Siirry pääsisältöön

Kohtaa pelkosi, myös juoksutreeneissä



Yksi ikiaikainen idolini siirtyi ajasta ikuisuuteen. David Bowien perintö on mittaamaton, ja jaan nyt yhden hänen kuolemattomista sitaateistaan täällä blogissakin. Yllä oleva oivallus pätee nimittäin mihin tahansa, mitä ihminen ikinä tekeekään, myös juoksemiseen. Minulla juoksutreeneissä se syvyys, jossa varpaat eivät ota kunnolla pohjaan, on selvästi vauhtikestävyystreeneissä.

Edelleen etenkin vetotreenit saavat minut jännittämään tulevaa harjoitusta jopa niin, että mietin sen etenemistä yksityiskohtaisesti edellisenä iltana juuri ennen nukahtamista. Tänään vuorossa ovat tonnin vedot x 7/2-3min. Voi vain kuvitella, että olen miettinyt aloitusvauhteja ja kaikkea muutakin pikkutarkkaa säätöä jo hyvissä ajoin. Yhtä kauhuissani olin viime viikon maanantaina, kun sain hallilla kuulla, että vedämme 7*150 + 6*150 + 5*150 + 4*150 lyhyellä palautuksella, viiden minuutin sarjapalautuksilla. Toteutuma viikontakaisissa hallitreeneissä oli lopulta 7*150 + 6*150 + 6*150 ja onnistunut treeni = voittajaolo.

Olen miettinyt, miksi edelleen suhtaudun vetotreeneihin pelonsekaisella kunnioituksella ja tunnen ajoittain suorastaan fyysistä vastenmielisyyttä niitä kohtaan. Helpointahan olisi lönkötellä kaikki lenkit omalla mukavuusalueellaan tasaisen tappavaa vauhtia niin, että mihinkään ei satu eikä mikään tunnu hirveältä, mutta mikään ei myöskään kehity eikä muuksi muutu. Ennen pitkää sellainen tarpominen muuttuu tylsäksi.

Siksi piiskaan itseäni valmentajani laatimaan harjoitusohjelmaan, jota suunnitellaan aina viikko viikolta eteenpäin. Mutta takaisin vauhtikestävyystreenien vastenmielisyyteen. Miksi ne ovat niin kamalia, vaikka lähes aina treenin jälkeen olo on kuin voittajalla? Yksi selitys on ainakin se, että omien rajojen kohtaaminen on ollut minulle aina vaikeaa. Kaikessa mitä teen, haluaisin säilyttää illuusion, että olisin voinut venyä vielä vähän pidemmälle, vielä vähän parempiin tuloksiin. Mutta jos en koskaan kokeile, miltä äärirajoilla tuntuu, en ikinä voi tietää, miten pitkälle todellisuudessa pääsisin. Ja jos en koskaan kolkuttele maksimikestävyyttäni, en saa hivutettua rajaa myöskään eteenpäin.

Vauhtikestävyystreeneissä omat rajat tulevat todellakin vastaan. Vaikeuksia aiheuttaa myös oikean aloitusvauhdin löytäminen. Nyt alan pikkuhiljaa oppia, mitä vauhtia voin aloittaa, jotta voin viedä treenit nousujohteisesti loppuun, mutta vieläkään en kunnolla tunne sitä, miltä mikäkin vauhti tuntuu. Siksi olen hyvin riippuvainen sykekellostani.

On inhottavaa myöntää, että nyt en pysty juoksemaan kovempaa, en jaksa, jalka ei nouse. On inhottavaa myöntää olevansa huonompi kuin haluaisi. On inhottavaa pakottaa itsensä juoksemaan kovaa niin pitkään, että se sattuu. Minulla on tapana huokailla ennen vetotreenien alkua, että oloni on vähän väsynyt, mahdanko olla tulossa kipeäksi, mitäköhän tästäkin treenistä tulee. Ärsyttävää roihkaamista, mutta se on jokin psykologinen itsesuojelukeino yrittää antaa itselleen lupa kestää treenin mahdollinen epäonnistuminen. Että jos ei kuljekaan, siihen on muitakin syitä kuin se, että olen yksinkertaisesti huono. Ja jos kulkee, niin palkinto tuntuu kahta paremmalta.

Vihaan myös luovuttamista. Vetotreeneissä on aina riskinsä, että joutuu myöntämään, ettei pysty, ja luovuttaa. Etenkin yksin juostessa luovuttaminen käy mielessä useammin kuin seurassa. Siksi ehdottoman tärkeää olisi tietää ja tuntea oma tasonsa, aloittaa treeni omalta tasolta, edetä pikkuhiljaa ja vasta viimeisillä vedoilla yrittää rykäistä niin kovaa kuin lähtee, että jaksaa koko treenin loppuun saakka.

Vauhtikestävyysharjoitteleminen saa aina sykkeeni nousemaan, adrenaliinini virtaamaan ja mieleni pelkäämään. Luulen, että tarvitsen juuri tuonkaltaista itseni haastamista. Treenien aikana en keskity mihinkään muuhun, en todellakaan mieti työasioita tai huolia, vaan etenen määrätietoisesti ja pyrin pitämään tekniikkani kasassa. Onhan se masentavaa, että vauhdit eivät kasva niin nopeasti kuin haluaisi, mutta ei niitä pelkillä mielikuvaharjoituksilla saa paranemaan. Niiden eteen on tehtävä fyysistä työtä - ja se vie kipeää.



Hyvin ovat kestäneet halli-, matto- ja lumijuoksun.

Kommentit

  1. VK-treeneissä tosiaan joutuu haastamaan itseään ja joskus menemään epämukavuusalueella, mutta enkäpä sen takia niiden jälkeen olo tosiaan on usein kuin voittajalla. Se onnistumisen tunne, että minä pystyin on kiva :) Ehkä voisit psyykata itseäsi ennen treenejä nimeen omaan tuolla onnistumisen tunteella, minkä olet aiemmin vk-treenistä saanut.

    Minä lähden usein vk-treeneihin uteliaana, että mitenkähän tänään kulkee :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kivasta kannustuksesta! :) kai mullakin siellä pohjalla on se sama uteliaisuus, että mitä tänään tulee, ja justiin se luja tahto tulla paremmaksi. Vielä mä voitan pelkoni!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Piilevä raudanpuutos

Tämän postauksen piti käsitellä uusia sykerajojani, mutta kirjoitankin ensin tästä diagnoosista, jonka sain tänään. Sehän osaltaan selittää niitä kummallisen korkeita sykkeitänikin, uusi aerobinen kynnysarvoni on puolentoista viikon takaisen testin mukaan nimittäin 159!

Luin joulukuussa Healthy style of Living -blogin Susannan vakavasta raudanpuutostilasta. Ajattelin, että kaikenlaista sitä voi ollakin, mutta en osannut lainkaan ajatella, että vähäiset rautavarannot voisivat olla selittävä tekijä myös omaan olooni. Pari viikkoa sitten entinen työkaverini jakoi Facebookissa päivityksen, jossa hän kertoi kärsivänsä raudanpuutosanemiasta. Hemoglobiini oli verikokeissa aina normaalin viitearvon rajoissa, samoin kuin kaikki muutkin arvot. Mutta silti hän oli aina uupunut, kärsi lopulta voimakkaasta ahdistuksesta rintakehässä ja joutui jättämään kuntosalitreenitkin väliin.

Jostain tuli sellainen olo, että olenhan minäkin aika usein selittämättömän väsynyt, niin että se väsymys tulee ikään …

Juoksuvamma numero yksi: revähdys

Täällä pohjetoipilas, moro! Päivitetäänpä tilanne, kun lääkärilläkin tänään käytiin. Viime viikon keskiviikkona pohkeeni siis napsahti ikävästi kesken palauttelevan pk-lenkin, ja juokseminen loppui kuin seinään. Kivusta päättelin, että jalassani repesi jotakin, sillä ei nimittäin voinut ottaa yhtäkään juoksuaskelta. Onneksi tajusin kietoa jalkani ympärille ensihoidoksi pakastepussin, sillä kuulin tänään lääkäriltä, että se nopeuttaa revähdysten (ja kaiketi myös venähdysvammojen ja kramppien) paranemista. Kylmä estää runsasta turvotusta hillitsemällä verenvuotoa ja kudosnesteen kertymistä.
Mitä vähemmän vammautunut alue turpoaa, sitä paremmin se pääsee parantumaan, sanotaan täällä. Eikä se pohkeeni ihan kamalan paljon turvonnut, vähäsen kyllä.

Hankin heti samana iltana apteekista kylmäpussin, joka muuntuu helposti lämpöpussiksi: saman välineen voi laittaa sekä pakkaseen että mikroon. Käytin kylmää jalassani parin ensimmäisen päivän ajan, ja paraneminen pääsikin hyvin vauhtiin. Kävelem…

Hamstring-syndrooma

Hävettää tämä blogin sysääminen aina vihoviimeiseksi askareeksi muiden kiireiden tieltä. Mielessäni on monta aihetta, joista haluaisin täällä kirjoittaa, mutta niin vaan aika loppuu aina kesken. Jos tällä blogilla on vielä uskollisia lukijoita jäljellä, niin aloitetaan nyt vaikka jalan tilanteen kartoittamisesta.


Oikea takareisihän on oireillut vaihtelevasti edelleen juoksulenkeillä. Kipu, tai oikeastaan jokin tuntemus, tuntuu juostessa milloin pakaran ulkosyrjässä, milloin alempana lihaksistossa, ja usein juoksulenkin jälkeen jalka on kipeä. Kävin osteopaatilla ja kuvittelin jo saaneeni avun vaivaani. Hän paineli jalkaani varpaista pakaraan saakka, kävi läpi vatsan ja selän linjat aina kasvoihin asti. Kävi ilmi, että oikea takareisi on jatkuvassa jännityksessä, kalvot umpikireät ja lihas ei pääse rentoutumaan. Vielä kipeämpiä kohtia löytyi reiden sisäsyrjästä, vatsasta, mutta yllättäen myös oikeasta leuasta. Kivun aiheuttajaksi arvelin ikivanhaa tapaani pureskella hampaitani ja posk…