maanantai 10. lokakuuta 2016

Vantaan maraton 2016 - tunteikas nappirykäys


Tässä vaiheessa oltiin vielä melko twinpeaksmäisissä tunnelmissa. Vai pitäisikö sanoa hohtomaisissa?

Nyt seuraa kisaraportti Vantaan maratonilta, josta kehkeytyi kaikin puolin onnistunut ja tunteikas juoksu. Blogiani seuraavat tietävät, että loppukauden eli syksyn ajan olin painiskellut ensin uupumuksen ja sitä seuranneen turhautumisen ja epäuskon kanssa. Ruisrääkki oli pitänyt jättää väliin. Välillä ajattelin, että olen juoksijana luuseri eikä kukaan ota minua tosissaan. Jotenkin kuitenkin keräsin itseni, ja aloin valaa uskoa itseeni viimeistään maratonviikolla. Alle olin saanut muutamia onnistuneita ja hyviä treenejä, joiden perusteella mietin, että tästä voi tullakin jotakin. Lisäksi olen alkanut ymmärtää kestävyysurheilun luonnetta jälleen hieman paremmin: hötkyilyllä ei saavuta muuta kuin rikkinäiset paikat, ja jos yksi tai kaksi treeniä jää väliin, kuntoni ei todellakaan romahda mihinkään. Päinvastoin, se tekeytyy entistä paremmaksi, kuten hyvin noussut taikina.

Tiistaina aloitin tankkauksen. Tällä kertaa se perustui maltodekstriinin juomiseen ja yhden päivittäisen, kunnolla hiilihydraattia sisältäneen aterian varmistamiseen. Kittasin siis noin litran veteen sekoitettua maltojauhetta päivässä muun nesteytyksen lisäksi (yleensä juon päivässä noin pari litraa vettä) ja söin lounaaksi aterian, jossa oli joko riisiä tai pastaa. Iltaisin söin tavalliseen tapaan runsaan salaatin ja marjoista tehdyn smoothien. Sataprosenttista ruisleipää meni aamuisin pari palaa, myös turkkilaista jogurttia pari desiä. Karkkia tai muuta hyvää en syönyt, eikä syöminen muutoinkaan noussut erityisen suureen rooliin tankkauksessa. Maltoa join vielä perjantaina, jolloin join myös veteen sekoitettua urheilujuomajauhetta.

Lähdin omalle pikku maratonretriitilleni perjantai-iltana. Lähtö tietysti viivästyi, vaikka tarkoitus oli päästä perille vielä valoisaan aikaan. Suurimman osan matkaa sain kyllä ajaa valossa, sininen hetki laskeutui jossakin Vihdin tienoilla, ja kehä kolmoselle saapuessani olikin jo ihan pimeää. Ehdin kuitenkin Vantaan urheilutalolle hakemaan numerolappuni, joka roikkui oikeassa paikassaan pyykkinarulla. Ihan ensimmäiseksi piti rynnätä vessaan, sillä urheilujuoman lipittäminen oli saanut aikaan infernaalisen vessahädän, ja ajoin kehällä kirjaimellisesti jalat ristissä. Lisäksi navigaattorini oli syönyt koko akun tyhjäksi, joten minun oli pakko mennä jäähallin lippuluukulle kysymään, saisinko ladata vähän aikaa puhelimeeni virtaa. Siinä sitten seisoskelin ja kuuntelin kentältä kantautuvaa pelin melskettä. Oli hyisen kylmä tuuli ja vain pari astetta lämmintä. Onneksi olin varustautunut monin erilaisin kisavaatekokonaisuuksin, siitä ei ainakaan juoksu jäisi kiinni. Pian virtaa oli sen verran, että pääsin jatkamaan navigaattorin turvin matkaa hotellille, minulla kun ei ollut harmainta aavistustakaan, mihin päin pimeydessä olisi pitänyt suunnistaa löytääkseen Sokos Hotelli Vantaa.

Vasta, kun olin ajanut auton maailman pienimpään parkkihalliin (en voinut uskoa, että ne ruudut tosiaan oli tarkoitettu autoille), tajusin, että tämähän on se pahamaineinen bilehotelli Vantaa, jonne tullaan kaukaakin sekoilemaan. Toivoin, että en onnistu saamaan mitään rymyjengiä naapurihuoneeseeni ja kirjauduin sisään. Menin syömään, ja siinä iltaa aloittelevia porukoita katsellessani tunsin itseni todella yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Mietin, mitä ihmettä oikein teen täällä, where's the clue??

Hillitsin itseni vakuuttelemalla, että vaikka nyt tuntuu utopistiselta, että huomenna toden totta juoksen maratonin, juoksen sen joka tapauksessa, joten älä turhaan lietso itseäsi mihinkään skitsojännitystiloihin. Menin huoneeseeni, kävin suihkussa, laitoin kaikki mahdolliset juoksuvaatteet esille, hyppäsin sänkyyn, totesin Yle Teeman esittämän elokuvan kelvottomaksi, luin hetken ja sammutin valot kello 22.38. Aiemmin kuin yleensä ikinä. Aika pian vajosin uneen, mutta havahduin aika ajoin muun muassa yläkerrasta kantautuvaan korkokenkien kopseeseen ja käytävällä kulkeneiden ääniin.

Heräsin kuitenkin virkeänä ennen herätyskellon soittoa seitsemän jälkeen. Vedin verhot ikkunan edestä ja totesin, että ulkona on kamala tuuli. Jo eilen auto oli heittelehtinyt moottoritiellä, kun tuulenpuuskat nappasivat siihen kiinni, ja vaikka olin todennut sääennusteenkin lupaavan voimakkaanpuoleista tuulta, olin toivonut sen jotenkin mystisesti tyyntyvän. Ilma näytti hyiseltä ja juoksuhimo oli nollassa. Toimin jotenkin ulkoa ohjatun määrätietoisesti ja menin aamiaiselle. Söin pari ruisleipää, hedelmiä, tuoremehua ja kahvia. Otin vielä mukaan puolikkaan banaanin, jonka kiskaisin ennen kisapaikalle lähtöä. Hotellihuoneessa latkin urheilujuomaa. Kun kello oli noin 9.50, istuin hotellihuoneen vessassa ja soitin kotiin. Mies kysyi, tekeekö mieli lähteä juoksemaan, johon vastasin rehellisesti että ei todellakaan. Kotoa kantautuneet lasten iloiset äänet saivat minut valtaisan ikävän kouriin, ja ihmettelin ääneen, miksi minun on pakko ajaa itseni tällaisiin tilanteisiin, jotka tuntuvat musertavilta ja ylitsepääsemättömiltä. Sanoin, että teen nyt vain sen, mitä minun pitää tehdä, ja sitten ajan kotiin. Ajatus lämpimään kotiin pääsystä perheen luokse kannattelikin minua noina epäuskon ja yksinäisyyden minuutteina.

Pakkasin kamppeet kasaan ja hain auton. Kuvittelin muistavani, miten kisapaikalle mennään, mutta ajoin aika nopeasti harhaan. Kytkin navigaattorin päälle jossakin huoltoaseman pihalla, tein u-käännöksen ja ajoin pari kilometriä toiseen suuntaan. Ajoin auton parkkiin urheilukeskuksen pysäköintialueelle, joka oli jo aivan tupaten täynnä autoja. Saman tien rentouduin, turha epävarmuus karisi pois ja aloin nauttia olostani. Muiden samalla asialla olevien ihmisten näkeminen helpottaa kummasti! En ole yksin, täällä on muitakin, joilla on sama päämäärä ja tavoite. Ajattelin, että juoksen nyt vain ja menen sitten kotiin. Ihan ensimmäiseksi menin bajamajaan ja lähdin verkkaamaan. Olin pukenut kompressiotrikoot, sekä lyhythihaisen että pitkähihaisen juoksupaidan, ohuen juoksutakin ja vielä windproof-takin, niin ja sormikkaat. Oli meinaan kylmä ja hyytävä tuuli, vielä silloin aamulla. Verkatessa tuli onneksi äkkiä lämmin, jolkottelin sellaiset 1,3 kilometriä siinä ympäristössä. Kävin autolla jättämässä päällimmäisen takin pois, ja ajattelin, että juoksen noilla paidoilla ja juoksutakilla. Onneksi katselin muiden juoksuasuja, ja aika monilla näytti olevan vain pitkä- ja lyhythihainen paita. Joillakin jopa sortsit. Koska olen kuumaverinen, päättelin, että minullekin tulee kuuma ja kävin jättämässä vielä ohuen juoksutakin pois. Onneksi! Sillä venyteltyäni ja otettuani pari kiihdytystä minulla ei ollut enää yhtään kylmä.

Ai niin! Kroppa tuntui todella hyvältä, ja kiihdytykset irtosivat todella vahvoina ja napakoina. Ei ollut mitään kolotuksia missään, enkä ollut yhtään uupunut. Lepo ja treenin keventäminen olivat tehneet tehtävänsä. Kisaviikolla olin käynyt juoksemassa vain maratonvauhtisen puolituntisen verkkoineen, en käynyt edes perinteisellä edellisen illan verkalla, koska halusin nukkumaan ja syömään. Helpottavaa huomata, etten orjallisesti noudata ohjeita ja ohjelmia vaan opin pikkuhiljaa jopa kuuntelemaan itseäni ja kehoani. Yhtäkkiä oli tosi mukava olo, ja aurinko alkoi paistaa. Ihmiset hymyilivät, oli jotenkin käsinkosketeltavan mahtava urheilujuhlan tuntu. Käväisin vielä bajamajassa, kun kello oli 10.55 ja kävelin siitä suoraan lähtöpaikalle. Ryhmittäydyin sinne jonnekin puolivälin taakse, sillä olin huomannut ohjekyltin, jossa opastettiin 3:30 aikaa tavoittelevat. En enää nähnyt kylttiä lähtöalueella, mutta ajattelin pelata varman päälle, etten olisi ainakaan nopeampien tiellä. Jotenkin minulla oli sellainen vainu, että Vantaalle on tultu puhtaasti juoksemaan, siellä näytti olevan kovakuntoista porukkaa, osallistumismaksuun ei kuulunut ylimääräistä tilpehööriä kuten paitoja tai muuta, joten otaksuin että täällä ollaan tosissaan.

Kun lähettäjä alkoi luetella numeroita viidestä nollaan, tajusin, että mehän lähdetään tästä ihan justiinsa juoksemaan, ja sitten mentiin. Alusta lähtien oli helppo asettaa askeleet omaan juoksutahtiinsa sopivaksi, vaikka ihmisiä oli todella paljon ja tiiviisti ympärillä, törmäyksiä ei sattunut. Vain muutaman kerran alun tietyömaan kaventamassa kohdassa piti pomppia hitaampien ohitse, mutta muuten oli hyvin tilaa. Olin päättänyt, että juoksen 5:40 tahtiin niin kauan kuin pystyn ja sen jälkeen juoksen sitä tahtia mitä pystyn. 5:40 riittäisi neljän tunnin aikaan, jota lähdin tavoittelemaan. Ensimmäinen kilometri kulki aikaan 5:55, joten leppoisasti aloitettiin. Kuulostelin itseäni, miltä juokseminen tänään tuntuu, ja se tuntui vilpittömästi erittäin hyvältä ja kevyeltä. Olin saanut neuvon, että vastatuulen iskiessä peesaa edellä meneviä, ja näin ajattelin tehdä. Vaikka tuuli oli ajoittain todella kova, se välillä oli myös myötäinen ja puski eteenpäin. Yritin käyttää niitä kohtia hyväkseni ja kerätä voimia vastatuulen varalle.

Olin varannut flipbeltiin mukaan joitakin geelejä ja glukoosipillereitä, ja ensimmäisen geelin söin taas bajamajassa juuri ennen starttia. Tällä kertaa en ollut kuitenkaan neuroottinen niiden suhteen, kuten esimerkiksi Tukholmassa, jossa nautin geelin täsmällisesti aina puolen tunnin välein. Ajattelin, että otan sellaisen aina, kun tulee sellainen olo. Ensimmäinen juomapaikka oli neljän kilometrin tuntumassa, ja olin siihen mennessä saavuttanut porukan, jossa yhdellä oli juoksukärryt, toinen juoksi iso rinkka selässään ja muilla oli vain muuten karnevalistinen tunnelma. Jengi juoksi melko tarkkaan 5:40 tahtiin, ja ajattelin, että tässäpä oiva peesausporukka, ison rinkan takana on hyvä pitää tuulta. Näin jälkikäteen naurattaa ihan kippurassa, etten sen enempää kiinnittänyt rinkkamieheen huomiota enkä edes ihmetellyt hänen kantamustaan, jotenkin sivuutin sen seikan pitämällä sitä maratoonareille ihan tavallisena, "ainahan täällä näkee jotain hulluja". Kisan jälkeen luin, että kyseessä oli Jussi Kallioniemi, joka pääsi juoksullaan Guinnesin ennätyskirjaan juostuaan maailman parhaan ajan 27 kilon rinkka selässä. Hän tuli maaliin ajassa 4:34:32.

Melko pian kävi selväksi, että askeleeni nousi jengiä nopeammin, ja tuulensuojasta huolimatta painoin ohitse. Voimakas tuuli oli irrottanut reittimerkkejä, ja jalkani sotkeutui yhteen tällaiseen vapaana hulmunneeseen nauhaan. Samantien joku vieressäni huusi "varo!", mutta onneksi sain heilautettua nauhan jalastani hidastamatta vauhtia. Siitäkin tajusin vasta vähän ajan päästä, että olisin voinut kompastua kunnolla, mutta jotenkin mahtava flow esti kielteisiä ajatuksia pääsemästä läpi aivoihini. Ennen kymppiä huomasin, että juoksu kulkee paljon paremmin kuin Tukholmassa, jossa se oli alusta lähtien vähän puristamista ja väkinäistä, ei sellaista hyvän tuleen menoa laisinkaan. Kierrosajatkin olivat hyviä: kilometrit 2 - 10 kulkivat näin: 5:37 / 5:37 / 5:45 / 5:36 / 5:38 / 5:29 / 5:32 / 5:33 / 5:29.

Jossakin kuuden kilometrin tietämillä olin lyöttäytynyt porukkaan, joiden vauhdin totesin alle neljän tunnin menoksi, mutta itselleni aivan sopivaksi. Siinä oli muistaakseni kolme naista ja yksi mies, ja siinä sujahti mukavasti ensimmäinen kierros loppuun. Vantaan reitti oli todella armollinen. Se oli niin tasainen, että kun edessä häämötti vähän pidempi hiekkatienousu, reitti kääntyikin kesken nousun vasemmalle ja jatkoi taas tasaisena. Missään vaiheessa ei tarvinnut käyttää ylimääräistä forcea takareisistä tai pakaroista nousuihin. Juokseminen oli helppoa ja vaivatonta. Pääsin sellaiseen flow-tilaan, jossa ainut olemassaolon tapa on juokseminen, pysähtyminen tai käveleminen eivät ole vaihtoehtoja. Se oli mahtavaa, kylmät väreet vain menivät pitkin kehoani, tuntui niin hyvältä.

Jossakin kuuden kilometrin tietämille oli pystytetty lava, jossa soitti päivän ensimmäinen bändi. Se kuulosti hyvältä, ja mietin mielessäni, että tämä on niin paljon enemmän minun juttuni kuin Tukholmassa kuullut karnevalistiset pilipaliorkesterit, joiden liian kova musisointi vain otti korvaan ja ärsytti. Vantaalla minulla oli niin hyvä tuuli, että näytin bändillekin muitta mutkitta peukkua ja hymyilin. Harmi, etten nyt muista orkestereiden nimiä, vaikka nekin jossakin silmiini osuivat. Pitää tässä oikein kiittää hyvästä meiningistä. Vähän ajan päästä seuraavana vuorossa ollut bändi käveli vastaan soittokamojaan kantaen, ja sisuksissani riipaisi: ihmiset ihan tosissaan tulevat tänne soittamaan ja järjestäjät ovat tehneet juoksumme eteen töitä! Tietysti myös Tuhkolmassa oli tehty ihan hirveästi töitä ja laitettu rahaa palamaan, mutta nyt oltiin kuitenkin hei Vantaalla!

Vähän ennen ensimmäisen kierroksen loppua kaarteessa seisoi toimitsijoita ohjaamassa juoksijoita. Mieleeni jäi ihanan iloisen näköinen papparainen, joka huusi tohkeissaan, että enää muutama sata metriä. Naurahdin, että niin, tätä ekaa kierrosta, vielä kolme jäljellä. Ihmiset olivat aivan uskomattomia matkan varrella. He seisoivat siellä tuntikausia kannustamassa ja antamassa läpyjä ja huutamassa, sillä näin jokaisella neljällä kierroksella samoja kasvoja, joita aloin jo odottaa. Tätä kirjoittaessanikin herkistyn miltei itkemään, ihmiset olivat todellakin siellä aivan uskomattoman mukavia. Ensimmäinen kierros meni aikaan 59:35, ja kuuluttaja kuulutti meidän olevan alle neljän tunnin ajassa kiinni. Jotenkin se porukka, jonka kanssa olin juossut, otti siinä maalialueella kaulaa, sillä toiselle kierrokselle lähdettäessä olin heistä yhtäkkiä 5 - 10 metriä jäljessä. En kuitenkaan jäänyt, joten päättelin, että ei tässä mitään hätää ole.

Aurinko oli alkanut paistaa ihan kunnolla, ja välistä tuntui kuin tuulikin olisi tyyntynyt. Auringonpaiste ei ole minulle mikään paras juoksuseuralainen, varsinkaan jos en ole suojannut silmiäni lippiksellä tai laseilla. Nyt ei ollut kumpaakaan, ja aina välillä kirkkaus sai pääni särkemään. Onneksi se ei yltynyt mitenkään sietämättömäksi kivuksi, ja aina juomapisteillä sain huolehdittua kunnon nesteytyksestä. 10,55 kilometrin mittaisella kierroksella juomapisteitä oli kolme, mikä oli oikein sopiva määrä. Kahdella ensimmäisellä kierroksella juoksin ne läpi, mutta sain jotenkin kumman hyvin otettua aina mukin ja vielä juotuakin siitä. Suolakurkkuja alettiin tarjota aika aikaisessa vaiheessa, mikä oli hyvä juttu, sillä niitä oli kiva imeskellä. Kilometrit 11 - 20 kulkivat näin: 5:26 / 5:29 / 5:28 / 5:31 / 5:37 / 5:34 / 5:32 / 5:32 / 5:40 / 5:55.

Sama porukka oli edelleen näköpiirissäni ainakin 15 kilometrin kohdalla. Silloin koin ensimmäiset tuntemukset jaloissani, nimittäin upouudet Boston Boostit alkoivat tuntua pikkuvarpaissa. Tajusin, että niihin on tulossa hiertymät, mutta toivoin, että kipu ei yltyisi missään vaiheessa liian kovaksi. Jalat olivat vielä tässä vaiheessa hyvävoimaiset ja vauhti kepeää. Tiesin, että menen koko ajan alle tavoitevauhtiani, mutta koska meno tuntui hyvältä ja vaivattomalta, en ollut huolissani vaan ajattelin kerääväni aikaa pankkiin. Kuljetun matkan keskitahti näytti parhaimmillaan 5:34, ja tiesin, että vaikka vauhti hidastuisi paljonkin, pysyisin silti neljän tunnin tavoitteessa aika pitkään. Maraton on niin pitkä matka, että jalkoja saisi treenilenkeillä rassata ihan hirveän kauan, jotta ne tottuisivat maratonilla vaadittavaan iskutukseen. Tämä tarkoittaa, että juostut kilometrit alkavat väistämättä jossakin vaiheessa tuntua jaloissa, ja vaikka olo muuten olisi hyvävoimainen ja kunto kohdillaan, matka alkaa painaa. Tiesin sen, ja osasin odottaa vauhdin tästä hiipuvan. Puolimatkassa aikani oli 1:58:36, eli edelleen oltiin vielä hyvässä vauhdissa.

Muistelin, että Tukholmassa puolivälin jälkeen juokseminen helpottui henkisesti, kun sai ajatella jokaisen kilometrin olevan kotiin päin, puoliväli jo ylitetty. Tällä kertaa kolmas kierros oli itselleni ehkä juoksun vaikein, vaikka ei sekään ylitsepääsemätön ollut, mutta juostut kilometrit alkoivat tuntua jaloissa ja kepeys ei ollut enää niin kepeää. Painoin silti tasaisen tappavaan tahtiin eteenpäin, vaikka askeleeni hidastuikin. Maratonilla on kuitenkin lohdullista, että kilometrit vähenevät yksi toisensa jälkeen ja maali lähestyy, kun vain muistaa liikuttaa itseään. Kilometrien 21 - 25 keskitahdit olivat: 5:35 / 5:45 / 5:45 / 5:41 / 6:07. 25:n kilometrin hitaus johtuu siitä, että kolmannesta kierroksesta lähtien otin juoma-asemilla aina muutaman kävelyaskeleen, jotta sain kumottua sekä urheilujuoman että veden sisuksiini. Sekoilin myös suolakurkkujen kanssa. Turvonneiden sormieni pinsettiote ei toiminut, ja jouduin pari kertaa kääntymään takaisinkin, kun en saanut otetta kurkuista. Muistan kerran sitä ihan ääneen nauraneeni. Vauhdin hidastuminen ei ollut dramaattista, enkä ollut siitä hirveän huolissani, voimia kun tuntui riittävän yhä. Ennemminkin vaikeudet alkoivat liittyä kehon prakaamiseen ulkoisista (tai rakenteellisista) syistä. Tässä vaiheessa laskeskelin, että voisin vaikka vähän aikaa kävellä ja pääsisin silti ennätykseeni. Missään vaiheessa ei kuitenkaan tullut sellaista oloa, että pitäisi kävellä, keskeyttämisestä puhumattakaan. Muistin Tukholman maratonilla ajatelleeni keskeyttämistä ainakin ajatuksen tasolla, ja nyt kun vertasin meneillään olevaa kokemusta siihen, sain voimaa siitäkin, että nyt mentiin paljon vahvemmin ja paremmalla fiiliksellä.

Tsemppasin itseäni ajattelemalla, että sinä juokset täällä nyt. Nyt on mahdollisuus tehdä ennätys, nyt on juoksemisen aika. Kun se loppuu, voit ajatella muita asioita. Mutta nyt keskity tähän. Se toimi! Muutama tunti elämästä hujahtaa aika nopeasti, oli se minkälaista taistoa tahansa, ja tästä(kin) kokemuksesta jäisi unohtumattomat muistot. On hyvä ajatella, että nyt on juoksun aika, nyt sinä pystyt tähän, se on tässä ja nyt. Silloin sitä uskoo siihen itsekin. Ympärillä juoksi myös erittäin sitkeää ja kovatasoista porukkaa. Tukholmassa olin nähnyt ensimmäisen kävelijän noin 15 kilometrissä, täällä en ainuttakaan. Joku jossakin venytteli kramppaavaa jalkaansa, mutta äityi sitten jälleen kovaan juoksuun. Se oli menoa se.


Noin 26 kilometrin kohdalla takaa kuului miehen kovaäänistä huutoa, että: "Tässä menee neljä tuntia, jos kiinnostaa!", ja sieltä kaksi pitkää miestä johdattivat pientä porukkaa määrätietoisin askelin eteenpäin. Ajattelin, että tähän jengiin liimaudun vaikka väkisin, ja sainkin alkuun kiinni heidän hyvästä rytmistään. Toisen miehen paidan selkämyksessä oli apinan kuva ja teksti "Nylkkyapina". Katsoin ensin, että apina näyttää keskisormea ja närkästyin hieman, mutta sitten huomasin sen koukistavan etusormea, seuraa minua. Helpotuin, ettei yhtään negaatiota mahtijuoksuni varrelle mahtunut. Miehet opastivat vääpelimäisin käskyin: "Nyt kaikki ottavat kymmenen rauhallista hengitystä sisään ja kymmenen ulos, ei tule niitä pistoja sitten." Ja niin minäkin käskystä rauhoitin hengitykseni. Muutenkin, kun hengitys oli jotenkin "pysähtynyt" tai muuttunut pinnalliseksi, auttoi heti, kun keskittyi hengittelemään. Harmi kyllä, totesin kuitenkin aika pian, että jänisten vauhti on minulle tässä vaiheessa liian kova, kun matkaa oli jäljellä vielä 14 - 15 kilometriä, ja jäin porukasta jälkeen.

Tässä vaiheessa käsivarteni olivat alkaneet särkeä, etenkin vasemmassa hauiksessa tuntui kipua ja ajattelin sen johtuvan liian kireästä käsivarsikotelosta, jota löystin hieman. Ehkä se vähän auttoikin, en ainakaan muista, että käsivarsikipu olisi kovin pahentunut. Takareiteni olivat alkaneet kiristää, ja 28 kilometrissä tiedostin kivun niissäkin. Siinä 28 kilometrin kohdilla oli asuinalue, jossa iso porukka kannusti koko matkan ajan, lapset antoivat läpyjä ja aikuiset huusivat nimeltä. Numerolappuun oli kirjoitettu jokaisen etunimi suurin kirjaimin, joten siitä saattoi juoksijoita etunimellä kannustaa. Kuulin sieltä täältä huutoja "hyvä Salla!", ja sain voimaa kinttuihini. Ihan kuin kaikkialla olisi ollut juuri minun tuttujani katsomassa. Noin pari kilsaa ennen kolmannen kierroksen loppua kaarteessa oli jälleen toimitsijoita, jotka kommentoivat toisilleen meidän menoamme. He juttelivat keskenään, mutta tajusin sanat: "Kovavauhtista menoa!", ja ajattelin, että ehkä meno tosiaan näyttää vielä kovalta, vaikka se ei siltä enää tuntunutkaan. Se sama iloinen papparainen huusi, että kun saatte tämän matkan tästä nyt juostua, niin tulette sitten meidän järjestämiin muihinkin tapahtumiin. Kolmannen kierroksen lopulla keskivauhti oli laskenut jo noin 5:44:ään. Kilometrit 26 - 30: 5:47 / 5:55 / 5:58 / 6:08 / 6:06.

Aina kierroksen loppupuolella pienessä mäessä oli tyttöjä jakamassa geeliä. Jokaisella kierroksella he huhuilivat: "Sallalle geeliä!", ja nappasin tuubin mukaani. Sitä oli hyvä imeskellä pussista. Geelitaktiikkani toteutui muutenkin hyvin tunneperäisesti. Imin omia ja tarjottuja geelejä aina kun muistin. Koko matkan aikana taisin syödä niitä kaikkiaan kuusi. Kiitin jo siinä juostessani teräsvatsaani: iloisesti sekaisin nautitut geelit, urheilujuoma ja vesi sulivat hienosti vatsalaukussani, enkä kokenut vatsani vuoksi mitään ongelmia. Muistaakseni 12 - 15 kilometrin tietämillä oli jotakin kramppaavaa tunnetta oikeassa kyljessä, mutta se meni ohi rauhoittamalla hengitystä.

Kävi tuuri, vaikka ensin luulin sen koituvan epäonnekseni. Nimittäin puolimaratoonarit lähtivät matkaan juuri ennen kuin minä lähdin viimeiselle kierrokselle. Ajattelin, että nyt nopeammat juoksijat tempovat ohitseni oikealta ja vasemmalta ja minä jään heidän jalkoihinsa. Mutta nopeimmat olivat tietysti menneet jo menojaan, ja minun tehtäväkseni jäi kerätä hitaampien selkiä. Ensin ajattelin, että onpa kiva, joudun poukkoilemaan ja väsähdän totaalisesti, mutta hienosti sitä mahtui. Arvatkaapa minkälaiset itsetunnon puuskat siitä sai, kun huomasi, että olen yhä näin voimissani, että pystyn tässä ohittelemaan vasta matkansa aloittaneita. Tuli buustia. Varsinkin, kun muistelin maratonurani alkua, joka siis polkaistiin käyntiin niin ikään Vantaalla vuonna 2008. Silloin minulla oli alla vasta muutama puolikas ja juokseminen oli muutenkin aika ajoittaista. Juoksin 32 kilometriä ja meinasin kuolla, sen jälkeen kävelin puujaloilla seitsemän kilometriä ja henkien voimalla juoksuhoipertelin loput kolme kilsaa maaliin ajassa 5:10. Tuolloinkin puolimaratoonarit lähtivät matkaan niin, että minä olin vielä matkalla, mutta silloin koikkelehdin puujaloillani ja pelkäsin, että joku gasellin lailla ohitseni kirmanneista juoksijoista hipaisee minua niin, että kaadun maahan. Tästä muistikuvasta sain lisää itsetuntoa ja tajusin, miten pitkän matkan olen kehittynyt juoksijana, vaikka kahdeksassa vuodessa on välissä kaksi lapsensaantia ja pitkiäkin juoksutaukoja. Tunteet alkoivat nousta pintaan.

Mietin, mahtaako minulle tällä kertaa tulla sitä kuuluisaa seinää vastaan, mutta 33 kilometriä oli mennyt jo, eikä olo ollut kovin paha. Päinvastoin, tuntui, kuin kierros olisi lyhentynyt joka kerran. Se johtui ehkä siitä, että alkoi muistaa erilaisia maamerkkejä matkan varrelta: tuossa on huoltoasema, tuolla tuo kuntokeskus, nyt juomapiste, tuolla rakennustyömaa. Se teki matkanteosta henkisesti helpompaa. 35 kilometrin kohdalla alkoi pohkeissa tuntua orastavia kramppien oireita. Ikinä ennen en ole moista maratonilla kokenut, ja pelkäsin, että jos jalkani kramppaavat kokonaan, minun on pakko kävellä. Ei ollut tietenkään suolaa mukana, ja sillä juomapisteellä, jolla sitä tarjottiin (38 km), tajusin asian liian myöhään. Otin korvaushoidoksi glukoosipillerin ja imeskelin sitä. Vasen tossuni oli alkanut painaa aika kivuliaasti jalkapöytää, ja mietin, että ihmeen hyvin upouudet kenkäni jalkoihini taipuivat, olinhan juossut Boston Boosteilla vasta yhden kahdeksan kilometrin mittaisen testilenkin. Kipu oli inhaa mutta pysyi juostavan rajoissa. Nyt sattui takareisien lisäksi siis jalkapöytä, käsivarret ja pikkuvarpaiden rakot. Jossakin 36 kilometrin kohdalla seisoi isä lastensa kanssa ja sanoi minut siellä puolimatkalaisten keskellä nähdessään, että: "Siinä on maratoonari." Tuli melkein itku kurkkuun, hänellä oli sellaista arvostusta äänessään. Että täältä tullaan ja vielä ihan vauhdissa mukana!

37 kilometrin kohdalla oli sellainen suora, jolle oli käännytty 90 asteen kulma vasemmalle. Siinä kulmassa oli hieno menomeininki, musiikki soi ja kannustajat ulvoivat. Eräs mies oli juuri pakkaamassa vaaleanpunaisia musiikkivehkeitään kasseihin, ja meinasin sanoa, että älä nyt vielä luovuta. Sitten tajusin, että he ovat seisseet siinä samassa mutkassa kohta neljä tuntia, ihan vain siitä ilosta että ovat ilahduttaneet meitä, maratoonareita! Ihan käsittämätöntä. Ensinnäkin se, että ihmiset menevät liikuttamaan itseään ja kisaavat tietyn matkan kulkemisesta aikaa vastaan, ja sitten vielä se, että toiset tulevat tapahtumaa seuraamaan ja yrittävät tehdä siitä juoksijoille mahdollisimman mukavaa. Olin niin liikuttunut näistä kaikista ajatuksistani ja muistoistani ja kokemastani, että siinä suoraa pitkin juostessani yhtäkkiä itkin ääneen. Ajattelin, että ihan pian minä olen maalissa ja olen suoriutunut jälleen kerran tästä ja vieläpä ennätysajassa. Tässä vaiheessa tiesin, että neljään tuntiin en kerkiä mutta se ei kumma kyllä harmittanut minua yhtään. Kilometrit 31 - 40: 6:03 / 6:07 / 6:05 / 6:01 / 5:58 / 6:24 / 6:08 / 6:15 / 6:04 / 6:20.

40 kilometrissä pikkuvarpaissa tuntui tuttua poltetta ja kirvelyä, ja melkein samaan aikaan molemmissa purskahtivat rikki vesikellot. Olen kokenut saman nyt jo kolme kertaa, ja kipuun tottuu. Katselin jälleen, miten veri värjäsi tossunsyrjäni punaiseksi, ja ihmettelin, että miten näistäkin nyt tuli hiertymät varpaisiin. Olin iloinnut Boston Boosteista, että niiden ulkosyrjässä ei ole samanlaista kovaa, nahkaista tukea kuin Adioksissa, jotka taas ovat hiertäneet aina pikkuvarpaideni kynnet kuoliaaksi. Tajusin, että vesikellot johtuvat tukipohjallisistani, jotka aina vaihdan uskollisesti kengistä toisiin alkuperäisten pohjallisten tilalle. Ne on teetetty jalkojeni malliin tukemaan askellustani (niiltä ajoilta, kun sain juoksemisesta erilaisia polvi- ja akilleskipuja). Ortoosit ovat alkuperäispohjallisia kovemmat, ja siinä vaiheessa kun jalka turpoaa juostuista kilometreistä, se leviää pohjallisen reunan yli, mikä aiheuttaa hiertymää nimenomaan pikkuvarpaisiin. Siitä tämä siis johtuu. Mietin, uskaltaisinkohan jo ryhtyä juoksemaan ilman tukipohjallisiani. Voi sitä ainakin koettaa. Pitkiin aikoihin minulla ei ole ollut mitään jalkavaivoja, joten aika pian sen huomaan, aiheutuuko niitä tavallisten pohjallisten käytöstä.

40:n kilometrin jälkeen viereeni ilmaantui mies, jolla oli punainen Tukholman finisher-paita yllään. Meinasin sanoa, että minulla on samanlainen paita tässä pitkähihaisen alla, että mihin aikaan sinä juoksit siellä. Mutta mies ampaisi 41:n kilometrin jälkeen loppukiriin, johon minä pystyin vastaamaan vasta 42:n kilometritolpan jälkeen. Ihme juttu, mihinkään ei sattunut ihan hirveän paljon, kansa huusi, ja minä pingoin. Sain viimeisellä parillasadalla metrillä itsestäni vielä ihan hyvät vauhdit irti. Viimeiset kilometrit menivät tahtiin 6:14 ja 5:58, viimeiset puoli minuuttia alle neljän minuutin kilometrivauhtia. Sykekelloni näytti matkaksi 42,51, mikä johtui siitä että laitoin kellon päälle heti kun lähtölaukaus kajahti vaikka en ollutkaan vielä lähtöviivalla. Vähän oli tullut näköjään hukkametrejäkin. Virallinen nettoaikani on 4:06:25, ja se on ennätykseni! Aika parani Tukholmasta seitsemällä minuutilla, ja juokseminen oli tuhat kertaa kivempaa kuin siellä. Keskivauhti oli 5:50/km, joten neljä tuntia on jo lähellä.

Sain mitalin kaulaani ja hymyilin vain. Minusta tuntuu, että en ollut muuta tehnytkään juostessani kuin hymyillyt ja hetken itkenyt. Kaikki ihmiset olivat niin älyttömän hyväntuulisia ja iloisia ja ystävällisiä, ei sellainen voi olla tarttumatta. Puhelimeeni alkoi paukkua onnitteluja matkaani reaaliajassa seuranneilta läheisiltäni ja ystäviltäni. Sain käteeni eväspussin ja join tuoremehua ja vettä. Olisi kuulemma saanut pullakahvitkin, mutta en minä sellaista tajunnut. Oli niin sairaan hyvä olo. Menin autoon ja vaihdoin kuivan paidan päälle ja lähdin Turkuun. Huh mikä juoksu. Ihan paras!


Iloisena maalissa.



Kotona: "Plääh, taas mitali. Se pokaali oli hienompi."




20 kommenttia:

  1. Onnittelut enkasta! Melko reippaasti paransit aikaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Piia! Kivaa kun kisoihin osuu hyvä juoksupäivä :)

      Poista
  2. Onnea ennätysjuoksusta! Oli tosiaan mukava lukea rapsaa reitistä, jonka on itsekin taivaltanut. Tutulta kuulosti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Janna! Ja onnea sulle vielä mahtavasta enkasta!

      Poista
  3. Onnittelut ennätysjuoksusta! Kuulostaa tosi hyvältä! :)

    VastaaPoista
  4. Mahtavan tunteikas raportti, ja ihastuttavan yksityiskohtainen. Kiitos siitä! Odotan aina raporttejasi, niihin pääsee niin hyvin mukaan. Hienosti juostu, onneksi olkoon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Iines! Kiva kun kommentoit :) Mahtavaa, että siellä ruudun toisella puolella on todella joku jonka kanssa jakaa omat juoksukokemuksensa :)

      Poista
  5. Hieno juoksu, onnittelut!! Upea parannus aikaan! Maraton on kyllä siitä hauska matka, että aina tulee jotain uusia yllätyksiä: enpä olekaan ennen sipannut näillä kilometreillä, ahaa nyt ei vatsa tykkää jostain jne. jne. :) Muistin lukiessa, että minullakin on ollut rasitusmurtuman jälkeen fysioterapeutin tekemät pohjalliset, hyvin pärjään nyt ilman.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Raita!! Totta puhut, maraton on yllätyksellinen :D Mulla on nyt jo kamala himo mennä kokeilemaan hölkkää ilman noita killeripohjallisia, mutta koetan nyt malttaa vielä pari päivää ;)

      Poista
  6. Mulla tuli tippa silmään jo lukiessani sun hotellitunnelmiasi. Voi hitsin vitsit, kun tulet seuraavan kerran pk-seudulle juoksemaan, keksitään sulle leppoisaa puuhaa, ettei tule maailman yksinäisintä oloa.

    Kylmät väreet sen kun jatkuivat lukiessani eteenpäin. Sä kuvailit tosi hienosti Vantaan maratonin tunnelman. Ja tiedätkös mitä, mä kannustin sua myös uuden kierroksen alkaessa kun odottelin omaa vuoroani. Mietin, oletko se sinä :D

    Tuli hurja palo päästä juoksemaan Vantaalle kokonainen. Siellä on tosiaan kunnon juoksumeininki. Ja pullakahvitkin maistuivat. Otat sitten seuraavalla kerralla, jookosta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanasti kirjoitettu, Poppis <3 Mä yritin kuikuilla sua aina siellä maalialueella ohi juostessani, mutta en onnistunut siinä ihmispaljoudessa skannaamaan oikeita kasvoja :D Ensi kerralla sitten.

      Hassu juttu muuten, Tukholman jälkeen mulle tuli "maratonin jälkeinen masennus", post marathon blues, nyt endorfiinit sen kun jyllää vaan :)

      Poista
  7. Hienoa Salla! Onnittelut kovasta suorituksesta ja vahvasta juoksusta! :) Mukava lukea ja fiilistellä Vantaalla olleiden tunnelmia näin ennen omia treenejä. :) :) Ensi kaudella varmasti hujahtaa tuon 4h alle kun noin kovaa vauhtia kehityt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jenni! :) Sai tämä juoksu vähän uskomaan taas itseensä, ettei treenaaminen ole mennyt ihan hukkaan ;) Kivoja reenejä sulle myös!

      Poista
  8. Onnittelut sitkeestä vedosta.

    T. Se apinapaitainen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaha, mahtavaa että eksyit tänne tätä tarinaa lukemaan :) Kiitoksia onnitteluista! Mielelläni olisin siinä teidän hyvässä imussanne sinnitellyt pidempään, mutta ei pystynyt. Ensi kerralla! Ps. Hieno paita ;)

      Poista
  9. Ihana kisarapsa.Tuli kuin olisi ollut mukana juoksemassa ja onnea vielä kerran ennätyksestä.:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Susanna <3 Musta on kivaa elää näitä juoksuja uudestaan ja yrittää kertoa ne niin kuin ne koin :)

      Poista
  10. Onnea Salla! Rapsasta välittyi huippu juoksufiilis ja ihana tunnelma siellä Vantaalla. Kannustajille myös peukut!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Satu 😊 Vantaalla oli kyllä mahtitunnelma ja hienot järjestelyt! Ja näin jälkikäteen ajateltuna oli hyvä, että ei tehnyt yhtään mieli lähteä juoksemaan, onnistunut kisa toi siksi kaksinkertaisen ilon 😊

      Poista