sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Kesämökkitriatlon 25.7. Hirsjärvi, Somero

Olenkin jo tainnut kertoa jokakesäisestä perinteestämme, kesämökkitriatlonista, jota on käyty jo 2000-luvun alkuvuosista lähtien. Itse osallistuin ensimmäisen kerran puolivakavaan urheilurypistykseen kesällä 2004, jolloin jännitin, mahdanko jaksaa koko matkaa edes maaliin saakka. Silloin minulla oli taustalla useita satoja kilometrejä pyörän selässä, sillä asuin kesät kesämökillämme ja kävin sieltä polkupyörällä kesätöissä. Matkaa kertyi päivittäin yhteensä 30 kilometriä. Muistan silti tuskailleeni, miten ikinä selviän 8,6 kilometrin juoksuosuudesta, sillä en ollut käynyt kertaakaan juoksulenkillä ainakaan vuoteen. Uintitaitoni rajoittui rintauintiin, jota olin sentään harjoittanut säännöllisesti kesäisin ja muistaakseni jonkin verran talvisinkin. Joka tapauksessa uskoni itseeni oli epäluuloinen.

Pääsin maalin ensimmäisellä kerralla, kuten myös myöhemmillä kerroilla. Kisassa on ollut kanssani aina sama kokoonpano: isoveljeni sekä miespuolinen serkkuni. Joka kerta olen ottanut haltuuni vahvasti kolmannen sijan, joskin aikaero serkkuuni ei ole koskaan ollut hirvittävän suuri. Olen kohdannut kisoissani myös erinäisiä kommelluksia: viime kesänä käännyin juoksuosuudella ratkaisevassa risteyksessä vasempaan, kun juoksimme myötäpäivään ympyrää kulkevaa lenkkiä. Kymmenen kilometriä juostuani ymmärsin olevani hakoteillä ja jouduin poikkeamaan maatilan pihaan pyytämään puhelinta lainaan, jotta saisin apujoukot hakemaan minut väljemmille vesille.

Mökkitriatlon sisältää järven yli ja takaisin uinnin 600 metriä, pyöräilyn 40 kilometriä ja juoksun 8,6 kilometriä. Ajanottoni on tähän mennessä ollut melko summittainen, paras aikani on muistaakseni ollut muutaman minuutin alle kolme tuntia. Kaiken kaikkiaan olen ottanut kisaan osaa laskujeni mukaan viisi kertaa. Yhtenä kesänä jouduin passaamaan raskauden vuoksi, toisena juuri synnytettyäni ja kolmantena minulla oli solisluu poikki. Kerran olin muistaakseni muuten vaan kipeä.

Nyt oli siis vuorossa kuudes kisani, ja lähdin mukaan rennolla mielellä. Kuulumme kaikki kolme heiaheian treenisivustoon, joten olen voinut vuoden aikana seurata kilpakumppanieni suorituksia. Tiesin, että juoksukilometreilläni olen vahvoilla, mutta silti, miehet ovat aina miehiä. Siksi menin vielä torstaina vetämään melko tiukan porrastreeninkin, kun ajattelin, että kesämökkikisa nyt on aina kesämökkikisa, eikä sitä käydä veren maku suussa.

Ajoimme veljeni kanssa Somerolle aamutuimaan, ja olimme paikalla ensimmäisinä. Useisiin juoksukisoihin valmistautumisesta oli tässäkin kisassa hyötyä: tiesin, mitä kannattaa syödä aamulla, milloin aloittaa ja lopettaa urheilujuoman tankkaaminen, milloin syödä vielä yksi banaani. Ehdin lämmitellä riittävästi ja käydä tarpeeksi monta kertaa vessassa.

Säätila oli ihanteellinen. Aurinko paistoi, oli kesän yksi harvoista lämpimistä, jopa helteisistä päivistä. Hirsjärven veden lämpötila oli +20 astetta, sekin tarpeeksi vilvoittava uintiosuuteen. Pääsimme matkaan, ja uinti sujui tasaisen varmasti. Olen opetellut vapaauintitekniikan, mutta en ole koskaan testannut sitä avovedessä, enkä viitsinyt tälläkään kertaa kokeilla suunnistusta tummassa järvivedessä. Järjestys oli sama kuin aina: ensimmäisenä matkan suoritti veljeni, toiseksi tulin minä, kolmanneksi serkkuni. Itseltäni aikaa meni 13:50.

Sitten vaihtoon. Naisena minun on aina vaikeampi saada kaikki tarvittavat juoksuvermeet ylleni, ja tällä kertaa aikaa tuhraantui erityisen paljon. Juoksuliivien remmit irtosivat kiinnikkeistään, ja niiden säätämiseen kului aikaa. Sukkia jalkaan vetäessäni pikkuvarpaastani irtosi maratonilla vaurioitunut kynsi, se kirpaisi vähäsen. Sitten piti vielä säätää puhelinkotelo käsivarteen ja etsiä luurista Spotify. Tässä vaiheessa molemmat miehet olivat jo menneet menojaan. Lähdin itsekin juoksemaan mäkeä pyörälle, jossa odotti myös urheilujuomapullo ja kypärä. Aikaa tuhraantui koko vaihtoon ruhtinaalliset kuusi minuuttia, kun kilpakumppanit suoriutuivat 2 - 2,5 minuuttia nopeammin. Vielä pyörällä etsiskelin Spotifysta soittolistaa, jota en löytänyt. Lähdin ajamaan, jotta pääsisin edes maantielle, mutta siellä pysähdyin vielä, sillä halusin musiikit matkaani nopeuttamaan. Vihdoin ymmärsin mitä tehdä, olin nimittäin vasta päivittänyt sovelluksen, ja siksi se ei heti löytänyt omia tietojani.

Sain kuin sainkin musiikit toimimaan ja sitten matkaan. Ajattelin pyöräosuuden olevan tappavin ja tylsin, olihan muistissani tuoreena kokemus ainoalta kesän pitkältä pyörälenkiltä (43 km), joka oli taittunut tuskaisen hitaasti ja puuduttavasti reippaasti yli kahdessa tunnissa. Muistin myös viime kesän kisassa tuijottaneeni matkamittariani ja tuskailleeni kilometrien hidasta etenemistä, silloin pyöräilyyn kului minulta noin 1:50 ja jotain päälle. Tällä kertaa isoveljeni oli huolehtinut kumieni täyttämisestä pumpulla, josta näkee ilmanpaineet, ja renkaat olivatkin nyt kokonaan toista luokkaa kuin viime kerralla. Pyöräni suorastaan kiisi tienpinnalla, ja musiikista sain lisäpontta menolleni. Ensimmäiset kymmenen kilometriä kulkevat erittäin kuluneella ja huokoisella vanhalla asfaltilla mutkaista ja mäkistä pikkutietä, mutta meno ei tuntunut siltikään raskaalta. Toiset kymmenen kilometriä mennään Somero - Helsinki-tietä, jolla menoani vauhditti mukava sivu- ja myötätuuli. Vauhtini pysytteli tässä vaiheessa koko ajan yli 30 kilometrin keskinopeudessa. Ihmettelin vähän, miten mukavasti pyöräileminen kulkikaan, ja annoin mennä.

Puolivälissä huoltomieheksi lähtenyt toisen serkkuni mies kertoi, että olen edellä kulkevaa serkkuani noin kolme minuuttia jäljessä ja että serkkuni näytti vähän väsyneeltä. Tajusin, että olen saavuttanut 20 kilometrin aikana serkkuani useita minuutteja, ja tästä innostuneena lähdin riemuissani toiselle pyöräkierrokselle. Minua ei väsyttänyt lainkaan, ja oikein tunsin, kuinka reiteni isot lihakset saivat renkaat yhä suuremmille kierroksille. Toisella puoliskolla tuuli ei suosinut matkantekoani yhtä suopeasti kuin edellisellä, mutta ihan hyvin pyörä silti kulki. Noin viisi kilometriä ennen maalia olevalla pitkällä suoralla näin serkkuni häämöttävän kaukana horisontissa. Tajusin saavuttaneeni häntä edelleen, ja ajattelin varovasti, että minulla saattaa olla mahdollisuudet ottaa hänet vielä kiinni.

Olin varustautunut matkaan neljällä geelillä, ja ennen pyöräosuuden loppua otin niistä kolmannen. Energiat pysyttelivät koko ajan tasaisina, enkä tuntenut väsymystä. Mökkitiellä, josta matkaa vaihtoon oli enää parisataa metriä, serkkuni tuli vihdoin vastaani juosten. Huikkasin hänelle, että nyt on jännää, sillä aion juosta hänet kiinni, poljin äkkiä maaliin ja hyppäsin pyöränselästäni pois. Aikaa pyöräilyyn meni 1:42. Huoltomies kertoi, että isoveljenikin on lähtenyt juoksemaan (hän on kärsinyt jalkavaivoista ja jättänyt juoksun joinakin kesinä kokonaan väliin tai keskeyttänyt sen), ja että olen serkkuani noin kaksi minuuttia jäljessä.

Lähdin viimeiselle osuudelle, ja huomasin heti, että nyt iskivät porrastreenin vaikutukset. Jalat olivat täysin hapoilla ja lisäksi pyöräilyn jäljiltä aivan tönköt puupökkelöt. Ajattelin, että näinköhän menevät suuret luulot itsestäni ja mitä minunkin piti mennä huutelemaan ja rehvastelemaan serkkuni kiinniottamisesta. Köpöttelin menemään kuitenkin ja mietin, missä vaiheessa mahdan nähdä serkkuni selän - vai näenkö ollenkaan. Minulla ei ollut juoksukelloa, koska en katsonut sitä kisassa tarpeelliseksi eikä se ole uinninkestävä, joten juoksin vain niin kovaa kuin jaksoin. 8,6 kilometriä on nykykynnossani kuitenkin aika lyhyt juoksumatka, eikä liiallinen vauhti sitä pilaisi. Hengästyneisyydestäni päättelin, että vauhtini taisi olla aika kova, mutta tönköt jalkani pitivät huolen, että liian lujaa en pääsisi.

Noin parin kilometrin päässä serkkuni selkä alkoi vilahdella jonkin matkan päässä. Eroa häneen oli kuitenkin ehkä puolen kilometrin verran, tai ainakin joitakin satoja metrejä. Huomasin melko nopeasti ottavani häntä kiinni, ja aloin olla aika varma että onnistun aikeissani. Juuri, kun huoltomies kaarsi vastaan vaaleanpunaisella Vespallaan juomapullomme takakontissaan ja ehti antaa serkulleni nestettä, saavutin heidät ja menin oman tankkaukseni yhteydessä ohi. Huoltaja huusi, että älä nyt päästä menemään, johon serkkuni vastasi, että tuon Sallan jaloilla juostaan maratoneja. Tuntui epätodelliselta - ja aivan mahtavalta. Kerrankin tapahtui se, mistä olen aina haaveillut.

Matkaa oli jäljellä noin puolet. Päätin, etten katsele taakseni vaan juoksen vain. Aurinko paistoi tässä vaiheessa todella kuumasti, ja olin aivan hiessä. Jalat olivat onneksi lähdöstä kuitenkin vertyneet, ja meno tuntui melko mukavalta. Pystyin pitämään vauhtia, ja tiesin, että jos mitään ihmeellistä ei tapahdu, olen kakkosena maalissa. Sain vielä toistamiseen juomaa loistavasti tehtävänsä hoitaneelta huoltomieheltä, joka samalla kertoi, että myös isoveljeni juoksee hyvin, mutta että olen saavuttanut häntä pari minuuttia juoksussa. Lisäksi veljeni oli kuulemma kaatunut pyöräilyssä, mitä ei ole ikinä tapahtunut. Vauriot olivat kuitenkin onneksi vähäiset.

Pari kilometriä ennen maalia minua alkoi pistää kyljestä yhtäkkiä ihan järjettömän kovaa. Yritin tasata hengitystäni ja saada kivun lakkaamaan, mutta pisto vain pysyi. En muista, koska minua olisi pistänyt juostessani, ei ainakaan vuoteen, ja olin ihan kummissani, mistä moinen vaiva yhtäkkiä ilmaantui. Minun oli pakko kakkossijan menettämisen uhallakin pysähtyä hetkeksi vetämään henkeä. Sitten pakottauduin jatkamaan, vaikka kipu tuntui yhä, mutta onneksi se hetken kuluttua vaimeni ja lakkasi lopulta kokonaan. En uskaltanut katsoa taakseni, jos vaikka serkkuni olisikin aivan kannoillani. Pian jäljellä oli enää vähän reilu kilometri, josta noin puolet mökkitietä. Sille päästyäni jaksoin painella vielä pienoisen loppukirin, ja olipa hienoa karauttaa mökin pihaan ensimmäistä kertaa omassa kisahistoriassani kakkosena! Aikaa juoksuun meni 48:45.

Lopullinen aikani oli 2:50:55. Veljeni oli minua 8 minuuttia nopeampi, serkku vajaat viisi minuuttia hitaampi. Kyllä kelpasi mennä saunaan ja järveen vilvoittelemaan.

Kisasta jäi erinomaisen hyvä mieli, etenkin, kun lähdin matkaan vailla odotuksia ja rennolla meiningillä. Juoksukilometrini ovat näköjään nostaneet pyöräilykuntoanikin, ja pyöräilemisen mukavuus olikin kisassa suurin yllätys. Mutta silti ei näköjään koskaan pidä aliarvoida rasituksen vaikutusta ennen juoksemista. Ikuisuuksiin ei ole juokseminen tuntunut niin raskaalta kuin nyt.

Mökkitriatlon on mökkitriatlon, ja hyvä niin. Ikinä en voisi kuvitella vetäväni kokomatkaa, ja puolikkaan hoitaneitakin katselen vahvasti yläkanttiin. Sitä voisi silti ensi kesänä ehkä yrittää...


Mökkitriatlonin jälkeinen olo. Mahtava raukeus ja hyvä mieli.


Sunnuntain palautumispäivänä käytiin moikkaamassa lampaita.

4 kommenttia:

  1. Huikea raportti ja respect :) En pystyisi!

    VastaaPoista
  2. Kiitti! Mä uskon, että varmasti pystyisit! :)

    VastaaPoista
  3. Vautsi, ihan huikee kisa teillä!!!! Luin tätä ihan hymy korvissa :) Vitsit kun olis joku samanlainen perinne! Ihan mahtava suorituskin muuten. Ite oon niin hidas pyöräilemään etten kyl ikinä pääsis noihin aikoihin :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, kiitti :) Tämä on kyllä kiva perinne. Vieläpä kun harvemmin nähdään muulloin muualla asuvien serkkujen kanssa, niin triatlon saa kokoontumaan kerran vuodessa yhteen :D

      Poista