Kohtaa pelkosi, myös juoksutreeneissä

Yksi ikiaikainen idolini siirtyi ajasta ikuisuuteen. David Bowien perintö on mittaamaton, ja jaan nyt yhden hänen kuolemattomista sitaateistaan täällä blogissakin. Yllä oleva oivallus pätee nimittäin mihin tahansa, mitä ihminen ikinä tekeekään, myös juoksemiseen. Minulla juoksutreeneissä se syvyys, jossa varpaat eivät ota kunnolla pohjaan, on selvästi vauhtikestävyystreeneissä.

Edelleen etenkin vetotreenit saavat minut jännittämään tulevaa harjoitusta jopa niin, että mietin sen etenemistä yksityiskohtaisesti edellisenä iltana juuri ennen nukahtamista. Tänään vuorossa ovat tonnin vedot x 7/2-3min. Voi vain kuvitella, että olen miettinyt aloitusvauhteja ja kaikkea muutakin pikkutarkkaa säätöä jo hyvissä ajoin. Yhtä kauhuissani olin viime viikon maanantaina, kun sain hallilla kuulla, että vedämme 7*150 + 6*150 + 5*150 + 4*150 lyhyellä palautuksella, viiden minuutin sarjapalautuksilla. Toteutuma viikontakaisissa hallitreeneissä oli lopulta 7*150 + 6*150 + 6*150 ja onnistunut treeni = voittajaolo.

Olen miettinyt, miksi edelleen suhtaudun vetotreeneihin pelonsekaisella kunnioituksella ja tunnen ajoittain suorastaan fyysistä vastenmielisyyttä niitä kohtaan. Helpointahan olisi lönkötellä kaikki lenkit omalla mukavuusalueellaan tasaisen tappavaa vauhtia niin, että mihinkään ei satu eikä mikään tunnu hirveältä, mutta mikään ei myöskään kehity eikä muuksi muutu. Ennen pitkää sellainen tarpominen muuttuu tylsäksi.

Siksi piiskaan itseäni valmentajani laatimaan harjoitusohjelmaan, jota suunnitellaan aina viikko viikolta eteenpäin. Mutta takaisin vauhtikestävyystreenien vastenmielisyyteen. Miksi ne ovat niin kamalia, vaikka lähes aina treenin jälkeen olo on kuin voittajalla? Yksi selitys on ainakin se, että omien rajojen kohtaaminen on ollut minulle aina vaikeaa. Kaikessa mitä teen, haluaisin säilyttää illuusion, että olisin voinut venyä vielä vähän pidemmälle, vielä vähän parempiin tuloksiin. Mutta jos en koskaan kokeile, miltä äärirajoilla tuntuu, en ikinä voi tietää, miten pitkälle todellisuudessa pääsisin. Ja jos en koskaan kolkuttele maksimikestävyyttäni, en saa hivutettua rajaa myöskään eteenpäin.

Vauhtikestävyystreeneissä omat rajat tulevat todellakin vastaan. Vaikeuksia aiheuttaa myös oikean aloitusvauhdin löytäminen. Nyt alan pikkuhiljaa oppia, mitä vauhtia voin aloittaa, jotta voin viedä treenit nousujohteisesti loppuun, mutta vieläkään en kunnolla tunne sitä, miltä mikäkin vauhti tuntuu. Siksi olen hyvin riippuvainen sykekellostani.

On inhottavaa myöntää, että nyt en pysty juoksemaan kovempaa, en jaksa, jalka ei nouse. On inhottavaa myöntää olevansa huonompi kuin haluaisi. On inhottavaa pakottaa itsensä juoksemaan kovaa niin pitkään, että se sattuu. Minulla on tapana huokailla ennen vetotreenien alkua, että oloni on vähän väsynyt, mahdanko olla tulossa kipeäksi, mitäköhän tästäkin treenistä tulee. Ärsyttävää roihkaamista, mutta se on jokin psykologinen itsesuojelukeino yrittää antaa itselleen lupa kestää treenin mahdollinen epäonnistuminen. Että jos ei kuljekaan, siihen on muitakin syitä kuin se, että olen yksinkertaisesti huono. Ja jos kulkee, niin palkinto tuntuu kahta paremmalta.

Vihaan myös luovuttamista. Vetotreeneissä on aina riskinsä, että joutuu myöntämään, ettei pysty, ja luovuttaa. Etenkin yksin juostessa luovuttaminen käy mielessä useammin kuin seurassa. Siksi ehdottoman tärkeää olisi tietää ja tuntea oma tasonsa, aloittaa treeni omalta tasolta, edetä pikkuhiljaa ja vasta viimeisillä vedoilla yrittää rykäistä niin kovaa kuin lähtee, että jaksaa koko treenin loppuun saakka.

Vauhtikestävyysharjoitteleminen saa aina sykkeeni nousemaan, adrenaliinini virtaamaan ja mieleni pelkäämään. Luulen, että tarvitsen juuri tuonkaltaista itseni haastamista. Treenien aikana en keskity mihinkään muuhun, en todellakaan mieti työasioita tai huolia, vaan etenen määrätietoisesti ja pyrin pitämään tekniikkani kasassa. Onhan se masentavaa, että vauhdit eivät kasva niin nopeasti kuin haluaisi, mutta ei niitä pelkillä mielikuvaharjoituksilla saa paranemaan. Niiden eteen on tehtävä fyysistä työtä - ja se vie kipeää.

Hyvin ovat kestäneet halli-, matto- ja lumijuoksun.