Siirry pääsisältöön

Kaljasjärven yöjuoksu 23.6.



Olen saanut neuvoksi osallistua eri mittaisiin hölkkiin, jotta saisin kovatahtisia treenejä tasaisin väliajoin. Lappu rinnassa juoksee kovempaa eikä luovuta niin helposti. Itselleni haastavimpia ovat nimenomaan tasavauhtiset kovat juoksut. Jaksan kyllä juosta kauan, mutta en pitää vauhtia yllä. Toisin sanoen vauhtikestävyyteni on huono. Ja luulen myös, että luovutan aika helposti enkä osaa vetää itseäni äärirajoille. Siksi kisoissa on voimaa, ne antavat potkua.

Kaljasjärven yöjuoksu oli valmentajan puheissa jo jonkin aikaa sitten, ja innostuin ajatuksesta piskuisesta tapahtumasta, joka juostaan maaseudulla pitkin polkuja ja metsiä, välillä hiekkateille poiketen. Juoksun jälkeen pääsisi rantasaunan löylyyn rentoutumaan. En ajatellut käytännön asioita sen kummemmin, kuten esimerkiksi sitä, että Kaljasjärvi sijaitsee Kodisjoella, joka on nykyään osa Raumaa. Sinne oli siis yli tunnin ajomatka, josta loppu pikkuteitä pitkin. Yöjuoksun oli määrä alkaa kello 21, joten paluumatka pitäisi tehdä keskiyöllä. Juostava matka oli 12,5 kilometriä.

Onneksi oli yötön yö, ja onneksi Johanna lähti matkaan mukaan. Olisin todennäköisesti lähtenyt kisaamaan yksinkin, mutta olin todella iloinen saatuani seuraa. Matka sujui tuhat kertaa rattoisammin, kun oli juttukaveri, joka lisäksi auttoi suunnistamaan, kun tietysti porhalsin Ihoden risteyksestä ohitse. Löysimme kuitenkin hyvissä ajoin perille ja kävimme ilmoittautumassa. Pikkutapahtuman etu on sekin, että siinä keskitytään itse asiaan eli juoksemiseen, ja osallistumismaksu on sen mukainen. Koko lysti maksoi Juoksija-kortilla kympin, joten kovin suuresta sijoituksesta ei ollut kyse.

Porukkaa näkyi olevan yllättävän paljon, tai ainakin enemmän kuin edelliskerralla, Johanna oli nimittäin katsonut tapahtuman nettisivuilta, että viime kesänä kilpasarjassa naisia oli vain 11. Ehkäpä viime vuoden surkea juhannussää pelotteli juoksijat pois, mutta nyt keli oli toista maata. Ilta oli kaunis ja todella kostea, lämpöasteita oli parikymmentä vielä illallakin. Haimme numerolaput, jotka olivat sellaiset vanhanaikaiset kankaiset, kyljistä nauhoilla solmittavat. Olen sellaista pitänyt viimeksi joskus koulun hiihtokisoissa, ehkä. Verkkailimme edestakaisin autolle vaihtamaan vaatteita, ja matkaa kertyi reilun kilometrin verran yhteensä. Hätistelimme hyttysiä, joita oli kokonainen komppania joka paikassa minne menikin. Venyttelimme ja teimme liikkuvuusharjoitukset, ja sitten pitikin jo lähteä.

Olimme jutelleet, että lähtövauhti saisi olla tarpeeksi rauhallinen, kun ei yhtään tiedä, mitä reitti tuo tullessaan, ja muutenkin metsässä ja poluilla on rankempi juosta eikä koviin vauhteihin pääse niin helposti. Johanna sanoi aloittavansa 5:30/km tahtia, itse ajattelin kokeilevani 5:20 vauhtia. Heti kättelyssä oli jyrkkä mäki, joka otti luulot pois. Kovimmat juoksijat säntäsivät saman tien näkymättömiin, mutta itse iskeydyin kolmen tytön porukkaan, joista pari oli ranskalaisia. Reitti suuntasi alle kilometrin päästä metsään, ja aloitusvauhti oli melkoisen kova. Muut olivat paljon kokeneempia metsäjuoksijoita tai ainakin heillä oli reippaasti parempi kunto, huomasin nimittäin läähättäväni heti alussa melko kovaa. Sain roikuttua muutaman kilometrin naisten perässä, mutta sitten he menivät menojaan.

Kaksi ensimmäistä kilometriä kulkivat aikaan 5:13 ja 5:18, joten taas mentiin kovempaa kuin suunnitelmat olivat. Metsässä kyllä etäisyydet hämärtyvät, ja kilometrit kuluivat todella nopeasti, kun keskittyi pelkästään hyppimään juurakoiden ja kivien ylitse. Maasto oli haastava, ja mietin, kuinka kauan metsäosuutta jatkuisi. Ehkä nelisen kilometriä painettiin metsässä, ja siitä suurimman osan taistelin vessahätää vastaan. Taas aineenvaihdunta teki tepposet, eikä kaksi vessakertaa ennen starttia riittänyt. Jossakin kohdassa näin sopivan puskan ja koukkasin polulta. En ollut vilkuillut taakseni, enkä tiennyt kuinka lähellä muut juoksijat ovat, mutta hyvin nopeasti näin, miten Johanna ja eräs toinen nainen pinkoivat ohitseni. Ei auttanut kuin kyykkiä asiat loppuun ja nostaa jälleen kinttua toisen eteen. Johanna ja toinen olivat saaneet aika hyvän kaulan ja melko pitkään keskityinkin heidän selkiensä katselemiseen.

Kolmas ja neljäs kilometri kulkivat 5:43 ja 5:37, joten raskas maasto alkoi jo näkyä vauhdeissa. Melko pian puskareissuni jälkeen tie vei ulos metsästä, ja eteneminen helpottui. Hiekkatie kierteli kauniissa maalaismaisemissa, ja reitin varrella oli yllättävän paljon kesämökkiläisiä kannustamassa. Kerran metsäpolun kulkiessa aukealle ihan pelästyin, kun vastassa oli yhtäkkiä iso porukka grillaamassa ja soittelemassa kitaraa. Noin kuuden kilometrin kohdalla näin Johannan ja toisen naisen saavuttavan ensin erään miehen ja sitten naisen. Miehellä oli ilmeisesti vaikeuksia takareisiensä kanssa, sillä hän taputteli jalkojaan, väliin käveli ja hölkkäsi. Sitten minäkin saavutin hänet, ja luulin, että hän jää peesaamaan, mutta niin ei käynyt.


Reitti kulki Kaljasjärven ympäri.


Jalkani olivat alkumatkasta tuntuneet erittäin tönköiltä, pohkeetkin kuin puupökkelöt, ja ajattelin, että kuormitusta on ollut männä viikolla melko paljon, mukaan lukien kovat porrastreenit, ja ehkä maratonistakin palautuminen vielä kesken. Mietiskelin siinä metsäpolkua taivaltaessani, että treenaanko aina ja ikuisesti väärin, kun vauhtini eivät koskaan kasva enkä ikinä pääse lujempaa. Mutta sitten siinä kuuden kilometrin jälkeen huomasin jalkojeni vertyneen ja hiekkatiellä askel alkoikin nousta ihan mukavasti. Jalat eivät olleet enää tönköt, mutta nyt tuntuivat takareidet. Se tietää vain hyvää, ajattelin, ja jolkottelin eteenpäin. Viides ja kuudes kilometri taittuivat aikaan 5:20 ja 5:25.

Sitten seitsemännen (5:32) tai kahdeksannen (5:36) kilometrin tietämillä aloin saavuttaa Johannaa ja kahta muuta naista, ja huomasin, että voimiahan on vielä ihan mukavasti. Hiekkateillä kovaa vauhtia oli helpompi pitää yllä, ja etenin sillä ajatuksella, että tätä vauhtia jaksan, mutta loppukiriinkin on vielä paukkuja. Sitten saavutin naiset ja menin ohi. Tiesin, että puuskutin ääneen, mutta musiikit korvillani taittoivat siltä pahimman terän. Jonkin matkaa juoksin itsekseni, mutta sitten Johanna painoi taas rinnalle ja alkoi vetää. Kerrankin toisen juoksusta oli todella paljon apua, yleensä olen melko surkea peesaaja, sillä en pysy kovin pitkään muiden perässä, mutta nyt vauhtimme osuivat hyvin yksiin. Johanna sanoi kannustavia kommentteja, kuten että aika raskas reitti ja enää muutama kilometri, ja siitä tajusin, etten vain yksikseni kamppaile kovan maaston kanssa, vaan muillakin on tekemistä. Huomasin, että se toinen Johannan kanssa pitkään juossut nainen juoksi myös perässä, mutta toinen oli tippunut.

Ja taas sukellettiin metsään. Välillä minä vedin letkaa, välillä Johanna otti ohjat. Yhdeksäs ja kymmenes kilometri hujahtivat aikaan 5:42 ja 5:53. Matka ja vauhti alkoivat vaativassa maastossa painaa, mutta onneksi kilometrit taittuivat metsässä äkkiä. Vaihtovuoroin vedettiin, kunnes jäljellä oli enää loppusoitto ja lopun hiekkatieosuus. Olin nähnyt parkkipaikan ja maalin välissä 12 kilometrin kyltin, ja tiesin, että siitä alkaisi loiva alamäki. Matkaa sinne oli kuitenkin vielä. 11 kilometrin kohdilla se perää pidellyt nainen hurautti ohitse ja huikkasi, että no niin, nyt isompaa vaihdetta silmään, enää puolitoista kilometriä!

Puuskutin jo ihan huolella, ja pelkäsin, että Johannakin tipauttaisi minut kyydistä. Mutta hänpä osoitti mahtavaa kilpahenkeä ja huikkasi kannustavia sanoja, ja pakottauduin sinnittelemään mukana. Oli vielä jonkin verran nousua, mutta tiesin, että lopussa sitkeys palkittaisiin ihanalla alamäellä. Vastaan tuli autoja, varmaankin maaliin tulleet olivat jo kotimatkalla tai sitten aikaisemman kuntosarjan osallistujat olivat saunoneet kyllikseen. Tietä pitkin tuli myös verkkailijoita, jotka olivat saaneet matkansa päätökseen. Omat kaksi viimeistä kilometriäni kulkivat aikaan 5:55 ja 5:25 sekä viimeinen puoli kilometriä tahtiin 5:08. Pystyin näköjään vastaamaan haasteeseen ja osallistumaan loppukiriin, vaikka sitä naista emme kiinni enää saaneetkaan. Viimeisellä puolella kilsalla keskisykkeeni oli 181 ja maksimi 183, joten aika piippuun vedettiin.

Maaliviivan ylitimme Johannan johdolla peräkanaa aikaan 1:08:51, ja olin aivan litimärkä hiestä. Jopa se kankainen numerolappukin oli niin märkä, että sen olisi voinut puristaa kuivaksi. Ilma oli jokseenkin kostea. Keskivauhti 12,5 kilometrin matkalla oli 5:30/km, ja keskisykkeeni oli matkalla 175, maksimi 183. Voin sanoa olevani erittäin tyytyväinen, että sain vedettyä tönkköjaloillani ja väsyneellä hapenotollani noinkin hyvän suorituksen. Sijoituksemme olivat 9. ja 10. kaikista 19 naisesta. Kertasimme juoksua ja puhisimme tyytyväisyydestä. Ja miten mahtavaa olikaan mennä juoksun jälkeen saunaan! Minä vain en ollut muistanut ottaa uikkareita mukaan ja jouduin jättämään virkistävän järvipulahduksen väliin, mutta mitäpä tuosta.

Kotimatka juhannusaatonaaton yöttömässä yössä oli mitä hienoin, eikä väsyttänyt yhtään. Kotioven avasin joskus ennen yhtä ja olin taas niin, niin onnellinen ja täynnä hyvää oloa, mitä juoksuharrastus kisoineen ja haasteineen voi vain tuoda. Parin viikon päästä kisataan taas, tällä kertaa Vehmaalla kympin matka.




Juhannusaattona rentouduttiin saaressa.

Kommentit

  1. Pienissä kylämäisissä kisoissa on kyllä oma kiva tunnelmansa :) Tuo kisa kuulosti hieman samalta kuin täällä elokuussa juostava länsiranta hölökkä. Reitti kiertelee hiekkatiellä maalaismaisemissa, kisan jälkeen pääsee saunaan ja vanhanajan numerolappu rinnassa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se vanhan ajan numerolappu oli kaikista hellyttävin :) Mä tykkään noista pikkukisoista, kun siellä on järjestäjinäkin usein sellaisia vannoutuneita juoksufanaatikkoja, jotka on juosseet iät ajat ja sälyttävät tapaa nuoremmillekin polville. Sitten välillä on aina kiva hakea tunnelmaa niistä isoista megaluokan tapahtumista.

      Poista
  2. Todella ihana kisarapsa, kuullostaa hienolta ja maaston haastavuudesta huolimatta tosi hyvä lopputulos!

    VastaaPoista
  3. No hyvinpä meni! Samanlaista matkaa könysin itse viime keskiviikkona ja ei meinannut edetä matka millään. :D Samaa mieltä olen siitä, että kisat on erittäin hyviä harjoituksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Olen tässä miettinyt omaa malttamattomuuttani kehityksen suhteen, ja juoksu jos mikä pakottaa pitkäjänteisyyteen. Kun se kunto kehittyy niin hivuttavan hitaasti, ettei auta muu kuin purra hammasta - ja treenata :D - Ja hyvien harjoitusten lisäksi kisoista saa vieläpä kivoja kokemuksia ja muistoja!

      Poista
  4. Kuulostipa raskaalta reitiltä. Hienosti olet sen jaksanut! Tällaiset pienet hölkkätapahtumat ovat kyllä parhaita.

    VastaaPoista
  5. Onpas mukava tunnelma kirjoituksessasi, kivaa oli tekstiä lukea. Ja lopputuloshan on hyvä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva jos tykkäsit :) Ja juu, olen oikein tyytyväinen itsekin!

      Poista
  6. Tosi kiva raportti! =) Itseäni harmitti, että en tiennyt tapahtumasta aikaisemmin, sillä olisin kyllä mielelläni osallistunut. Jos tapahtuma sijaitsee Raumalla, sen on oltava 100km:n säteellä täältä.. Ehkä siten ensi vuonna..?! Olet onnistunut hienosti! Onnea!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Vähän muuten mietinkin, että mahdankohan nähdä sinut siellä kirmailemassa :) Ensi vuonna sitten, tästä voisi hyvin ottaa juhannusperinteen, kuten moni muukin näytti tehneen.

      Poista
  7. Heippa Salla! Olipa kiva lukea kokemuksistasi yöjuoksusta –ja ne numerolaput ovat niin vanhat kuin minä muistan, hih! Linkkasin blogisi Kaljasjärven yöjuoksun Facebook-sivulle https://www.facebook.com/yojuoksu/
    Tervetuloa taas ensi vuonna! / Iida Kodisjoen Kaikusta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, kiva että löysit tänne ja linkkasit! Oli kyllä tosi hyvän mielen juoksu, harkitsen vakavasti juhannusperinteeksi ottamista :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Voihan kroonistunut insertiitti

Ymmärrän, että tässä on lantioni. Vihdoin ja viimein sain syyn kipeälle takareidelleni. Olin viime perjantaina 45 minuuttia magneettikuvauksessa, jossa lantioni aluetta kuvattiin laajalti suunnasta jos toisesta. Radiologi avasi tuoreeltaan näkemäänsä raportissaan, joten sain huokaista helpotuksesta jo ennen viikonloppua. Sitä ennen olin tehnyt monen vammasta kärsivän virheen ja lukenut erilaisilta foorumeilta vieraiden ihmisten kauhutarinoita. Jollakulla oli esimerkiksi hermot painuneet lihakseen kiinni, josta ne oli yksitellen pitänyt irrottaa. Minulla oikean lonkan MRI paljasti takareidestäni seuraavia tietoja: Repeytymää ei näy ja lihakset kuvautuvat säännöllisinä, symmetriset. Ei pehmytosahematoomia. Luurakenne on säännöllistä, ei rasitusosteopatiaan viittaavaa. Lonkkanivelessä ei näy poikkeavaa. Ischias-hermojen kulkureitit vapaat, ei femoroacetabulaariseen impingementiin viittaavaa eikä bursiittilöydöksiä. Istuinkyhmyn hamstring-kiinnityksessä oli havaittavissa v

Hamstring-syndrooma

Hävettää tämä blogin sysääminen aina vihoviimeiseksi askareeksi muiden kiireiden tieltä. Mielessäni on monta aihetta, joista haluaisin täällä kirjoittaa, mutta niin vaan aika loppuu aina kesken. Jos tällä blogilla on vielä uskollisia lukijoita jäljellä, niin aloitetaan nyt vaikka jalan tilanteen kartoittamisesta. Oikea takareisihän on oireillut vaihtelevasti edelleen juoksulenkeillä. Kipu, tai oikeastaan jokin tuntemus, tuntuu juostessa milloin pakaran ulkosyrjässä, milloin alempana lihaksistossa, ja usein juoksulenkin jälkeen jalka on kipeä. Kävin osteopaatilla ja kuvittelin jo saaneeni avun vaivaani. Hän paineli jalkaani varpaista pakaraan saakka, kävi läpi vatsan ja selän linjat aina kasvoihin asti. Kävi ilmi, että oikea takareisi on jatkuvassa jännityksessä, kalvot umpikireät ja lihas ei pääse rentoutumaan. Vielä kipeämpiä kohtia löytyi reiden sisäsyrjästä, vatsasta, mutta yllättäen myös oikeasta leuasta. Kivun aiheuttajaksi arvelin ikivanhaa tapaani pureskella hampaitani ja

Juoksuvamma numero yksi: revähdys

Täällä iloinen toipilas odottelee toipumista ja harrastaa sillaikaa kaikkea muuta. Sellainen napsahti nyt pakosta, mutta ei se kuolemaksi ole. Magnesium ja kylmäpussista lämpökääreeksi muuttunut apuväline ovat ystäväni nyt.   Täällä pohjetoipilas, moro! Päivitetäänpä tilanne, kun lääkärilläkin tänään käytiin. Viime viikon keskiviikkona pohkeeni siis napsahti ikävästi kesken palauttelevan pk-lenkin, ja juokseminen loppui kuin seinään. Kivusta päättelin, että jalassani repesi jotakin, sillä ei nimittäin voinut ottaa yhtäkään juoksuaskelta. Onneksi tajusin kietoa jalkani ympärille ensihoidoksi pakastepussin, sillä kuulin tänään lääkäriltä, että se nopeuttaa revähdysten (ja kaiketi myös venähdysvammojen ja kramppien) paranemista. Kylmä estää runsasta turvotusta hillitsemällä verenvuotoa ja kudosnesteen kertymistä. Mitä vähemmän vammautunut alue turpoaa, sitä paremmin se pääsee parantumaan, sanotaan täällä . Eikä se pohkeeni ihan kamalan paljon turvonnut, vähäsen