Siirry pääsisältöön

Juoksijan uusi vuosi

Paraisten Finbyssä hiihtämässä.


Blogin kirjoittaminen on painunut arkiohjelmistossani pahnanpohjimmaiseksi, ja toisinaan olen myös mielessäni kyseenalaistanut koko blogin pitämisen funktion. Ilman selkeää suunnitelmaa treenikuulumisten kirjoitteleminen on tuntunut tyhjänpäiväiseltä, sillä on monen monta muuta blogia kirjoittavaa juoksijaa, joiden tavoitteellisista treeneistä ja tarkkaan mietityistä päämääristä lukeminen on lukijalle varmasti paljon mielekkäämpää kuin minun satunnaiset kisaraporttini. Ilman tavoitteita ja niitä kohti kulkemista blogin pitäminen tuntuu jonninjoutavalta jorisemiselta, johon menee vain aikaa, joka muutenkin on aina kortilla.

Olen miettinyt myös sitä, miksi ylipäätään pidän blogia. Aluksi tarkoituksena oli kirjoittaa treeniohjelmasta, jota noudattamalla pääsisin tavoitteeseeni juosta maraton alle neljässä tunnissa, ja tehdä se julkisesti, jotta itselleni olisi vaikeampaa vetäytyä aikeistani. No, tavoite ei toteutunut, enkä kuollut julkiseen häpeään, jonka tämä epäonnistuminen olisi voinut synnyttää. En muista, että olisin kokenut minkäänlaista häpeää, päinvastoin, Paavo Nurmen maraton kesällä 2015 on yksi hienoimmista juoksumuistoistani. Näihin vuosiin on mahtunut monta muutakin epäonnistumista, muun muassa keväältä 2017, kun treenasin minulle räätälöidyn ohjelman varassa Hampurin maratonille jälleen maaginen neljän tunnin raja mielessäni, mutta päädyinkin ylikuntoon ja viheliäisen hamstring-vaivan pakottamana jouduin olemaan pitkiä aikoja kokonaan juoksematta.

Totta kai vastoinkäymiset ovat hetkellisesti masentaneet ja lannistaneet, eikä niistä ole tehnyt mieli raportoida koko maailmalle. Ei epäonnistuminen ja sen myöntäminen ole kovin juhlavaa. Suurten suunnitelmien mönkään menemisen jälkeen ei ole tehnyt mieli laatia kovin kauaskantoisia projekteja, jos ne eivät kuitenkaan toteudu, ja ettei juoksemisesta ja liikkumisesta ylipäätään ainakaan siitä syystä katoa ilo. Mutta tärkeintä ehkä lieneekin, mitä tapahtuu häviämisen jälkeen. Miten kuopasta noustaan ylös, miten kerätään itsensä ja tsempataan jälleen jatkamaan treenejä.

Olen käynyt läpi luetuimpia tekstejäni, ja kaikki niistä liittyvät nimenomaan juoksemisen tielle tulleisiin hankaluuksiin, vastoinkäymisiin ja vaivoihin: pohkeen revähdykseen, hamstring-syndroomaan, ylikuntoon ja raudan puutokseen. Näistä aiheista ahmin itsekin tietoa silloin, kun ne olivat akuuttina päällä. Hienolta on tuntunut, kun blogini äärelle löytäneet ihmiset ovat tulleet kertomaan saaneensa oivalluksia ja apua omaan tilanteeseensa nimenomaan näistä kirjoituksistani. Joten ehkäpä sellainen pelkkä nousujohteinen treenipäiväkirjan pitäminen ja yhä uusien ennätysten tahkoaminen ei ole loputtoman kiinnostavaa, tai vaikka olisikin, sellaiseen on vaikeampi samastua. Sillä valitettavasti kehitys juoksemisessa, kuten elämässä ylipäätään, ei etene lineaarisesti aina parempiin tuloksiin, kuten itse oman harrastamiseni alkuvaiheessa sinisilmäisesti luulin tai ainakin toivoin.


Kevään 2017 jälkeen en oikeastaan ole treenannut tavoitteellisesti. Olen kuitenkin harrastanut juoksemista säännöllisesti taas syksystä 2017 lähtien. Keväällä 2018 sain takareiden muistaakseni kuntoon tältä erää kokonaan, mutta sitten kehittymiseni tiellä oli piilevä raudanpuutos. Loppuvuodesta 2018 sain vihdoin hyvät tulokset labrasta, ferritiini oli noussut peräti 50:een.

Juokseminen ja kaikki sitä tukeva liikunta, kuten voimaharjoittelu kuntosalilla sekä hiihtäminen talvikaudella, on kuitenkin muuttunut elämäntavaksi. Treenikausi ei ole ollut parhaimmillaan viime vuoden lopusta lähtien, sillä vähän ennen joulua kompastuin lumisella polkulenkillä ja löin polveni kiveen sillä seurauksella, että siihen ommeltiin neljä tikkiä, sen jälkeen venäytin nilkkani Lissabonin rikkinäisillä kaduilla ja nyt olen toipumassa petiin kaataneesta virus-bakteeri-infektiosta.

Tällaiset lyhytkestoiset hankaluudet kuitenkin vain kasvattavat treenihimoa. Aivan mahtavat hiihtokelit ovat saaneet minutkin ladulle jo monta kertaa, ja matolla pääsee tekemään vetoharjoituksia, kun ulkona on koville treeneille liikaa pakkasta. Maaliskuussa on tarkoitus aloittaa Finnish Maraton Runnersien maratonkoulu, ja seurahan onkin jo tuttu parin vuoden ajalta. Joten ehkäpä runosuoni täällä blogin puolellakin alkaa tästä taas sykkiä. Blogia en ainakaan hautaa, sillä se on tuonut minulle huomattavan paljon iloa erityisesti samasta lajista kiinnostuneiden ihmisten ansiosta, joita en ilman blogia olisi koskaan tavannut tai saanut tietää olevan olemassakaan.

Ja sitä paitsi, voivathan ne projektit olla pieniäkin, ei kai aina tarvitse tavoitella kuuta taivaalta. Tavoitteet voi suhteuttaa senhetkiseen elämäntilanteeseen. Tällaisista pikkujutuista luultavasti kirjoittelenkin enemmän ennen sitä maaliskuuta, jolloin treeneihinkin tulee sitten varmaan vähän enemmän tavoitteita, taas hetkeksi.


- 22 asteen pakkasessa juostun lenkin jälkeen (jonka jälkeen tulin myös kipeäksi).

Kommentit

  1. Mä olen sitä mieltä että juoksu- tai yleensä mitä vaan treeniblogeja ei ole ollenkaan liikaa, ja sitä parempi mitä erilaisempia on. Se vasta tylsää olisi, jos kaikkien kaikki postaukset olisivat viikko toisensa jälkeen ennätysten rikkomisia ja kaikki olisi niin superihqujeejeetä. Eli siis: sinua ja blogiasi tarvitaan :)

    VastaaPoista
  2. Kiitos Henna kommentistasi! Olen samaa mieltä, että runsaus on tässä kaikkien etu :)

    VastaaPoista
  3. Moi Salla, blogisi suuri(n) fani täällä, moi! Mahtava kuulla, ettei blogisi katoa mihinkään. Sun tapasi kirjoittaa juoksusta on raikasta ja jouhevaa, oli se tavoitteellista tai räpiköintiä. Sulla on hienoa, ilmeisesti jo ammattisikin mukanaantuomaa analyyttisyyttä teksteissäsi. Samalla annat itsestäkin enemmän kuin vain lenkin verran. Olen oppinut tuntemaan sua lukemalla blogiasi ja tavatessamme tämä jo olemassaoleva ajatus sinusta on vain vahvistunut.

    Samoja ajatuksia olen minäkin pyöritellyt vuosien mittaan päässäni. Sitten olen kaivanut esiin sen varsinaisen syyn, miksi ylipäänsä aloitin bloggaamisen. Halusin kirjoittaa lenkillä näkemistäni tai mieleeni juolahtavista asioista. Kisaraportit ja juoksuohjelmat ovat olleet vain sivujuonne, toki kaikista suosituimmat lukemista päätellen. Kirjoitan kuitenkin ravistellakseni päätäni. Jos mulla ei ole mitään sanottavaa juoksemisesta, ei se varmastikaan tunnollisimpia lukijoitani rassaa, kunhan pääsevät rivien välistä tsekkaamaan, että olen yhä olemassa.

    Vinkkinä siis: kirjoita ihan mistä tahansa, me lukijasi palaamme tänne innoissamme kerta toisensa jälkeen!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Voihan kroonistunut insertiitti

Ymmärrän, että tässä on lantioni. Vihdoin ja viimein sain syyn kipeälle takareidelleni. Olin viime perjantaina 45 minuuttia magneettikuvauksessa, jossa lantioni aluetta kuvattiin laajalti suunnasta jos toisesta. Radiologi avasi tuoreeltaan näkemäänsä raportissaan, joten sain huokaista helpotuksesta jo ennen viikonloppua. Sitä ennen olin tehnyt monen vammasta kärsivän virheen ja lukenut erilaisilta foorumeilta vieraiden ihmisten kauhutarinoita. Jollakulla oli esimerkiksi hermot painuneet lihakseen kiinni, josta ne oli yksitellen pitänyt irrottaa. Minulla oikean lonkan MRI paljasti takareidestäni seuraavia tietoja: Repeytymää ei näy ja lihakset kuvautuvat säännöllisinä, symmetriset. Ei pehmytosahematoomia. Luurakenne on säännöllistä, ei rasitusosteopatiaan viittaavaa. Lonkkanivelessä ei näy poikkeavaa. Ischias-hermojen kulkureitit vapaat, ei femoroacetabulaariseen impingementiin viittaavaa eikä bursiittilöydöksiä. Istuinkyhmyn hamstring-kiinnityksessä oli havaittavissa v

Hamstring-syndrooma

Hävettää tämä blogin sysääminen aina vihoviimeiseksi askareeksi muiden kiireiden tieltä. Mielessäni on monta aihetta, joista haluaisin täällä kirjoittaa, mutta niin vaan aika loppuu aina kesken. Jos tällä blogilla on vielä uskollisia lukijoita jäljellä, niin aloitetaan nyt vaikka jalan tilanteen kartoittamisesta. Oikea takareisihän on oireillut vaihtelevasti edelleen juoksulenkeillä. Kipu, tai oikeastaan jokin tuntemus, tuntuu juostessa milloin pakaran ulkosyrjässä, milloin alempana lihaksistossa, ja usein juoksulenkin jälkeen jalka on kipeä. Kävin osteopaatilla ja kuvittelin jo saaneeni avun vaivaani. Hän paineli jalkaani varpaista pakaraan saakka, kävi läpi vatsan ja selän linjat aina kasvoihin asti. Kävi ilmi, että oikea takareisi on jatkuvassa jännityksessä, kalvot umpikireät ja lihas ei pääse rentoutumaan. Vielä kipeämpiä kohtia löytyi reiden sisäsyrjästä, vatsasta, mutta yllättäen myös oikeasta leuasta. Kivun aiheuttajaksi arvelin ikivanhaa tapaani pureskella hampaitani ja

Juoksuvamma numero yksi: revähdys

Täällä iloinen toipilas odottelee toipumista ja harrastaa sillaikaa kaikkea muuta. Sellainen napsahti nyt pakosta, mutta ei se kuolemaksi ole. Magnesium ja kylmäpussista lämpökääreeksi muuttunut apuväline ovat ystäväni nyt.   Täällä pohjetoipilas, moro! Päivitetäänpä tilanne, kun lääkärilläkin tänään käytiin. Viime viikon keskiviikkona pohkeeni siis napsahti ikävästi kesken palauttelevan pk-lenkin, ja juokseminen loppui kuin seinään. Kivusta päättelin, että jalassani repesi jotakin, sillä ei nimittäin voinut ottaa yhtäkään juoksuaskelta. Onneksi tajusin kietoa jalkani ympärille ensihoidoksi pakastepussin, sillä kuulin tänään lääkäriltä, että se nopeuttaa revähdysten (ja kaiketi myös venähdysvammojen ja kramppien) paranemista. Kylmä estää runsasta turvotusta hillitsemällä verenvuotoa ja kudosnesteen kertymistä. Mitä vähemmän vammautunut alue turpoaa, sitä paremmin se pääsee parantumaan, sanotaan täällä . Eikä se pohkeeni ihan kamalan paljon turvonnut, vähäsen