Viikko maratonin jälkeen on elämää. Tuntuu kaukaiselta, että viikko sitten tähän aikaan makasin reporankana sohvaan uponneena, mutta niin perin juurin tyytyväisenä. Ja silti viikko on hujahtanut nopeasti.
Lepääminen on ollut vaikeaa. Jo maanantaina kaihosin juoksemaan, kun näin auton ikkunasta lenkillä olleita ihmisiä. Sama efekti toistuu muuten aina: kun näkee jonkun juoksevan, tekee mieli saman tien itsekin sännätä. Jalat toipuivat yllättävän nopeasti. Jo maanantaina ne olivat kivuttomat, tiistaina jopa vetreät. Hierojakin sanoi niiden tuntuneen yllättävän hyviltä.
Torstaina vihdoin pääsin testaamaan, onko olo lenkkipolullakin yhtä hyvä kuin pään sisässä. Oli kesän ensimmäinen, kunnon hellepäivä, joten lähdin vasta illalla. Silti oli liian kuuma, auringossa varmasti liki 30 astetta. Juoksin vähän päälle 4 kilometriä, ja melkein alkoi jo siitäkin matkasta päätä särkeä. Jalatkin olivat vielä selvästi väsyneet. Tuntui kuin olisi juossut vaahtomuovissa, askel oli todella tahmea. Samaten huomasi, että pitkän matkan iskutus tuntui myös jaloissa.
Silti kummastutti vauhti. Vaikka juoksin mielestäni maltillisesti ja hitaasti, kilometrien keskitahdit olivat tavallista kovemmat. Keskisyke oli 157, maksimi 173. Reitti on osin aika mäkinen. Uskallan salaa elätellä toiveita, että vetotreenit ovat tehneet tulosta. Huomenna on vuorossa vähän pidempi lenkki, katsotaan, miten se kulkee. Tekee tosissaan mieli päästä tositoimiin, päästä kiinni perustreeniin!
Oli muuten täydellinen mäihä, että sää oli niinkin maltillinen vielä viikko sitten. Parempaa keliä maratonia ajatellen voi tuskin toivoa. Tänään juoksusta olisi voinut tulla aivan toisenlainen.
 |
| Taas mennään. Vähän kyllä tuntui kuin olisi vaahtomuovissa juossut. |
 |
| Tahdit yllättivät, luulin juosseeni hitaan mökkijuoksun. |
Kommentit
Lähetä kommentti