Littoistenjärven ympärijuoksu 17.5.

Kuva LC Littoinen -ryhmän FB-sivulta.

Kirjoitetaanpa yksi kisarapsa vielä alta pois, ennen kuin lähdetään Kuusamoon Karhunkierrokselle etsimään elämyksiä ja kokeilemaan omaa väsymyksensietokykyä. Raportti on viime viikon torstain kisasta, jossa juostiin 8,5 kilometrin lenkki Littoistenjärven ympäri vaihdellen asfaltilla, hiekkatiellä ja metsäpolulla.

Alkuun kerrottakoon, että kävin toukokuun alussa mittauttamassa ferritiiniarvoni, kun se tammikuun lopun mittauksessa oli äärimmäisen alhainen eli 11, mikä tarkoittaa, että rautavarastoni olivat huvenneet lähes tyhjiksi. Söin helmi-maaliskuun ajan Obsidan-rautavalmistetta 50 milligrammaa päivässä, ja ideana oli pitää huhtikuu taukoa (kuukautisia lukuun ottamatta) ja seurata, lähteekö arvo nousuun ja pysyykö se, vaikka lisäraudan syömisen lopettaakin. No, eihän aneemiseksi päässyt rautavarasto näköjään noin äkkiä täyty, joten tämä olikin vähän pidempi prosessi kuin luulin. Toukokuun alussa arvo oli 17, ja vaikka se olikin vähän noussut, se oli kaukana lukemista, jotka kestävyysjuoksua harrastavalle olisivat suotuisat. Sain tällä kertaa virallisen diagnoosin raudanpuutos ja lääkärin määräyksen jatkaa lisäraudoitusta pienellä annoksella säännöllisesti tai sitten vahvemmalla annoksella aina kuukautisten aikaan. Valitsin tuon ensimmäisen ja syön nyt rautaa päivittäin seuraavaan kontrollikäyntiin, joka on 3 -  6 kuukauden päästä ellei olo käänny huonompaan suuntaan.

Tällä alkupuheella tahdon siis varoittaa lukijaa, että treeneistä huolimatta tuloksissani ei ole tapahtunut muutosta parempaan, mikä tahtoo sanoa että kehitys junnaa paikallaan. Toki toukokuun yllätyshelteet ja siitepölystä paksu hengitysilma ovat tuoneet omat vaikeutensa juoksunopeuksiin, mutta luulenpa, että oma tarpominen johtuu pääosin siitä, että lihakseni eivät edelleenkään saa treenatessa riittävästi happea ja siksi tekeminen on raskasta ja lihakset tuntuvat heikoilta. Myös hikoileminen vaikuttaa rautavarastoihin.

Viikko sitten torstaina Turussa oli keskipäivän jälkeen todella voimakas ukkosmyrsky. Taivas repeili ja vettä tuli aivan solkenaan. Mietin jo, miten kisan mahtaa käydä, mutta iltaan mennessä aurinko helotti jälleen. Ukkonen oli vähän raikastanut ilmaa, mutta helteistä oli silti, lämpöasteita varjossa reippaasti yli 20. Startti oli kello 18.30, ja olin syönyt vasta myöhään iltapäivällä. Ei yhtään olisi huvittanut lähteä minnekään köpöttelemään. Mutta kun sovittu oli, lastenvahti tulossa ja kaikki, eipä siinä nurinat auttaneet. Toppi ja sortsit, muuta ei kannattanut harkitakaan.

Ajoimme läheiselle Littoisten Sippaantien kentälle, jossa karnevaalit olivat jo täydessä meiningissä. Tapahtuma järjestettiin nyt muistaakseni kahdeksatta kertaa, ja puuhamiehinä ja -naisina toimivat Littoisten Lions Clubin aktiivit. Tuotto käytetään nuorisotyöhön. Mies oli kisakumppanina, kuinkas muutenkaan. Näin, että paikalla oli myös kovia nimiä Turun Urheiluliitosta. Mutta osanottajia oli reippaasti, joten ei tarvinnut pelätä aivan viimeiseksi jäävänsä.

Lähdettiin siitä sitten verkalle, joka oli aivan liian lyhyt moiseen kuumuuteen sekä lyhyen kisamatkan vaatimaan valmisteluun, jotta keho olisi valmis heti lähdössä. Hölkättiin nimittäin vain noin 1,6 kilometriä, minä tein päälle kolme aukkaria, joissa oikea takareisi kiristi yllättävän paljon ja ehdin jo pelästyä, että mitäs nyt. Enempään ei ollut oikein aikaakaan, sillä piti käydä vielä vessassa ja venytellä. Näissä kisoissa tuli todettua kaksi asiaa, jotka tulee vastedes hoitaa paremmin: 1) pitäisi juoda hyvissä ajoin ennen starttia huomattavasti enemmän, jotta nestetasapaino helteellä on kunnossa. Lähellä lähtöä ei voi enää liiemmin kumota, sillä neste jää ikävästi hölskymään vatsalaukkuun. 2) Toinen asia on riittävän pitkästä lämmittelystä huolehtiminen. Tällä kertaa kisan alku oli omalla kohdalla aivan järkyttävän jähmeä, sillä kroppa oli vielä aivan unessa. Kymmenen minuutin hölkkä ei ilmiselvästi ole itselleni tarpeeksi, tuplaten tulisi verrytellä.

Startti tapahtui hauskasti keskeltä jalkapallokentän vihreää verkaa, joka näkyy tuossa LC Littoisten Facebook-sivulta lainatussa kuvassa. Olin asemoitunut joukon keskelle. Ehkä hieman edemmäs olisi kannattanut mennä, nyt jouduin heti ohittamaan edessäni olleen sauvakävelijän. Reitti kulki kentältä nousujohteisesti kohti hiekkatietä, jota en ole aiemmin juossutkaan. Tämän kisan yksi parhaista puolista oli kiva ja monipuolinen reitti, joka oli minulle osittain ihan uusi, vaikka paljon olen tuolla Littoisten maisemissa juossutkin. Nyt lähdettiin kiertämään järveä myötäpäivään, alkupätkä hiekkatietä asutuksen keskellä. Alku oli nousujohteinen, ja yritin pitää vauhtini aisoissa, jotta en tipahtaisi aivan heti kättelyssä. Porukka pääsi nopeasti juoksemaan omaa tahtiaan, ja eräs vanhempi nainen, joka on nyt jo kolmissa kisoissa aloittanut maltillisesti ja mennyt sitten hyvävoimaisena puolimatkassa ohitseni pääsi jo heti alussa eteeni. Olin ajatellut, että juoksen hänen takanaan, jotta vauhtini ei karkaa, mutta hän ottikin yllättävän kovan alun, tai sitten olin itse jo alussa liian hyytynyt. Eka kilsa kulki kuitenkin ihan sopivasti 5:25 minuuttiin. Olin etukäteen ajatellut, että tuollaista keskitahtia voisin yrittää koko matkan juosta, mutta tänään ei ollut se päivä.

Ensimmäisen kilsan jälkeen meno alkoi tuntua hirveältä. Oltiin vasta Vanhalla Littoistentiellä, kevyenliikenteenväylällä, ja tiesin koko juostavan matkan edessäni, joskin luulin reitin kulkevan pitemmältä kuin se todellisuudessa kulkikaan. Ohitseni juoksi muun muassa mies juoksurattaiden kanssa, samaten heti alussa minut saavuttanut kolmen nuorukaisen porukka veti kilometrin jälkeen ohi. Jos oikein näin, yksi heistä juoksi kevyen näköisesti farkuissa! Itsellä oli kamala työ ja tuska päästä ylipäätään etenemään. Jalat painoivat, ja otti päähän turkasen paljon. Jos olin ollut varma keskeyttämisestä Maskussa 12 päivää aikaisemmin, nyt olin niin varma ettei varmempi voisi olla. Pakaroissa ja takareisissä painoi parin päivän takaiset porrastreenit, ja huohotin raskaasti kuin viimeistä päivää. Yksi nuori nainen meni ohitseni, mutta ei onneksi kauhean suurta kaulaa saanut. Toisenkin juoksijan lähestyvät askeleet kuulin, mutta hän jäi seurailemaan minua. Ajattelin, että ehkä jollakin toisellakin on vaikeaa. Suu oli aivan rutikuiva ja juoksemisen ilo kaukana. Mietin koko ajan, mistä pääsisin kaartamaan jonnekin näköpiirin ulottumattomiin, jossa voisin ruveta kävelemään kohti maalia. Oikealla puolella oli järvi, vasemmalla asutusta. Ajatukset menivät kieltämättä melkoisen synkiksi siinä tarpoessa. Kilometrit 2 - 5 olivat kiduttavia. Vauhti hiipui 5:50/km tuntumaan, ja mietin, miten tämä voi aina vaan olla näin vaikeaa. Pian alkaisi hiekkatie, josta pääsisi livahtamaan metsään, sieltä pääsisi polkuja pitkin takaisin maalialueen tuntumaan ja voisi käydä salakavalasti tiputtamassa numerolapun toimitsijoille ja mennä kotiin häpeämään. Laskin jopa, kuinka kauan miehen pitäisi odotella maalialueella, että ehtisin perille.

Hiekkatietä oli juostu noin kilometrin verran, kun se odottamani risteysalue tuli. Mutta siinä olikin juomapiste! Minulla ei ollut aavistustakaan, että sellainen oli ylipäätään tulossa. Ajattelin, että no juodaan nyt sitten, tarjolla oli mehua ja vettä. Otin molempia mukillisen ja jatkoin matkaani kävellen, juoden kunnolla kummankin tyhjäksi. Siinä meni ohitse ainakin se perässäni juossut nainen ja ehkä pari muutakin tyyppiä. Mehu piristi heti, se olikin kovin makeaa. Vaihdoin juoksuksi, eikä se ollutkaan enää niin hirveää. Takaani oli tullut eräs nainen, jonka kanssa olin seissyt vessajonossa ennen lähtöä, odotin, että hän menisi ohitse, mutta hän jäikin siihen ihan viereeni juoksemaan. Ihmettelin, sillä yleensä aina jos joku saa minut kiinni, hän menee myös ohitse, mutta nyt ihan kuin nainen olisi halunnut auttaa minua saamaan vauhdista taas kiinni. Pysyttelin matkassa, vauhti oli juuri sopiva, vähän kovempi mitä olisin yksin saanut pidettyä, mutta nyt voimani olivat alkaneet palautua. Olin muuttunut itsesääliä märisevästä luovuttajasta juoksijaksi, juokseminen olikin yllättäen hauskaa ja se alkoi saada kisailemisen makua, kun vieressäni oli mitä parhain kirittäjä. Reitti kaartoi metsään aiemmin kuin olin kuvitellut, tai luulin, että etenisimme aina Ohikulkutielle asti, mutta pääsimmekin puiden varjoon suojaan auringolta. Edessä oli jyrkkä ylämäki, jossa ohitsemme taisi mennä joku mies, mutta nousukaan ei häirinnyt, I was back in business! Hengitin todella raskaasti, puuskutin, mutta niinhän olin kuullut todellisten juoksijoidenkin tekevän Karhu-viestissä. Yritin pitää hengityksen kuitenkin rentona, jotta happea kulkeutuisi mahdollisimman paljon keuhkoihini. Metsästä puikahdimme ulos lähempänä maalia kuin kuvittelin. Olimme saavuttanut sitä naista, joka juomapaikalla meni ohitseni, pari kilsaa oli matkaa vielä. Nyt ei ollut aikomustakaan päästää rinnallani juoksevaa naista ohitseni, puhetta keskeyttämisestä en olisi ymmärtänyt enää laisinkaan.

Kilsan verran oli tasaista, sitten alkoi noin kilometrin laskusuuntainen kohti jalkapallokenttää. Vauhti kiihtyi, ja ehkä siinä kilsan tuntumassa sain repäistyä itseni siitä naisesta irti. Menin ohi myös siitä toisesta naisesta, ja toivoin, että voimani riittäisivät maaliin saakka. Maasto muuttui jälleen tasaiseksi, sitten lasketeltiin kenttää kiertävälle radalle, jossa juokseminen kävikin jälleen todella raskaaksi. Epätasainen maapohja tuntui imevän jalkani sisäänsä, vauhti hidastui, kuvittelin näyttäväni aivan taapertavalta ankalta. Pääsin vielä yhden naisen ohitse, jolla oli juoksurattaat, kenttää kierrettiin 2/3:n matkaa, sitten loppusuora ja edessä häämöttävä maali. Olisi pitänyt katsoa taakse, mutta kuvittelin, että olin tiputtanut sen naisen jo matkastani, mutta hänellä olikin enemmän paukkuja jäljellä, jos olisin sen tiennyt, olisin todennäköisesti saanut kiristettyä vauhtiani vielä hieman, mutta nyt hän painoi viime hetkessä ohitseni ja tuli kaksi sekuntia ennen maaliin. Soin sen hänelle heti puhtain mielin, sillä se oli aivan hänen ansiotaan, että ylipäätään olin tässä. Loppuaika minulla 49:09.

Olin niin puhki, etten nähnyt kunnolla mitään, no miehen sentään näin, hän istui siellä maalissa, jonne oli saapunut 7 ja puoli minuuttia aikaisemmin, lakosin maahan pitkin pituuttani enkä pystynyt vastailemaan mihinkään kysymyksiin. Huohotin kuin viimeisiä henkäyksiäni ja pitelin päästäni kiinni, yritin saada hengityksen tasaantumaan. Se vei hirveän kauan, varmaan viisi minuuttia makasin siinä reporankana ja kykenemättömänä minkäälaiseen inhimilliseen toimintaan. Olin niin märkä, että hikeä sain puristaa lähes lammikollisen hiuksistani, toppi aivan läpimärkä. Pikkuhiljaa tokenin ja pystyin nousemaan istumaan. Yritin etsiä sitä naista katseellani, mutta en enää nähnyt häntä, olisin halunnut kiittää erinomaisesta vetoavusta, jollaiseen en ikinä ole pystynyt vastaamaan. En ole varmaan ikinä pystynyt laittamaan näin totaalisesti kaikkea peliin, en ole koskaan ollut näin loppu maalissa. Vihdoin sain annettua toimitsijalle numerolapun ja sain vastalahjaksi mitalin ja halauksen. Mehu maistui mahtavalta, join sitä ainakin viisi mukillista, sen sijaan partiolaisten keittämää hernekeittoa en pystynyt ottamaan.

Olin aivan älyttömän ylpeä itsestäni ja kieriskelin hyvää oloa. Loppuverkka jäi torsoksi, mutta enää ei jaksanut. Olin juossut kilometrin 7 - 8 tahtiin 5:20, eli kisan kovimman kilometrin siinä lopussa, tuo loppumatka kulki tahtiin 5:34. Koko kisan keskisyke oli 173 eli anaerobisella kynnykselläni, maksimisyke 192. Keskisyke kilsoilla 2, 3, 4, 7, 8 ja loppu maksimisykealueella (177, 174, 176, 173, 175, 176). Miten sitä saisi itsestään revittyä vastaavia tehoja vetotreeneissä? Tämän datan perusteella näytän vastoin ennakkoluulojani kestävän yllättävän pitkään juoksemista epämukavuusalueella. Kisat ovat aivan parhaita juoksukunnon kasvattajia. Ei väliä, vaikka keskivauhti 5:46/km ei sinänsä tuota tyydytystä, mutta tuo itsensä aivan loppuun puristaminen tuottaa. Ikinä yksin en olisi tuollaista raastoa vetänyt, ei tulisi kuulonkaan. Pitäisi palkata henkilökohtainen kirittäjä noihin vetotreeneihinkin tai sitten vaan juosta ne pikkuisen kovemmassa seurassa.