 |
| Juoksija pimeydessä. |
 |
| Itsenäisyyspäivän pitkis. |
 |
| Lenkki kulki hyvin hapekkaassa säässä, saavutin jopa runner's highn! |
 |
| Samppalinnan maauimala talviasussa. |
 |
| Melko harmaata näin joulukuussa. Reitti on mahtava jokirantaa Koroisilta kohti keskustaa kulkeva tie. |
 |
| Vähän edempänä tie katkesi tulvivan joen vuoksi. |
Juoksemisesta on tullut osa minua. Jos en pääse juoksemaan, minusta tuntuu kuin flunssa olisi vienyt ääneni tai kuume sitoisi minut sänkyyni. Hengitän juoksemisesta. Mutta samalla juokseminen on muuttunut yhtä itsestäänselväksi kuin hengittäminen. Hengittämistä harvoin huomaa ennen kuin se vaikeutuu, se on itsestäänselvyys.
Siksi kamppaileminen reistailevan pohkeen kanssa on saanut arvostukseni juoksemista kohtaan tänä syksynä korostumaan entisestään. Olen alkanut pitää pitkäjänteistä työtä arvossaan ja ymmärtänyt, että kehitys tapahtuu hitaasti, ei yhtäkkiä. Kuvittelin viime keväänä, että vasta alkanut vauhtikestävyystreenaamiseni nostaa minut nopeasti uudelle tasolle, ja olin pettynyt, kun ensimmäinen puolikas toukokuussa kulkikin "vain" samaan aikaan kuin edellisessä elokuussa.
Suhtaudun vauhtikestävyystreeneihin jälleen pelonsekaisella kunnioituksella. Olen kuitenkin alkanut arvostaa myös kehoani, joten en uskottele itselleni, että kuntoni olisi todellista parempi. Osaan lähteä treeniin rauhallisemmin. Silti minua viime maanantaina jännitti, kun edessä olivat pitkät pyramidivedot: 3000 - 2000 - 1000 - 500 - 500. Lähdin ajamaan Ruissaloon, kun satoi räntää ja myrskysi. Odottelin pilkkopimeässä kanssatreenaajiani ja mietin, että ihan varmasti kohta tulee tekstiviesti, että treenit peruttu sään vuoksi. Ei tullut viestiä, tuli treenikaverit. Hullua sakkia.
Toteutimme vedot Kansanpuiston vetosuoralla siten, että Marianne, joka juoksee kovempaa, teki treenin täysmittaisena, ja kun hän kääntyi, minäkin käännyin. Näin saimme palautusajat suhteellisen samanpituisiksi. Itseluottamukseni ei treenin alussa ollut todellakaan korkealla. Lähdin matkaan ajatuksella, että juoksen rennon kovaa eikä meno saa olla niin kiivasta, että voimat loppuvat. Tavoite oli pitää vauhti alle 5:20 min/km, ja ajattelin tuonkin vauhdin olevan minulle aika kova. Puolivälissä sain kuulla eteneväni noin vitosen tahtia. Oli oikeasti helpompi juosta, kun hyytävässä pimeydessä näki edessään Mariannen selän. Kolmen tonnin toteutuma oli minulla 2,67 km / 13:58 / 5:14 min/km. Olin erittäin ilahtunut ja lähdin tavoittelemaan kahdelle tonnille kutakuinkin samaa vauhtia. Toteutuma oli 1,82 km / 9:28 / 5:12. En halunnut hyytyä, ja siksi en yrittänytkään mennä kovempaa. Tuuli kovaa, ja jossakin kohdassa kuulin yläpuolellani katkeavan oksan äänen. Piti vain toivoa, ettei se tipahda päälleni, mutta onneksi oksa humahti maahan jossakin selkäni takana.
Tonnin vedon juoksin niin, että käännyin takaisin jo puolen kilsan kohdalla. Toteutuma oli 1,01 km / 5:09 min / 5:06 min/km. Sitten juoksin vielä 2 x 500 m, ne kulkivat tahtiin 4:51 ja 4:54. Palautusaika kunkin vedon jälkeen oli kolme minuuttia. Treenin jälkeen olin voimissani ja puhkuin rakkautta juoksuun. Olin innoissani, että olin kerrankin saanut kiristettyä tahtia loppuun asti ja osannut jakaa voimani oikein. Sain rutkasti itseluottamusta ja tunsin, että näin sitä vauhtikestävyyttä pitääkin rakentaa: aloittaa tasolta, jonka saa tehtyä puhtaasti läpi ja siitä sitten tasaisesti kiristää. Ensi kerralla uskallan aloittaa jo hieman kovempaa.
Tiistaina menimme tekemään rennot kiihdytykset Orikedolle. Siellä alusta on mitä parhain: kovaa hiekkatietä, jossa ei ole kuoppia tai muita epätasaisuuksia, ja suora viettää loivasti alaspäin. Menimme yhteensä kuusi vetoa, joille matkaa tuli noin 160 metriä kullekin. Harjoittelin käsien asentoa ja askelen rullaavuutta. Treenin jälkeen valmentaja tarkasti juoksuasentoni, ja sain askelen näyttämään kuulemma ihan oikean juoksijan askeleelta. Tyypillisesti askeleeni pyörii liikaa päkiöillä, minkä vuoksi pohkeeni ovatkin koko ajan liian suurella rasituksella. Nyt ajattelin jokaista askelta pienenä loikkana, minkä lisäksi nostin jalkaani ylemmäs: vaikutelma oli huomattavasti taloudellisempi ja kevyempi. Päätin keskittyä askellukseen seuraavalla pitkällä lenkillä.
Keskiviikkona oli lepopäivä, torstaina taas mäkivedot. Lähdin lenkille vasta iltakahdeksalta, kun oli jo todella pimeää. Kuntorata oli kuitenkin valaistu, ja sateen jäljiltä ilma oli raikas. Verkkailin reilut 2,5 kilometriä Pääskyvuoreen, jossa testasin kyseisen mäen mäkivetotarkoitukseen ensimmäisen kerran. Se oli aika sopiva: lyhyehkö eikä liian jyrkkä. Unohdin liikkuvuusharjoitukset ja kiihdytykset ennen varsinaista treeniä! Vedot kulkivat kuitenkin ihan hyvin. Vasta seitsemännellä pohkeessa alkoi tuntua, mutta juoksin kahdeksannen vielä suunnitelman mukaan. Sitten verkkailin hieman pidempää reittiä kotiin, eikä jalka tuntunut pahalta. Sen verran sitä kuitenkin halusin säästää, että perjantaina tyydyin tekemään puolen tunnin lihaskuntotreenin kotona. Ulkona satoi kaatamalla, eikä myräkälle näkynyt loppua.
Lauantaina olimme laivalla, ja sunnuntaina onnistuin sujahtamaan parin tunnin sadetauon ajaksi pitkälle lenkille. Edellinen puhdas pitkä pk-lenkkini on juostu luultavasti kesällä! Lähdin matkaan ajatuksenani nauttia. Ja niinhän siinä kävikin. Jalat veivät mennessään, luureista kuului hyvää musiikkia ja jo kolmannen kilometrin kohdalla huomasin kylmien väreiden kulkevan selkäpiitäni pitkin: minulle se on merkki siitä, että olen saavuttanut runner's high'n, tuon maagisen olotilan, jossa voisin jatkaa juoksemista loputtomiin. Jo sitä oli odotettukin! Tuuli oli myrskyisä, huomasin saaneeni juosta alkumatkan myötätuulen puhaltamana, mutta vastatuulessa kamppaillessani sitä vasta tunsikin elävänsä! Pääsin lenkillä kauan kaivattuun superminätilaan, jossa tunnen olevani kepeä, lähes painoton, ja miltei yhtä ympäristöni kanssa. Oli sitä paitsi mahtava katsella harmaata, mutaista ja luonnonvoimien riepottelemaa joulukuun maisemaa. Tuollaisten lenkkien jälkeen tuntee elävänsä ja tietää, miksi huonojen juoksujen jälkeen kannattaa lähteä lenkille vielä ainakin kerran: kun se hyvä juoksu tulee, sitä ei voita mikään.
Lenkille tuli mittaa 20,3 kilometriä, keskivauhti oli 6:06 min/km, aikaa meni 2:03. Keskisyke oli 160, mikä ajoittaisessa vastatuulessa pyristellessä oli ihan ok.
Siksi kamppaileminen reistailevan pohkeen kanssa on saanut arvostukseni juoksemista kohtaan tänä syksynä korostumaan entisestään. Olen alkanut pitää pitkäjänteistä työtä arvossaan ja ymmärtänyt, että kehitys tapahtuu hitaasti, ei yhtäkkiä. Kuvittelin viime keväänä, että vasta alkanut vauhtikestävyystreenaamiseni nostaa minut nopeasti uudelle tasolle, ja olin pettynyt, kun ensimmäinen puolikas toukokuussa kulkikin "vain" samaan aikaan kuin edellisessä elokuussa.
Suhtaudun vauhtikestävyystreeneihin jälleen pelonsekaisella kunnioituksella. Olen kuitenkin alkanut arvostaa myös kehoani, joten en uskottele itselleni, että kuntoni olisi todellista parempi. Osaan lähteä treeniin rauhallisemmin. Silti minua viime maanantaina jännitti, kun edessä olivat pitkät pyramidivedot: 3000 - 2000 - 1000 - 500 - 500. Lähdin ajamaan Ruissaloon, kun satoi räntää ja myrskysi. Odottelin pilkkopimeässä kanssatreenaajiani ja mietin, että ihan varmasti kohta tulee tekstiviesti, että treenit peruttu sään vuoksi. Ei tullut viestiä, tuli treenikaverit. Hullua sakkia.
Toteutimme vedot Kansanpuiston vetosuoralla siten, että Marianne, joka juoksee kovempaa, teki treenin täysmittaisena, ja kun hän kääntyi, minäkin käännyin. Näin saimme palautusajat suhteellisen samanpituisiksi. Itseluottamukseni ei treenin alussa ollut todellakaan korkealla. Lähdin matkaan ajatuksella, että juoksen rennon kovaa eikä meno saa olla niin kiivasta, että voimat loppuvat. Tavoite oli pitää vauhti alle 5:20 min/km, ja ajattelin tuonkin vauhdin olevan minulle aika kova. Puolivälissä sain kuulla eteneväni noin vitosen tahtia. Oli oikeasti helpompi juosta, kun hyytävässä pimeydessä näki edessään Mariannen selän. Kolmen tonnin toteutuma oli minulla 2,67 km / 13:58 / 5:14 min/km. Olin erittäin ilahtunut ja lähdin tavoittelemaan kahdelle tonnille kutakuinkin samaa vauhtia. Toteutuma oli 1,82 km / 9:28 / 5:12. En halunnut hyytyä, ja siksi en yrittänytkään mennä kovempaa. Tuuli kovaa, ja jossakin kohdassa kuulin yläpuolellani katkeavan oksan äänen. Piti vain toivoa, ettei se tipahda päälleni, mutta onneksi oksa humahti maahan jossakin selkäni takana.
Tonnin vedon juoksin niin, että käännyin takaisin jo puolen kilsan kohdalla. Toteutuma oli 1,01 km / 5:09 min / 5:06 min/km. Sitten juoksin vielä 2 x 500 m, ne kulkivat tahtiin 4:51 ja 4:54. Palautusaika kunkin vedon jälkeen oli kolme minuuttia. Treenin jälkeen olin voimissani ja puhkuin rakkautta juoksuun. Olin innoissani, että olin kerrankin saanut kiristettyä tahtia loppuun asti ja osannut jakaa voimani oikein. Sain rutkasti itseluottamusta ja tunsin, että näin sitä vauhtikestävyyttä pitääkin rakentaa: aloittaa tasolta, jonka saa tehtyä puhtaasti läpi ja siitä sitten tasaisesti kiristää. Ensi kerralla uskallan aloittaa jo hieman kovempaa.
Tiistaina menimme tekemään rennot kiihdytykset Orikedolle. Siellä alusta on mitä parhain: kovaa hiekkatietä, jossa ei ole kuoppia tai muita epätasaisuuksia, ja suora viettää loivasti alaspäin. Menimme yhteensä kuusi vetoa, joille matkaa tuli noin 160 metriä kullekin. Harjoittelin käsien asentoa ja askelen rullaavuutta. Treenin jälkeen valmentaja tarkasti juoksuasentoni, ja sain askelen näyttämään kuulemma ihan oikean juoksijan askeleelta. Tyypillisesti askeleeni pyörii liikaa päkiöillä, minkä vuoksi pohkeeni ovatkin koko ajan liian suurella rasituksella. Nyt ajattelin jokaista askelta pienenä loikkana, minkä lisäksi nostin jalkaani ylemmäs: vaikutelma oli huomattavasti taloudellisempi ja kevyempi. Päätin keskittyä askellukseen seuraavalla pitkällä lenkillä.
Keskiviikkona oli lepopäivä, torstaina taas mäkivedot. Lähdin lenkille vasta iltakahdeksalta, kun oli jo todella pimeää. Kuntorata oli kuitenkin valaistu, ja sateen jäljiltä ilma oli raikas. Verkkailin reilut 2,5 kilometriä Pääskyvuoreen, jossa testasin kyseisen mäen mäkivetotarkoitukseen ensimmäisen kerran. Se oli aika sopiva: lyhyehkö eikä liian jyrkkä. Unohdin liikkuvuusharjoitukset ja kiihdytykset ennen varsinaista treeniä! Vedot kulkivat kuitenkin ihan hyvin. Vasta seitsemännellä pohkeessa alkoi tuntua, mutta juoksin kahdeksannen vielä suunnitelman mukaan. Sitten verkkailin hieman pidempää reittiä kotiin, eikä jalka tuntunut pahalta. Sen verran sitä kuitenkin halusin säästää, että perjantaina tyydyin tekemään puolen tunnin lihaskuntotreenin kotona. Ulkona satoi kaatamalla, eikä myräkälle näkynyt loppua.
Lauantaina olimme laivalla, ja sunnuntaina onnistuin sujahtamaan parin tunnin sadetauon ajaksi pitkälle lenkille. Edellinen puhdas pitkä pk-lenkkini on juostu luultavasti kesällä! Lähdin matkaan ajatuksenani nauttia. Ja niinhän siinä kävikin. Jalat veivät mennessään, luureista kuului hyvää musiikkia ja jo kolmannen kilometrin kohdalla huomasin kylmien väreiden kulkevan selkäpiitäni pitkin: minulle se on merkki siitä, että olen saavuttanut runner's high'n, tuon maagisen olotilan, jossa voisin jatkaa juoksemista loputtomiin. Jo sitä oli odotettukin! Tuuli oli myrskyisä, huomasin saaneeni juosta alkumatkan myötätuulen puhaltamana, mutta vastatuulessa kamppaillessani sitä vasta tunsikin elävänsä! Pääsin lenkillä kauan kaivattuun superminätilaan, jossa tunnen olevani kepeä, lähes painoton, ja miltei yhtä ympäristöni kanssa. Oli sitä paitsi mahtava katsella harmaata, mutaista ja luonnonvoimien riepottelemaa joulukuun maisemaa. Tuollaisten lenkkien jälkeen tuntee elävänsä ja tietää, miksi huonojen juoksujen jälkeen kannattaa lähteä lenkille vielä ainakin kerran: kun se hyvä juoksu tulee, sitä ei voita mikään.
Lenkille tuli mittaa 20,3 kilometriä, keskivauhti oli 6:06 min/km, aikaa meni 2:03. Keskisyke oli 160, mikä ajoittaisessa vastatuulessa pyristellessä oli ihan ok.
Kommentit
Lähetä kommentti