perjantai 15. heinäkuuta 2016

Albin Stenroosin muistojuoksu Vehmaalla 9.7.

Vauhti hyytyi kuumuudessa.


Olen säätänyt sykemittarini siten, että sen ajanotto pysähtyy, kun vauhtini laskee tietyn kynnyksen alle. Sen vuoksi kelloni näyttää taas liian vähän, kun se pysähtyi niissä kohdissa, kun minä pysähdyin juomaan.


Taas yksi mitali lasten leikkeihin.


Nyt on koettu tämän kesän hellejuoksu! Mitä tervanjuontia, huhhuh. Palataanpa siis viime lauantaihin, jolloin ohjelmassa oli Albin Stenroosin muistojuoksu Vehmaalla, pituutta 10,5 km. Albin Stenrooshan oli kestävyysjuoksija, joka voitti maratonin olympiakultaa Pariisissa vuonna 1924. Vehmaan Seuralan kentällä on paikkakunnan suuruuden muistoksi patsaskin. Hienoa, että tällaisia juoksuperinteitäkin edelleen ylläpidetään.

Uusimmassa Juoksija-lehdessä (05/2016) oli juttua kisoihin valmistautumisesta ja huipennuksesta, jolle on olemassa englanninkielinen termi 'tapering'. Sillä tarkoitetaan kisoja edeltävää keventävää jaksoa, jonka ansiosta keho saa levon ja palautumisen kautta suorituskyvystään parhaan mahdollisen lopputuloksen irti.

Maratonin jälkeen olen juossut kaksi lyhyttä kisaa, ensimmäisen juhannuksen aatonaattona ja toisen viime lauantaina. Puhuimme jo kisakauden alussa, että keskikesällä ei ole tarvetta kevennellä vaan juosta kisat suhtautumalla niihin kovina treeneinä. Näin olen myös tehnyt, joten olen miettinyt ennen kisoja oikeastaan vain sitä, etten ole syönyt liian lähellä starttia ja että edellisenä päivänä ei ole ollut kovia treenejä. Muuten harjoituskausi on jatkunut kuten ennenkin.

Viime lauantaina tarkoitukseni oli ajella Vehmaalle itsekseni, hoitaa kisat pois ja suunnata mökille muun perheen luokse. Kuvittelin, että Turusta Vehmaalle ajaa reilussa puolessa tunnissa, mutta aikaa menikin noin 45 minuuttia. Tuli siis kiire, vielä kun piti koukata pankkiautomaatin kautta. Kisamaksun kymmenen euroa sai maksaa vain käteisellä. Ajoin loputtomalta tuntuvia teitä pitkin ja ajattelin, että jos en ehdi, niin sitten ajelen vain muina miehinä takaisin - mutta kyllä se kuitenkin olisi vähän harmittanut.

Eräs työkaverini, kova juoksijamies, oli myös tulossa kisoihin. Hänellä oli reitistä ennestään kokemusta, joten tiesin, että profiililtaan se olisi helpohko, joskin matkalle mahtuisi muutamia mäkiä alkuun ja loppuun, jotka kulkivat samaa tietä edestakaisin. Saavuin paikalle tasan puoli yksi, kun startti oli kello 13. Vehmaan Kiiston nettisivuilla oli painotettu, että paikalla on oltava viimeistään puoli tuntia ennen lähtöä, sillä ilmoittautuminen sulkeutuu silloin. Mutta kun tulin Seuralan urheilukentälle, tunnelma oli raukea ja leppoisa, kiirettä ei tuntunut olevan kellään.

Päivä oli todella kuuma, oikein raskaan helteinen, eikä tuulikaan saanut paksua ilmamassaa sekoitettua. Tiesin, että juoksusta tulisi kaikkea muuta kuin kepeä, mutta en stressannut. Lämpöä oli auringossa lähemmäs 30, ja join urheilujuomavesisekoitetta varastoon. Ehdin verkkailla kilometrin verran (liian vähän), venytellä ja tehdä pari kiihdytystä. Vaihdoin pari sanaa työkaverini kanssa, ja hän tiedusteli, mitä vauhtia aioin lähteä juoksemaan. Sanoin tavoittelevani 5:20:n tahtia, sillä on kuuma ja reitti vieras. Hän vinkkasi, että tuttunsa aikoo lähteä vitosen tuntumaan, että siinä voisi olla minulle sopiva peesi. Otin neuvosta vaarin ja asetuin lähtöviivalla naisen lähistölle.

Juoksijoita lähti matkaan kaikki sarjat yhteen laskettuina viitisenkymmentä. Kilpamatkoja oli puolimaraton ja 10,5 kilometriä, lisäksi tyttöjen ja poikien 6 kilometriä sekä hölkkäsarja 6 km. Oli vaikea ennustaa, mille matkalle ympärillä olevat juoksijat suuntasivat, mutta ikäjakauma oli aika suuri. Kärjen miehet pinkaisivat saman tien hirmuista vauhtia, itse asemoiduin tämän "jänikseni" perään, jonka vauhti tuntui niin ikään itselleni jo alkuun aika kovalta. Päätin, että jos en pysy helposti perässä, en ala alkukilometreillä revittämään.

Alku oli kuitenkin todella kevyttä menoa, ja jalka nousi. Mäet sijoittuivat reitillä alkupäähän, joka siis juostiin matkan lopussa vielä takaisin. Pinta oli kuitenkin asfalttia, joten eteneminen oli aika vaivatonta, enkä alussa oikeastaan kiinnittänyt mäkiin juuri huomiotakaan. Tiesin, että vauhtini on liian kova enkä jaksa sitä kuumuudessa loppuun saakka, mutta sitten mietin, että matka on lopulta kuitenkin niin lyhyt, etten siinä ehdi kovin pahasti hyytyä, joten annoin mennä vain. Laskeskelin, että jos himmailen alussa, en kuitenkaan tuolla helteellä saa itsestäni enää kisan loppukilometreillä samanlaisia vauhteja irti, joten saattaisin sillä taktiikalla jopa hävitäkin loppuajassa.

Nelisen kilometriä sujui ihan hyvin, ainakin olo oli vielä siedettävä. En muista tarkalleen, missä vaiheessa asfaltti vaihtui hiekkatieksi, mutta tahdit neljällä ensimmäisellä olivat kuitenkin 4:53 / 5:08 / 5:34 / 5:24. Muistaakseni juoksin erään miehen kannoilla, ja "jänikseni" siinsi vielä kiinni otettavan matkan päässä, vaikka en ihan hänen tahdissaan pysynytkään.

Noin neljän ja puolen kilometrin kohdalla kympin ja puolikkaan reitit erkanivat toisistaan. Vähän ennen sitä minut ohittivat reippaalla askeleella eräät nainen ja mies, jotka sitten suuntasivatkin pidemmälle matkalle. Kiitin mielessäni, että itse olin pysytellyt maltillisesti kympissä, keli alkoi  nimittäin pikkuhiljaa tuntua todella raskaalta. Varjoa ei ollut missään, ja asfaltti hohkasi jalkojen alla petollisen kuumana. Samoilla tienoilla oli ensimmäinen juomapiste, ja pysähdyin rauhassa ottamaan sekä mehua että vettä. Suu oli niin rutikuiva, että tuntui kuin sinne olisi heittänyt kourallisen jauhoja, neste helpotti olotilaa hetkellisesti huomattavan paljon.

Vähän ennen vitosen kylttiä minut ohitti vanhempi nainen, ja aloin tuntea luovuttamismielialaa. Vaikutti siltä, että jolkottelen eteenpäin, kun en muutakaan voi, ja mietin, mikä on, kun en saa piiskatuksi itseäni kovempiin suorituksiin vaikka kuinka treenaisin. Viimeistään tässä vaiheessa alusta oli muuttunut hiekkatieksi, joka mutkitteli metsän siimeksessä, mutta oli kuitenkin melko tasaista koko ajan. Välillä pääsi hieman oksiston suojaan varjoon, mutta aika lailla suoraan ohimoon porotti säälimätön aurinkopallo. Olin suojautunut lippiksellä ja aurinkolaseilla, onneksi, muuten päätä olisi varmaan alkanut särkeä jo aikaisemmin.

Kuuden kilometrin kohdalla ajattelin taas hetken, että heitän hanskat tiskiin, en vaan jaksa enää yhtään. Juokseminen tuntui suurin piirtein kävelyltä, eikä siinä tuntunut olevan mitään järkeä. Minut ohittanut nainenkin oli jo mennyt menojaan, onneksi näin hänet aina pitkillä suorilla, joten ihan kokonaan en kyydistä tipahtanut. Jänistäni ei kyllä näkynyt enää missään. Sitten mietin, miten typerää olisi keskeyttää kympillä, en kehtaisi kertoa siitä ainakaan valmentajalleni mitään, joka on aikanaan juossut puolikkaan samalla reitillä ja napannut voiton kotiin, eikä luovuttaminen olisi muutenkaan mistään kotoisin. Päätin siis pistää jalkaa toisen eteen ja lopettaa päänsisäisen marinan.

Seitsemän kilometrin kohdalla alkoi päätä särkeä. Se on minulle tyypillistä silloin, kun juoksen helteessä, joskus olen saanut lämpöhalvauksenkin liian kovasta juoksusta liian kuumassa. Silloin en tosin ole tajunnut suojata päätäni saati nauttia nestettä. Kahdeksan kilometrin kohdalla alkoi pallea krampata, tosin aika lievästi mutta pisti kuitenkin jokaisella askeleella. Keskityin hengittelemään, ja se auttoikin jossakin vaiheessa, koska viimeisellä kilometrillä ei enää pistänyt. Suurin osa matkanteosta oli yksinäistä taapertamista, näin ainoastaan sen minut ohittaneen naisen häämöttävän jossakin ehkä parin-kolmensadan metrin päässä. Lappu rinnassa sai silti sinnittelemään vähän rivakampaa askellusta kuin perushölkällä. Minulla ei ollut mitään käsitystä, miten monta naista juoksee kanssani samaa reittiä ja mihin kohtaan kokonaiskisassa sijoitun. Perässä ei tuntunut olevan ketään.

Pari viimeistä kilometriä juostiin samaa reittiä kuin tullessa, joten profiili muuttui taas mäkiseksi. Lisäksi juoksemista vaikeutti vastatuuli. Nyt näin kauemmas eteenpäin, ja huomasin, että "jäniksenikin" oli vielä matkalla. Loppumatka tuntui kuitenkin loputtomalta. Vauhdit laskivat kilometri toisensa jälkeen, ja myöhemmin kierrosaikoja katsellessani huomasinkin, että tässä juoksussa voimani yksinkertaisesti hiipuivat kuumuuden vuoksi, toisin kuin Kodisjoella, jossa vauhdit vaihtelivat maaston haastavuuden mukaan. Kilometrit 5 - 10 olivat nyt: 5:24 / 5:35 / 5:35 / 5:31 / 5:42 / 5:46. Hidasta rämpimistä. Jossakin kahdeksan kilometrin kohdilla oli vielä toinen juomapiste, jossa myös pysähdyin juomaan, sekä viimeisen mäen harjalla ennen kääntymistä urheilukentälle oli eräs järjestäjä tarjoamassa mehua ja vettä. Tuli tarpeeseen! Onneksi noinkin lyhyellä matkalla juomaa tarjottiin peräti kolme kertaa, muutoin olisi ollut vielä tuhannesti tuskaisempi taival. En ollut varannut matkaan lainkaan omaa juotavaa helteestä huolimatta.

Ajattelin siellä tahkotessani viikontakaista Paavo Nurmi Marathonia, ja mietin, olivatko siellä olosuhteet samaa luokkaa vai vielä kamalammat. Silloinkin oli helle ja tuulinen sää, ja kaikilla tutuilla juoksijoilla kuumuus oli alkanut verottaa loppua kohden voimia. En tiedä, olisinko jaksanut tällä reitillä pitää tahtia edes tällaisena, jos olisin joutunut juoksemaan tuplamatkan. En todellakaan ole mikään hellejuoksija. Ainakaan vielä.

Maalin häämöttäessä mietin epätietoisena, että mitenkäs se nyt taas menikään, pitikö se kenttä kiertää vai ei. Työkaverini oli etukäteen kertonut, että rata kierretään vielä maaliin tultaessa, mutta en muistanut, koskiko se kympin vai puolikkaan juoksijoita. Oman kelloni perusteella ylimääräisiä kierroksia ei matkaan mahtuisi, sillä se näytti jo 10,3 km, kun matkaa kentälle oli vielä. Sain jaloistani irti jonkinmoisen loppukirin, kylläkin melko tyngän, ja viiletin maaliviivalle, kun kuuluttaja kertoi, että tulin naisten kympin sarjassa neljänneksi. Sain lopettaa ilman ylimääräisiä ratakierroksia.

Maalissa eräs työkaverini ohjeistuksen kuullut mies tuli sanomaan, että eikös minun pitänyt juosta tämän naisen perässä tässä, että olisin päässyt kolmanneksi, jos olisin tehnyt kuten käskettiin. Oli pakko sanoa, että ei pystynyt, ei mitenkään. Siinä hetken päiviteltiin kovaa keliä ja kisaa, ja lähdin vielä vähän verkkailemaan ja venyttelemään. Lopullinen aikani oli 58:23 ja keskitahti 5:33/km. Omasta mielestäni aika surkea, mutta näissä olosuhteissa en olisi kyllä tavallisella lenkillä juossut näinkään kovaa. Harmittelin vähän, etten ollut saanut itsestäni rutistettua enempää, sillä kolmanneksi tullutkin olisi saanut komean pystin, joka olisi ollut hienoa kiikuttaa lapsille.

Olin lähtenyt niin soitellen sotaan, ettei minulla ollut vaihtovaatteita pyyhkeestä puhumattakaan. Tarjolla olisi ollut suihkut ja sauna, mutta jouduin passaamaan ne tällä kertaa. Oli sentään vettä ja banaani. Oli mukava lähteä ajelemaan hikisen ja raskaan kisan jälkeen mökille, jossa pääsi maailman parhaaseen saunaan.

Kisa oli silti kokemisen arvoinen ponnistus. Oli hienoa juosta taas yksi uusi reitti, ottaa osaa hyvin järjestettyyn pikkukisaan, ja pakottaa itsensä kovaan suoritukseen helteelläkin. Samaisessa Juoksija-lehdessä kirjoitettiin nimittäin myös, että kesähelteitä ei kannata vältellä vaan jopa tarkoituksella juosta kuumassa. Tutkimusten mukaan lämpörasituksesta seuraa lukuisia suotuisia muutoksia, joiden yhteisvaikutuksesta sydämen pumppauskyky paranee ja syke madaltuu. Tältäkin kantilta kisat olivat siis oikein tervetullut koettelemus. Ne voisi ottaa jopa jokavuotiseen kisaperinteeseen, jotta voisi seurata vauhdin kehitystä samalla reitillä erilaisissa olosuhteissa.

Tänä kesänä helteet ja sateet ovat vaihdelleet jopa saman vuorokauden puolella niin roimasti, että tulevien kisojen olosuhteita ei kannata liiaksi miettiä. Menee vain ja ottaa vastaan mitä tulee.

7 kommenttia:

  1. Huh! :D On kyllä tuttuja nuo epätoivon ajatukset kesken kisan, kun ei vaan irtoa enempää. :) Hienosti tsempattu kuumuudessa, ja onhan nuo kisat ihan loistavia kovia harjoituksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) juu, kovana treeninä kyllä erittäin toimiva, en olis ikinä jaksanut askeltaa edes tuota tahtia noissa lämmöissä itsekseni :D monennäköistä siellä kyllä mietiskelee matkan varrella. Mutta nyt olen alkanut samalla lailla haastaa itseäni vauhtitreeneissä, mistä sinäkin kirjoittelit, ja viimeksi sain tosi hyviä kokemuksia ratavedoissa torstaina. Sellaista varmasti jaksan loppuun, ja vielä vähän enemmän -meininkiä :)

      Poista
  2. Hieno suoritus! Näistä oppii. Jokaisen kilpailun jälkeen on jostain asiasta viisaampi ja yhtä kokemusta rikkaampi. Minäkin oli juoksemassa tänään vaikka minulle valmennusneuvoja antava kaveri sanoi, ettei oikein ymmärrä polikuntoisena kisaamista. Kisa oli ihan hirveä ja meinasin luovuttaa. Mutta ajattelin, että jos nyt luovutan, niin luovuttaminen on helpompaa myös seuraavalla kerralla. Ei muuta kuin hampaat irveessä maaliin. =) Mutta näitäkin tarvitaan! =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Näistä tosissaan oppii, ja näihin palaa ajatuksissaan uudestaan ja uudestaan, mitä missäkin kohdassa tapahtui ja miltä tuntui. En kyllä jättäisi väliinkään, tulee niistä vaan niin hyvä olo, vaikkei nappiin menisikään! :)

      Poista
  3. Kiitos raportista, näitä on mukava lukea, odotinkin jo tätä 😊
    Kuumuus ja juoksu -teemaa on tullut pyöriteltyä tänä kesänä ja luin myös mielenkiinnolla artikkelin kuumassa harjoittelusta... mutta ei siitä suosikkia saa millään 😁
    Tervetuloa ensi sunnuntaina Nousiaisiin Susihölkkään (7,5km/puolimara)! Turusta ajaa nopeasti, mutkaton tapahtuma, reitti vähän kumpuileva, muttei milläänlailla paha profiili. Siellä olis tarkoitus juosta tän kesän kolmas lappujuoksu ja mun tuurilla luvattu tietysti hellettä 😅
    Kepeitä kesäjuoksuja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos palautteesta ja kutsusta Henni! Vitsit, Susihölkkä kuulostaa juuri sellaiselta tapahtumalta, jossa mieluusti juoksisin mukana, mutta meillä on justiinsa ensi sunnuntaina perinteinen kesämökkitriathlon sukulaisten kesken, ja se menee sitten Hirsjärvellä. Mutta ensi vuonna voisin osallistuakin. Tsemppiä sulle juoksuun! Kumman matkan valitset? :)

      Poista
  4. Kiitos! Menen lyhyelle. Seuraava puolikas vasta syksyn viileillä 😉

    VastaaPoista