Siirry pääsisältöön

Aurajoen yöjuoksu 23.4.


Itsensä voittajan on helppo hymyillä :)


Kotiin ei ole tulemista, jos et voita kultamitalia, toivotti pian viisivuotias poikani lähteissäni ovesta ulos eilen illalla puoli yhdeksän aikaan. Ihan niin mallikkaasti ei kevään ensimmäinen kymppi suinkaan mennyt, mutta tulihan sieltä sentään henkilökohtainen kympin ennätys, johon sietää olla tyytyväinen.

Aurajoen yöjuoksun startti oli lauantaina kello 22, ja vaikka olen henkeen ja vereen iltakukkuja, noin myöhäinen kisa-aika ottaa henkisesti koville. Koko päivä menee odotellessa, eikä oikein mihinkään osaa ryhtyä. Jännitys kasvaa, ja lopulta kotona vaeltaa toimeton hermoraunio. Aamulla kävimme lasten kanssa pyörillä kavereiden kanssa leikkipuistossa. Sitten yritin mennä pojan kanssa uimaan, mutta teimme u-käännöksen uimapaikan aulassa, kun hänellä olikin niin flunssainen olo ja mahaan koski. Vetäisin myös ennenkuulumattomat 1,5 tunnin päikkärit, joiden jälkeen yritin kasata itsestäni juoksemaan lähtevää ihmistä. Lopulta kun muu perhe jäi katsomaan elokuvaa ja syömään popcorneja, minä suuntasin Turun yöhön omiin juoksuihini.

Onneksi valmentaja soitti ja kertoi, että hänen miehensä ottaa myös osaa kisaan ja hän tulee mukaan kannustamaan. Piristyin pelkästä tiedosta, että saankin seuraa alkuverkkailuun eikä muutenkaan tarvitse yksikseen kökkiä lähtöpaikalla. Porukkaa oli todella paljon, kuuluttajan mukaan matkaan lähti kaikkiaan 627 osallistujaa. Olin voittanut osallistumiseni Susannan blogista, joten muuta ei tarvinnut kuin hakea numerolappu rintaan.

Juostavana oli vitonen ja kymppi, joka kiersi kaksi kertaa vitosen radan. Olin ilmoittautunut kympille. Olin juossut matkan edellisen kerran Leppävaarassa elokuun lopussa, jolloin oli todella kuuma ja reittikin mäkinen. Kotiin tuomisina oli kympin ennätys, 52:57, jota nyt lähdin alittamaan.

Olosuhteet olivat erinomaiset. Koko päivän taivaalta oli satanut milloin mitäkin kuuroja rakeista veteen ja räntään, mutta illalla taivas oli kirkas ja ilma täynnä happea. Lämpöä oli muutama aste, eikä tuullut lainkaan. Arvoin loppuun saakka yhden ja kahden pitkähihaisen välillä ja päädyin lopulta kahteen, joskin toisen hihat käärittyinä. Pärjännyt olisi yhdelläkin, mutta ei tämäkään paha ollut, ei tullut tukalan kuuma. Jalkaani olin uskaltanut vetää New Balancet, joita on tullut pehmennettyä jo viidenkymmenen kilometrin verran, ja jotka ovat alkaneet tuntua ihan omilta tossuiltani. Niitä ei tosiaan jalassa edes huomaa.

Verkkailemaan sain kuin sainkin seuraa, ja siksi lämmittely kulki jokseenkin aiottua nopeammin, reilu pari kilsaa mentiin 5:49 keskarilla, hehheh. Ajattelin, että jos se juoksuni tähän kaatuu niin parempi lähteä saman tien kotiin. Tein vielä yksikseni hyppyjä ja venyttelyjä sekä kiihdytyksiä ja yritin pitää itseni lämpimänä. Edellisenä iltana olin huomannut, että takareiteni ovat edelleen kireät, ja olin yrittänyt pehmittää niitä rullaamalla ja venyttelemällä, mutta kireys tuntui edelleen. Kisatunnelma oli kuitenkin jo vallannut mieleni, enkä olisi voinut olla yhtään enempää hereillä. Oli mahtavaa päästä juoksemaan tuttua Aurajokirantaa iltamyöhäisellä satojen muiden innokkaiden kanssa. Nyt ei tulisi ainakaan sitä ongelmaa, että joutuisi taivaltamaan yksin.

Lähtöalueella valmentaja neuvoi menemään lähemmäs lähtöporttia, nopeammat pääsisivät kuitenkin ohitse. Jättäydyin kuitenkin aika keskivaiheen tuntumaan, mikä osoittautui virheeksi. Lähtölaukauksesta kesti kokonaiset 28 sekuntia päästä lähtöportin läpi, ja vielä senkin jälkeen meni kilometrin verran, ennen kuin sain alkaa juosta omaa juoksuani. Piti ohitella, hakea ryysiksessä paikkaansa ja tunkea muiden ohitse, vauhti oli aiottua hitaampi ja kaikki oli melkoista hässäkkää, mutta ennen Martinsiltaa porukka oli asettunut omaan vauhtiinsa ja pääsin vapaasti etenemään. Takareidet tuntuivat jokaisella askeleella, mutta yritin pitää vauhtini sellaisena, että hengitys kulkee mukavasti enkä yritä liikaa. Kelloani en juuri vilkuillut alun jälkeen, sillä oli jo sen verran hämärää, että lukemia ei erottanut enkä viitsinyt siinä vauhdissa alkaa mitään valoja kellooni säätämään. Kuuliaisesti Karhu-viestistä oppineena olin jättänyt sykevyöni kotiin, kello ja musiikit toki olivat matkassa.

Yöjuoksun reitti kulki Forum Marinumilta ensin Linnankatua pitkin keskustan suuntaan, Aurajoki ylitettiin Martinsillalta ja jatkettiin joen itäpuolta aina Auransillalle, jonka ylityksen jälkeen juostiin jokirantaa suoraan takaisin Forum Marinumille ja sama reitti toiseen kertaan. Päätin, että yritän juosta samaa tasaista vauhtia, ja aika hyvin sain vetoapua vieressä menijöiltä. En pystynyt hirveästi keskittymään siihen, kuinka monta selkää jäi taakse ja kuinka monta meni menojaan, mielestäni vauhti oli reipas ja juoksu kulki hyvin takareisien poltteesta huolimatta. Jossakin kolmen neljän kilometrin kohdalla minut valtasi hetkellinen epäusko: enhän ole juossut kisakymppiä moneen kuukauteen, enkä yhtään tiedä, miten pitkään voimani riittävät. Ajattelin, etten ehkä jaksakaan pitää tätä vauhtia yllä ja joudun jättämään leikin kesken. Kumma juttu, miten lähes jokaisella juoksulla on viime aikoina mieleen tullut ohikiitävä mieliteko heittää hanskat tiskiin ja häipyä omille teilleen. Helmikuisessa vitosen testijuoksussa mietin jopa, mistä kohdasta voisin muiden huomaamatta siirtyä reitiltä metsän läpi ja kadota niille teilleni.

Vitosen kohdalla valmentaja oli matkan varrella kannustamassa, ja sain hänen huudostaan tietysti virtaa menooni. Jotenkin olin vaistoavinani hänen äänessään pientä tyytymättömyyttä, ja sain siitä vielä enemmän ärsykettä panna kaikki peliin. Myöhemmin hän kommentoi, että meno oli näyttänyt kankealta ja hengästynytkin olin, kankeus meni tietysti takareisien piikkiin, ja muutenkin juoksu vertyi loppua kohden. Tietoisuus toiselle kierrokselle lähtemisestä ja puolimatkassa olemisesta loi uskoa kestävyyteeni, ja sain iskettyä itseni hyvää vauhtia pitäneen muutaman juoksijan porukkaan. Näillä main takareiteni olivat alkaneet virota, eikä kiristystä enää tuntunut, ainakaan en siihen enää kiinnittänyt huomiota. Aloin tajuta, että saatan sittenkin jaksaa pitää vauhtia yllä loppuun saakka.

Aurajoen reitti on todella tasainen ja kuin tehty ennätysjahtiin. Martinsillan ylityksen jälkeen kääntöpaikalla on kuitenkin hyvin jyrkkä käännös, jossa askeleet pitää sijoittaa oikein, samaten Auransillalla saa käännökset tehdä huolellisesti. Kun jäljellä oli enää 2,5 kilometriä, ajattelin, että nyt voin antaa mennä vain, sillä loppu häämöttää jo. Ihan sitä parasta voimaa en uupuneista reisistäni kuitenkaan saanut irti, vaikka koko loppusuoran yritin kiristää tahtia. Loppukiriin kannusti eräs takaani juossut nainen, jonka peesiin iskin kiinni, viimeiset 500 metriä kulkivat 4:55:stä 4:45:een. Muutoin keskivauhtini oli koko matkalla 5:02, joten melkein samaa tahtia taittui nyt kymppi kuin kolme viikkoa aikaisemmin vitonen Tulppaanijuoksussa, siellä tahti siis tasan 5 min/km. Lopullinen aikani yöjuoksuissa oli 50:28, joka on 2,5 minuuttia parempi kuin kahdeksan kuukautta aikaisemmin kympillä.

Vähän jäi hampaan koloon harmittamaan, etten päässyt alle 50 minuutin. Pistän sen tuon hitaan alun piikkiin. Ensimmäisen kilometrin tahti ryysiksessä oli nimittäin 5:15. Tosin tahmainen alku piti tällä kertaa huolen, etten päässyt rykimään alkua liian kovaa, joten oli siinäkin puolensa. Olisi voinut kostautua muuten. Lopullinen tuntuma on, että ihan parhaimmillani en tällä kertaa ollut, ja vaikka ennätys tulikin, en saanut jaloistani kaikkea irti. Mutta seuraava kerta tulee nopeammin kuin arvaisikaan... nyt aletaan nimittäin valmistautua parin viikon päässä häämöttävälle Sukarin Masku Maratonille, jossa on vuorossa puolikas.

Sitä ennen hoidetaan alta pois yksi muutto ja sen sellaista.



Aurajoen yöjuoksun tasainen reitti on tehty ennätysjahtiin.

Kommentit

  1. Hieno aika!! Ja roima parannus enkkaan, onnittelut!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jes, kiitos! Kyllähän se parannus alkaa nyt näyttää hyvältä :)

      Poista
  2. Hyvvä Salla! Mäkin aion osallistua mun elämäni toiselle 10 K:lle. En kyllä jaksa treenata, mutta tavoite on alle tunti. ��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jee, hyvä Raine! Meinaatko juosta Affenanmaalla kympin? Mua kiinnostais tulla sinne juoksemaan puolikas tai kokonainen :)

      Poista
  3. Vastaukset
    1. Kiitos, juu kyllä enkka lämmittää! :)

      Poista
  4. Hyvä parannus ja hyvä raportti taas kerran :) Tsemppiä maskuun! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Krista! Jotenkin en ole sitä Maskua ehtinyt vielä jännittää, mutta sieltä se lähestyy :)

      Poista
  5. Onnittelut hienosta juoksusta! Tsemppiä puolikkaalle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Katsotaan, kuinka monta kertaa siellä tekee mieli keskeyttää ;)

      Poista
  6. Fight cancer and run Affenanmaalla 11. kesäkuuta. Tervetuloa vaan tänne juoksemaan. Voin toimia kannustusjoukona, ja majoituskin hoituu.

    VastaaPoista
  7. Onneksi olkoon! Hieno aika ja hieno juoksu!

    Mielenkiintoinen reitti. Voin vain kuvitella millainen ryysis siellä oli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Kivaa se on silloin kun kulkee! Nyt oli vähän taisteluhenkeä ilmassa :)

      Poista
  8. Nyt vasta muistin tulla lukemaan tän raportin! Hauska lukea samasta kisasta, jossa itsekin oli :D Ihan samaa mieltä tuosta henkisestä puolesta! Ite ainakin hermostun päivän aikana siihen malliin, että alan napostelemaan mitä sattuu ja kisakeskittyminen herpaantuu. Aamulähdöt ovat kyllä itselleni sopivampia :)

    Mutta isot onnittelut enkasta! Aika huikea parannus. Varmasti menee vielä alle 50 tän vuoden puolella :) Ja hei, ens kerralla tulet sitten moikkaamaan jos näet meikäläisen tekemässä alkuverkkaa ;)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hamstring-syndrooma

Hävettää tämä blogin sysääminen aina vihoviimeiseksi askareeksi muiden kiireiden tieltä. Mielessäni on monta aihetta, joista haluaisin täällä kirjoittaa, mutta niin vaan aika loppuu aina kesken. Jos tällä blogilla on vielä uskollisia lukijoita jäljellä, niin aloitetaan nyt vaikka jalan tilanteen kartoittamisesta.


Oikea takareisihän on oireillut vaihtelevasti edelleen juoksulenkeillä. Kipu, tai oikeastaan jokin tuntemus, tuntuu juostessa milloin pakaran ulkosyrjässä, milloin alempana lihaksistossa, ja usein juoksulenkin jälkeen jalka on kipeä. Kävin osteopaatilla ja kuvittelin jo saaneeni avun vaivaani. Hän paineli jalkaani varpaista pakaraan saakka, kävi läpi vatsan ja selän linjat aina kasvoihin asti. Kävi ilmi, että oikea takareisi on jatkuvassa jännityksessä, kalvot umpikireät ja lihas ei pääse rentoutumaan. Vielä kipeämpiä kohtia löytyi reiden sisäsyrjästä, vatsasta, mutta yllättäen myös oikeasta leuasta. Kivun aiheuttajaksi arvelin ikivanhaa tapaani pureskella hampaitani ja posk…

Juoksuvamma numero yksi: revähdys

Täällä pohjetoipilas, moro! Päivitetäänpä tilanne, kun lääkärilläkin tänään käytiin. Viime viikon keskiviikkona pohkeeni siis napsahti ikävästi kesken palauttelevan pk-lenkin, ja juokseminen loppui kuin seinään. Kivusta päättelin, että jalassani repesi jotakin, sillä ei nimittäin voinut ottaa yhtäkään juoksuaskelta. Onneksi tajusin kietoa jalkani ympärille ensihoidoksi pakastepussin, sillä kuulin tänään lääkäriltä, että se nopeuttaa revähdysten (ja kaiketi myös venähdysvammojen ja kramppien) paranemista. Kylmä estää runsasta turvotusta hillitsemällä verenvuotoa ja kudosnesteen kertymistä.
Mitä vähemmän vammautunut alue turpoaa, sitä paremmin se pääsee parantumaan, sanotaan täällä. Eikä se pohkeeni ihan kamalan paljon turvonnut, vähäsen kyllä.

Hankin heti samana iltana apteekista kylmäpussin, joka muuntuu helposti lämpöpussiksi: saman välineen voi laittaa sekä pakkaseen että mikroon. Käytin kylmää jalassani parin ensimmäisen päivän ajan, ja paraneminen pääsikin hyvin vauhtiin. Kävelem…

Piilevä raudanpuutos

Tämän postauksen piti käsitellä uusia sykerajojani, mutta kirjoitankin ensin tästä diagnoosista, jonka sain tänään. Sehän osaltaan selittää niitä kummallisen korkeita sykkeitänikin, uusi aerobinen kynnysarvoni on puolentoista viikon takaisen testin mukaan nimittäin 159!

Luin joulukuussa Healthy style of Living -blogin Susannan vakavasta raudanpuutostilasta. Ajattelin, että kaikenlaista sitä voi ollakin, mutta en osannut lainkaan ajatella, että vähäiset rautavarannot voisivat olla selittävä tekijä myös omaan olooni. Pari viikkoa sitten entinen työkaverini jakoi Facebookissa päivityksen, jossa hän kertoi kärsivänsä raudanpuutosanemiasta. Hemoglobiini oli verikokeissa aina normaalin viitearvon rajoissa, samoin kuin kaikki muutkin arvot. Mutta silti hän oli aina uupunut, kärsi lopulta voimakkaasta ahdistuksesta rintakehässä ja joutui jättämään kuntosalitreenitkin väliin.

Jostain tuli sellainen olo, että olenhan minäkin aika usein selittämättömän väsynyt, niin että se väsymys tulee ikään …