Siirry pääsisältöön

Turku Trail Cup, Piikkiö Trail 11.6.

Linnavuoren reitti yllätti rankkuudellaan. Kuva: Susanna Aalto.


Viime maanantaina sain viimein avattua kisaputken myös Turku Trail Cupissa, jonka kaksi aiempaa osakilpailua olivat menneet opiskelu- ja työkiireiden vuoksi ohi. Vuorossa oli Piikkiö Trail Linnavuoren poluilla. Valittavana oli 4, 7,5 ja 11 kilometrin matkat, eli käytännössä yksi, kaksi tai kolme kierrosta Linnavuoren ympäri. Oli erikoista lähteä kisaamaan maanantaina työpäivän päätteeksi. Vaihdoin vaatteet jo töissä ja lähdin ajelemaan hyvissä ajoin Piikkiöön, jonne oli noin puolen tunnin matka.


Auton sai jättää reilun kilometrin päähän lähtöpaikalta pysäköintialueelle, josta oli opastettu kävelymatka Piikkiön Kehityksen kerhotalolle. Se sijaitsi metsän ja pellon reunassa, josta siinsi jo HokaOneOnen sininen lähtö- ja maalikaari. Olin kerrankin hyvissä ajoin paikalla ja menin hakemaan numerolappua. Paikalla oli mainio säilytyssysteemi, autonavaimen sai jättää huoltopöydälle kenkälaatikkoon talteen. Jätin samalla kännykkäni, joten ei tarvinnut raahata mitään ylimääräistä mukana. Lähdin siitä sitten verkkailemaan. Ilma oli aika helteinen, mutta siihen oli jo tottunut kesäkuun toisella viikolla. Meno tuntui ihan hyvältä, Karhunkierroksesta oli jo yli kaksi viikkoa. Tasan kuudelta oli lasten lähtö, heidän urakkansa oli kilometrin pituinen. Alun perin olin ajatellut ottavani omatkin lapset mukaan juoksemaan, mutta kun aikataulusyistä oli helpointa mennä yksin, he jäivät tällä kertaa kotiin. Porukkaa oli mukavasti paikalla, kaikkiaan 119 juoksijaa, mikä oli uusi osallistujaennätys. Juoksentelin pari kilsaa ja tein muutaman vedon. Venyttelin ja asemoiduin vessajonoon, jonka vieressä oli kaksi tenniskenttää. Näin muutamia tuttuja, oli hauskaa vaihtaa pari sanaa tulevasta rykäisystä.

Lähtö- ja maalikaari sijaitsi keskellä peltoa.

Lähtö oli tosiaan keskeltä heinäpeltoa, ja jotkut maalailivat kauhukuvia sääriin ripustautuvista punkeista. Onneksi olin varustautunut kompressiosäärystimin. Lähtöujellus sai lössin liikkeelle, ja muhkuraisella pellolla sai astella kieli keskellä suuta, etteivät nilkat muljuneet ympäri. Pelto-osuus oli ehkä 250 metriä, jonka jälkeen sukellettiin jyrkkää polkua metsään.  Olin asemoinut itseni jonnekin keskivaiheille, mutta porukkaa lappasi jonkin verran alussa ohitse. Selvää oli, että mihinkään leppoisalle polkuhölkälle ei ollut tultu, vaan sykkeet napsahtivat heti yli anaerobisen kynnyksen ja pysyttelivät siellä loppuun saakka. 3,5 kilometrin reitti kiersi jylhän Linnavuoren omalla matkallani kahdesti, mikä oli aika hauskaa, koska toisella kierroksella tiesi, mitä oli tulossa ja miten paljon matkaa vielä edessä. Ensimmäisen kierroksen puolivälin tienoilla alkoi etäältä kuulua ampumista. Takanani tullut mies kommentoi, että mihinköhän suuntaan siellä tähdätään. Puuskutin oikeastaan koko matkan ajan, joten tyydyin vain naurahtamaan jotakin. Melkein koko ajan edessäni juoksi kaksi nuorta tyttöä, joiden selässä luki jonkin luisteluseuran nimi. Juoksimme jojomaisesti niin, että välillä he olivat edessä, välillä minä, ja välillä toinen tytöistä edessäni ja toinen takanani. Sain jotenkin voimaa, kun huomasin, että reitti teki tiukkaa muillakin. Oli nimittäin todella teknistä juurakkoa, välillä kalliotakin, ja suurimmaksi osaksi nousua tai laskua, ainakin näin jälkikäteen tuntuu siltä. Pari kertaa nilkka muljahti todella ikävästi, mitä ei tapahtunut Karhunkierroksen tappomaastossa kertaakaan. Päättelin, että palautuminen saattaa olla sittenkin kesken, tai ainakin jalkani vielä jonkinasteisessa horteessa.

Linnavuoren ympäri juostiin 7,5 kilometrin reitillä kaksi kertaa.

Ensimmäisen kierroksen loppuun oli aika jyrkkä lasku, jonka varressa istui juoksija jalkaansa pidellen. Joku sanoi, että talutetaan hänet maalille. Siitä risteytyi oikealle polku maaliin ja vasemmalle toiselle kierrokselle, jolle itse jatkoin. Reitti oli tosiaan niin vaativa, että sai olla koko ajan tarkkana, etteivät jalat sotkeentuneet juuriin ja kiviin. Tässä vaiheessa potkaisin pikkuvarpaani niin kipeästi johonkin kiveen, että pelkäsin sen murtuneen. Kipu kuitenkin turtui pian, ja kun suurempia vaurioita ei tuntunut, annoin mennä vain. Toisella kierroksella syke oli aavistuksen tasaantunut ja meno oli ehkä hieman kevyempää. Mietin taas, että mahtaako minunkin koneeni olla diesel-tyyppinen ja käynnistyä kunnolla vasta muutamia kilometrejä tahkottuaan. Samantyyppistä kokemusta on ollut nyt jo useammassa kisassa, jossa sykkeet ovat olleet lähellä maksimia koko ajan. Ensin luulen kuolevani, mutta sitten tajuan taas jutun juonen ja saan leikistä kiinni. Tässä kisassa en tosin suunnitellut keskeyttämistä eikä kulku ollut missään vaiheessa sietämätöntä. Vuorottelin luistelijoiden kanssa myös toisen kierroksen. Jossain vaiheessa takaani tuli nainen, joka jäi joksikin aikaakin perääni juoksemaan. Luulin, että pystyn pitämään hänet loitolla, mutta niin vaan puski jossain ylämäessä ohitseni, vai olisiko ollut alamäki. Toisen kierroksen puolivälin jälkeen meni 11 kilometrin kärki ohi. Laskujeni mukaan olisiko neljä tai viisi pitkämatkalaista miestä ehtinyt ohi ennen maalia. Oli kyllä huomattavasti nopeampi askel. Muutama huikkasi kainuun tyyliin "ohi vasemmalta", jolloin asemoin itseni oikeaan laitaan pois tieltä.




Odottelin jo pari viimeistä kilometriä risteystä, josta tie kaartaisi heinäpeltoa pitkin maaliin. Vaikka sykkeet paukkuivat lähellä maksimin rajaa, puolivälin jälkeinen osio tuntui vahvemmalta, ja sain vielä lopussa vähän kiristettyä tahtia. Tuntui, että olisin jaksanut ihan hyvin vielä kolmannellekin kierrokselle, mutta tällä kertaa matkanteko päättyi jo nyt. On aina mukavaa, kun juoksu lähestyy maalia alamäkeen, jolloin loppukiri irtoaa helpommin. Seitsemän kilometrin kohdalla ohitseni pyyhälsi vielä kaksi 11 kilometrin miestä, mutta sen jälkeen päätin, että yksikään ei mene enää. Oli hauskaa juosta heinäpeltoa kovaa vauhtia, vaikka jalkoja sai nostella ihan tosissaan päästäkseen kovaa eteenpäin.


Garmin ei tykkää mitata korkeuseroja.

Maalissa olin ajassa 53:02, mikä tarkoitti 7,5 kilometrin matkalla 7:04/km:n keskitahtia. Tuolle reitille se oli ihan hyvin, tai yllättävänkin hyvin. Tänä kesänä olen saanut hyviä vauhtitreenejä nimenomaan lyhyistä kisoista. Tälläkin hetkellä selaan kuumeisesti Juoksija-lehden tapahtumakalenteria ja mietin, mikä olisi seuraava rykäisy. Olin jo aikeissa mennä aatonaattona Mietoisiin Jurttijuoksuun, mutta se jäi nyt väliin, kun oli miljoona asiaa tehtävänä muutenkin ja startti oli vasta kello 23. Olen kahden vaiheilla, menenkö parin viikon päästä Forssaan Hunnarin hapotukselle, siellä pääsisi ainakin tunkkaamaan. Sitä ennen pitää mennä ottamaan taas tuntumaa Hirvensalon laskettelumäen hissinoususta ja samalla voisi tutustua myös mäen ympäristössä oleviin polkuihin.

Ai niin! Ja maanantaina alkaa myös maratontreenit! Otin itselleni netistä juoksuohjelman, jota aion soveltaa muiden menojen ja juoksuhalujen mukaan. Jos siis himottaa osallistua tapahtumaan, menen, vaikka sellaista ei kalenterissa olisikaan. Mutta normatiivisena runkona ohjelma on hyvä, ja se tähtää syyskuun puolivälissä juostavaan Finlandia Marathoniin Jyväskylässä. Nyt täytyy vain toivoa, että jalat ja kroppa kestävät.

Hyvää Juhannusta!


Maalissa! Kuva: Susanna Aalto.

Kommentit

  1. Kuulostaa rankalta tuo reitti! En jaksanut lähteä Piikkiöön, vaikka mietin osallistumista tuonne 4 kilometrille. Noinkohan olisin pysynyt pystyssä, kun vaativassa maastossa olisi yrittänyt juosta täysillä... Kiva kisaraportti!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Voihan kroonistunut insertiitti

Ymmärrän, että tässä on lantioni. Vihdoin ja viimein sain syyn kipeälle takareidelleni. Olin viime perjantaina 45 minuuttia magneettikuvauksessa, jossa lantioni aluetta kuvattiin laajalti suunnasta jos toisesta. Radiologi avasi tuoreeltaan näkemäänsä raportissaan, joten sain huokaista helpotuksesta jo ennen viikonloppua. Sitä ennen olin tehnyt monen vammasta kärsivän virheen ja lukenut erilaisilta foorumeilta vieraiden ihmisten kauhutarinoita. Jollakulla oli esimerkiksi hermot painuneet lihakseen kiinni, josta ne oli yksitellen pitänyt irrottaa. Minulla oikean lonkan MRI paljasti takareidestäni seuraavia tietoja: Repeytymää ei näy ja lihakset kuvautuvat säännöllisinä, symmetriset. Ei pehmytosahematoomia. Luurakenne on säännöllistä, ei rasitusosteopatiaan viittaavaa. Lonkkanivelessä ei näy poikkeavaa. Ischias-hermojen kulkureitit vapaat, ei femoroacetabulaariseen impingementiin viittaavaa eikä bursiittilöydöksiä. Istuinkyhmyn hamstring-kiinnityksessä oli havaittavissa v

Hamstring-syndrooma

Hävettää tämä blogin sysääminen aina vihoviimeiseksi askareeksi muiden kiireiden tieltä. Mielessäni on monta aihetta, joista haluaisin täällä kirjoittaa, mutta niin vaan aika loppuu aina kesken. Jos tällä blogilla on vielä uskollisia lukijoita jäljellä, niin aloitetaan nyt vaikka jalan tilanteen kartoittamisesta. Oikea takareisihän on oireillut vaihtelevasti edelleen juoksulenkeillä. Kipu, tai oikeastaan jokin tuntemus, tuntuu juostessa milloin pakaran ulkosyrjässä, milloin alempana lihaksistossa, ja usein juoksulenkin jälkeen jalka on kipeä. Kävin osteopaatilla ja kuvittelin jo saaneeni avun vaivaani. Hän paineli jalkaani varpaista pakaraan saakka, kävi läpi vatsan ja selän linjat aina kasvoihin asti. Kävi ilmi, että oikea takareisi on jatkuvassa jännityksessä, kalvot umpikireät ja lihas ei pääse rentoutumaan. Vielä kipeämpiä kohtia löytyi reiden sisäsyrjästä, vatsasta, mutta yllättäen myös oikeasta leuasta. Kivun aiheuttajaksi arvelin ikivanhaa tapaani pureskella hampaitani ja

Juoksuvamma numero yksi: revähdys

Täällä iloinen toipilas odottelee toipumista ja harrastaa sillaikaa kaikkea muuta. Sellainen napsahti nyt pakosta, mutta ei se kuolemaksi ole. Magnesium ja kylmäpussista lämpökääreeksi muuttunut apuväline ovat ystäväni nyt.   Täällä pohjetoipilas, moro! Päivitetäänpä tilanne, kun lääkärilläkin tänään käytiin. Viime viikon keskiviikkona pohkeeni siis napsahti ikävästi kesken palauttelevan pk-lenkin, ja juokseminen loppui kuin seinään. Kivusta päättelin, että jalassani repesi jotakin, sillä ei nimittäin voinut ottaa yhtäkään juoksuaskelta. Onneksi tajusin kietoa jalkani ympärille ensihoidoksi pakastepussin, sillä kuulin tänään lääkäriltä, että se nopeuttaa revähdysten (ja kaiketi myös venähdysvammojen ja kramppien) paranemista. Kylmä estää runsasta turvotusta hillitsemällä verenvuotoa ja kudosnesteen kertymistä. Mitä vähemmän vammautunut alue turpoaa, sitä paremmin se pääsee parantumaan, sanotaan täällä . Eikä se pohkeeni ihan kamalan paljon turvonnut, vähäsen