Siirry pääsisältöön

Peruskestävyyttä rakennetaan hartaudella

Mikä ihana näky!


Pojan ensimmäiset juoksukisat. Oli kuulemma kivaa!


Pian juoksemaan lähtiessä näyttää tältä.


Jos ei osaa juosta hitaasti, ei voi oppia juoksemaan nopeasti. Ihan sama kuin vaikkapa pianonsoitossa. Jos et osaa soittaa helppoja etydejä, et voi oppia vaativia konserttoja. Tai missä tahansa muussa oppimista vaativassa taidossa. On hallittava perustaidot, jotta voi oppia pikkutarkkuutta.

Sain tähän kirjoitukseen innoituksen Katjulta, joka pohti treenaamistaan hierojan pöydällä. Erityisen vaikutuksen minuun teki hänen analyysinsä, että juoksemalla lähes pelkästään kovatempoisia ja kuormittavia harjoituksia hän on rakentanut vauhtikestävyyttä ikään kuin tyhjän päälle.

Oivallus kolahti minuun kuin kivi. Myös minua on muistutettu useita kertoja siitä, että minun pitäisi saada suurempi vaihtelu juoksutehojeni välille. Viime viikon parinsadan metrin vetotreenissä valmentaja painotti, että tällä viikolla minun on pakko antaa kehoni palautua tai vauhtini eivät kasva ikinä.

Syytän ensisijaisesti kärsimätöntä luonnettani. Minulla on hirveä kiire juosta kohti kovempaa tempoa, lujempaa kestävyyttä, enkä millään malttaisi tehdä sitä pitkäjänteistä työtä, jolla peruskestävyyttä rakennetaan.

Kestävyysurheilijan harjoittelusta 70 - 80 prosenttia tulisi olla peruskestävyyttä. Olen juossut niin kutsutut pk-lenkkini todella usein liian kovalla tempolla, niin että vauhtikestävyys- ja peruskestävyystreenien eroa on ollut vaikea määritellä. Olen pelännyt, että jos hissuttelen tavallisilla lenkeillä, vauhtikehitykseni ikään kuin tyssää siihen. Ihan kuin minun olisi pakko pitää yllä kovaa vauhtia aina, jotta se ei karkaisi kokonaan saavuttamattomiini.

Ja tämähän on aivan väärin. Treenaamalla koko ajan liian kovaa ja rakentamalla vauhtikestävyyttä hataralle pohjalle kunto kasvaa varmasti nopeasti - alkuun, mutta ennen pitkää keho ylikuormittuu ja peruskunto romahtaa. Puhumattakaan henkisestä puolesta. Kuntourheilijalle juoksemisen tulee olla ennen muuta kivaa. Jos harjoitukset toistavat liian rankkaa kaavaa, into voi lopahtaa lyhyeen, etenkin kun odotettua kehitystä ei yliyrittämisen vuoksi tapahdu.

Juuri tuo yliyrittäminen on helmasyntini. Aivan kuin rauhallisten pk-lenkkien omasta mielestäni liian matalat keskitahdit tekisivät minusta jotenkin "huonomman" juoksijan tai epäonnistuneen harrastajan. Ihan kuin minun pitäisi nopeammalla vauhdilla todistella itselleni, että kuntoni on tosiaan kasvanut jo näin kovaksi, vaikka sykkeet huitelisivat taivaissa.

(Olen muuten miettinyt, että 08/2014 juoksin puolimaratonin aikaan 1:55:53. Tuolloin en ollut tehnyt vielä ainuttakaan vauhtikestävyysharjoitusta vetotreeneistä puhumattakaan. Seuraavan puolimaratonin juoksin 05/2015 aikaan 1:55:43. Taustalla oli kolmen kuukauden vk-lenkit ja vetotreenit. Ei järin suurta vaikutusta, vai? Vauhdit tuntuvat tosissaan kasvavan hitaasti, ja yritänkin keskittyä nyt muuhun kuin niiden tuijottamiseen. Siihen peruskestävyyteen, joka on kaiken perusta. Sillä mihin tässä on kiire.) 

Olen ottanut itseäni niskasta kiinni, enkä enää vain selitä, että juu, pidän pidän vauhdin maltillisena ja sitten juoksen sitä samaa tahtia kuin aina ennenkin.

Puolitoista viikkoa sitten juoksemani puolimaratonin jälkeen olen keskittynyt siihen, että suurin osa treeneistäni on ollut palauttelevia, rentoja juoksuja, jotka ovat saaneet minut hädin tuskin hengästymään. Eilen tiistaina seitsemän kilometrin mittainen pk oli vain ja ainoastaan mukava. Se tuntui siltä kuin olisin ollut reippaalla metsäkävelyllä. Olin säätänyt sykekelloni siten, että näin vain sykkeeni, ja tarkastelin juostessani vauhdin vaikutusta sydämeni lyöntitiheyteen. Aika hyvin sain sen pidettyä 150:n tuntumassa, jolloin vauhtikin tuntui kevyeltä ja vaivattomalta. Jälkeenpäin katsoin, että lenkin keskitahti oli 6:11 min/km, eli juuri sellainen, jonka valmentaja arveli minulle rennon kevyelle lenkille sopivaksi.

Voin rehellisesti hehkuttaa, että syksyn värien ihasteleminen ja tuoksujen haisteleminen raikkaan kostealla kuntopolulla oli juuri se, mitä kaipasin. Juoksemisen vaivatonta helppoutta, keveyttä ja iloa.

Niinhän se on elämässäkin: kun perusasiat ovat kunnossa, voi keskittyä hienosäätöön.

Kommentit

  1. Ihanaa kun ymmärsit tekstini niin hyvin! Mulle tuli ihan samanlainen reaktio kun tajusin tän. Niin yksinkertainen asia mut ei vaan ymmärrä ennen kuin juokseminen rupee jumittamaan ja tuttu vauhti tuntumaan liian kovalta. Siihenkin pitää tottua. Mulle alkaa olee liian myöhäistä enää kasvattaa peruskuntoani ennen maratonia, pelottaa vähän, mitä siitä tulee. Mut maratonin jälkeen taas viisaampana kuuntelen kroppaani ja määritän peruskestävyysvauhdin sen mukaan. Tsemppiä vikoihin viikkoihin ennen kisoja! :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Piilevä raudanpuutos

Tämän postauksen piti käsitellä uusia sykerajojani, mutta kirjoitankin ensin tästä diagnoosista, jonka sain tänään. Sehän osaltaan selittää niitä kummallisen korkeita sykkeitänikin, uusi aerobinen kynnysarvoni on puolentoista viikon takaisen testin mukaan nimittäin 159!

Luin joulukuussa Healthy style of Living -blogin Susannan vakavasta raudanpuutostilasta. Ajattelin, että kaikenlaista sitä voi ollakin, mutta en osannut lainkaan ajatella, että vähäiset rautavarannot voisivat olla selittävä tekijä myös omaan olooni. Pari viikkoa sitten entinen työkaverini jakoi Facebookissa päivityksen, jossa hän kertoi kärsivänsä raudanpuutosanemiasta. Hemoglobiini oli verikokeissa aina normaalin viitearvon rajoissa, samoin kuin kaikki muutkin arvot. Mutta silti hän oli aina uupunut, kärsi lopulta voimakkaasta ahdistuksesta rintakehässä ja joutui jättämään kuntosalitreenitkin väliin.

Jostain tuli sellainen olo, että olenhan minäkin aika usein selittämättömän väsynyt, niin että se väsymys tulee ikään …

Juoksuvamma numero yksi: revähdys

Täällä pohjetoipilas, moro! Päivitetäänpä tilanne, kun lääkärilläkin tänään käytiin. Viime viikon keskiviikkona pohkeeni siis napsahti ikävästi kesken palauttelevan pk-lenkin, ja juokseminen loppui kuin seinään. Kivusta päättelin, että jalassani repesi jotakin, sillä ei nimittäin voinut ottaa yhtäkään juoksuaskelta. Onneksi tajusin kietoa jalkani ympärille ensihoidoksi pakastepussin, sillä kuulin tänään lääkäriltä, että se nopeuttaa revähdysten (ja kaiketi myös venähdysvammojen ja kramppien) paranemista. Kylmä estää runsasta turvotusta hillitsemällä verenvuotoa ja kudosnesteen kertymistä.
Mitä vähemmän vammautunut alue turpoaa, sitä paremmin se pääsee parantumaan, sanotaan täällä. Eikä se pohkeeni ihan kamalan paljon turvonnut, vähäsen kyllä.

Hankin heti samana iltana apteekista kylmäpussin, joka muuntuu helposti lämpöpussiksi: saman välineen voi laittaa sekä pakkaseen että mikroon. Käytin kylmää jalassani parin ensimmäisen päivän ajan, ja paraneminen pääsikin hyvin vauhtiin. Kävelem…

Hamstring-syndrooma

Hävettää tämä blogin sysääminen aina vihoviimeiseksi askareeksi muiden kiireiden tieltä. Mielessäni on monta aihetta, joista haluaisin täällä kirjoittaa, mutta niin vaan aika loppuu aina kesken. Jos tällä blogilla on vielä uskollisia lukijoita jäljellä, niin aloitetaan nyt vaikka jalan tilanteen kartoittamisesta.


Oikea takareisihän on oireillut vaihtelevasti edelleen juoksulenkeillä. Kipu, tai oikeastaan jokin tuntemus, tuntuu juostessa milloin pakaran ulkosyrjässä, milloin alempana lihaksistossa, ja usein juoksulenkin jälkeen jalka on kipeä. Kävin osteopaatilla ja kuvittelin jo saaneeni avun vaivaani. Hän paineli jalkaani varpaista pakaraan saakka, kävi läpi vatsan ja selän linjat aina kasvoihin asti. Kävi ilmi, että oikea takareisi on jatkuvassa jännityksessä, kalvot umpikireät ja lihas ei pääse rentoutumaan. Vielä kipeämpiä kohtia löytyi reiden sisäsyrjästä, vatsasta, mutta yllättäen myös oikeasta leuasta. Kivun aiheuttajaksi arvelin ikivanhaa tapaani pureskella hampaitani ja posk…