehittynyt!

Ylöspäin:                                        Alaspäin:
1. 2:46 KS 162 MS 168                1. 2:14 KS 149 MS 162
2. 3:03 KS 166 MS 172                2. 2:21 KS 151 MS 162
(kello jäi päälle, meni nopeammin)
3. 2:43 KS 167 MS 176                3. 2:14 KS 148 MS 163
4. 2:45 KS 165 MS 173                4. 2:26 KS 147 MS 157
5. 2:53 KS 164 MS 174                5. 2:37 KS 143 MS 154
6. 2:54 KS 165 MS 173                6. 2:15 KS 149 MS 153

Aiomme käydä joka toinen torstai vetämässä näitä niin kauan kuin säät sen sallivat. Jalassa oli muuten toisella kerralla Inovin X-Talonit, jotka varmasti myös vaikuttivat ainakin tuntumaan suotuisasti.