Siirry pääsisältöön

Tukholman maraton 4.6.2016


Maratonaamuna mieli oli virkeä, vaikka pohkeen kunto pelottikin.


Sain autuuden nukkua yksin omassa hotellihuoneessani. Nukuinkin kuin tukki, mikä ei matkalla ole itsestäänselvyys.


Vihdoin on koittanut aika viidennen maratonini kisaraportin, joka kirjataan tällä kertaa Tukholman reitiltä. Kesäkuun neljäs päivä valkeni Ruotsinmaalla aurinkoisena ja jonkin verran tuulisena, mutta maratonia ajatellen sää oli oikeinkin hyvä: lämpöä oli vain 18 astetta aikaisempien päivien hellelukemien jälkeen. Olimme matkassa perheeni ja isäni sekä Mariannen perheen kanssa ja yövyimme kaikki samassa hotellissa Scandic Ariadnessa, joka oli lähellä Lidingövägenin lähtöpaikkaa Olympiastadionin tuntumassa. Sain luvan nukkua yksin omassa huoneessani, mikä oli todellista luksusta, kun piti huolehtia vain itsestään. Illalla olin asettanut sängylle kaikki tarvikkeet valmiiksi, jotta aamulla ei tarvitsisi enää etsiskellä mitään. Nukahdin yhdentoista aikoihin ja nukuin lähes tauotta aamuun saakka, heräsin vasta vähän ennen kellonsoittoa seitsemältä.

Olo oli todella virkeä ja levännyt, mutta ikävä kyllä hiilihydraattitankkauksen jäljiltä edelleen aika raskas ja tukkoinen. Tästä kerrasta otan kyllä opikseni, mitä tankkaamiseen tulee: en kerta kaikkiaan voi mättää itseeni noin paljon yli normaalin tarpeeni hiilihydraattipitoista ravintoa, sillä kehoni ei kestä sitä. Olin juonut lisäksi kokonaisen pullollisen Dexalin tankkausjuomaa, joka todennäköisesti itsessään olisi riittänyt lisähiilihydraattiannikseni. Liiallinen tankkaaminen kääntyy itseään vastaan, sillä raskasta kehoa on vaikea liikuttaa ja eteneminen tuntuu tavallista työläämmältä. Energiavarantoja ei voi täyttää määräänsä ylitse, eivätkä ne kuitenkaan auta silloin, kun kestävyyskunnon rajat tulevat vastaan. Olin palannut suhteellisen tavalliseen ruokavaliooni jo perjantaina, mutta se tuntui olevan liian myöhäistä. Perjantai-illan verkkailu oli todella tahmea, kaukana sellaisesta kepeästä herättelystä, jota aattoillan herkistely parhaimmillaan on.

Lisäksi minua huoletti kireä ja kipeä pohkeeni, joka oli tuntunut erityisesti edellisillan kiihdytyksissä. Olin ottanut mukaani jopa putkirullan, jolla pehmentäminen, kompressiosäärystimet sekä magnesiumsuihke olivat ainakin jollakin tasolla auttaneet. Silti jalka tuntui. Kävimme puoli yhdeksän aikaan aamupalalla, ja siellä kittasin kolme kuppia kahvia, jotta sain vatsani toimimaan. Puuroa ei ollut tarjolla, mutta söin tummaa leipää ja tuoretta ananasta, vesimelonia ja hunajamelonia. Olin saanut kaikki valmisteluni hyvissä ajoin valmiiksi, ja varttia vaille 11 kohtasin hotellin aulassa yhtä jännittyneen Mariannen. Minua jännitti niin, että koko ihoni kihelmöi, mutta se oli sellaista hyvää, innostunutta jännitystä.

Lähdimme rauhaksiin verkkaamaan stadionille, jonne oli reilun kilometrin matka. Helsingin maratonlaiva oli saapunut samaan aikaan, ja pyrimme välttelemään sieltä purkautuneita juoksijoita, sillä olimme kuulleet, että laivassa jylläsi norovirusepidemia. Ihme kyllä en suonut ajatustakaan omalle vatsataudilleni, jonka olin selättänyt vasta kuusi päivää aikaisemmin, ehkäpä siksi, kun olo oli liiallista tankkaamista lukuun ottamatta terve ja vahva. Hyvästelimme lähtöalueella, ja minä menin nurmialueelle tekemään omia kevätjuhlaliikkeitäni. Stadion sijaitsi laajojen viheralueiden vieressä, mikä sopi minulle mainiosti. Siellä oli tiheitä puustoja ja pensaikkoja, jonne saattoi mennä puskapissalle niin usein kuin halusi. Toki puskat olivat suurimmaksi osaksi miesten täyttämiä, mutta kyllä sieltä aina jokin kolo löytyi. Olen ennenkin todennut, että kuulun siihen porukkaan, joka ravaa vessassa ennen lähtöä vähintään viisi kertaa, jotta olo on lähdössä kepeä eikä vessahädästä tarvitse murehtia. Bajamajoja oli paljon, mutta jonot olivat silti näyttävät, ja jaksoin jälleen ihmetellä, miten jotkut viitsivät jonottaa niin kauan haisevaan koppiin, kun vieressä on hyvä puska.



Lähdön jännittyneissä tunnelmissa hymykin oli herkässä.


Venyttelin huolellisesti, tein polvennostojuoksut ja pakarajuoksut, jalannostot ja kuopaisut, ja jokaisella hypyllä ja askeleella pohkeeni vihlaisi ikävästi. Juoksin ainakin viisi ellen kuusi kiihdytystä, ja pidin itseni liikkeessä. Lähtöni oli toisessa ryhmässä kello 12.10, ja asemoiduin omaan karsinaani noin viittä vaille 12. Porukkaa oli kadunpätkä mustanaan. Pidin hermoni kasassa, ja keskityin hengittelemään ja aistimaan lähtötunnelmaa. Ihmiset odottelivat aivan vieri vieressä, ja huomasin, että neljän tunnin jänikset palloilevat siinä aivan edessäni. Olimme miettineet Mariannen kanssa juoksutaktiikkaamme, ja Marianne oli kysynyt, aionko lähteä peesaamaan jäniksiä. Sanoin, että juoksen mieluummin omaa juoksuani, sillä en pidä siitä, että joku muu määrää tahdin. Mutta kun jänöset siinä nyt niin hollilla olivat, päätinkin yllättäen hetken mielijohteesta kokeilla, mitä tapahtuu, jos lähdenkin seuraamaan heitä.

Kuuluttajat hehkuttivat tapahtumaa monisanaisesti ja vuolaasti, kehottivat pitämään huolta toisista juoksijoista matkan varrella, ja sitten lähtölaukaus kajahti ilmaan. Kaikki ampaisivat liikkeelle, ja vauhti tuntui rivakkaalta heti alkuun. Alussa piti keskittyä väistelemään ympärillä olevia, ja ensimmäinen kilometri meni pomppiessa. Aika nopeasti kaikki kuitenkin löysivät paikkansa, eikä välitöntä törmäysvaaraa ollut. Jänikset lähtivät matkaan todella reippaaseen tahtiin, ja ihmettelin, kuinka paljon he oikein aikovat pelata varman päälle ensimmäisellä puolikkaalla. Taktiikka oli aivan toinen, mitä itse olin ajatellut, olinhan miettinyt, että juoksen kevyeltä tuntuvaa tahtia aina puolikkaalle saakka ja sitten kiristän, jos voimia jää.

Pysyttelin kuitenkin mukana, vaikka aavistelin, ettei se tiedä hyvää. Vauhti ei tuntunut liian kovalta enkä huohottanut, mutta tiesin, etten jaksaisi juosta sitä tahtia loppuun saakka. Mietin, miten pahasti romahtaisin, kun voimani loppuvat. Tahdit menivät ensimmäisellä kympillä 5:44, 5:20, 5:26, 5:37, 5:34, 5:36, 5:40, 5:35, 5:38, 5:41, kun aikeenani oli alun perin pitää tasaista 5:40 tahtia. Hyvä juttu oli, että pohje vertyi ensimmäisten kilometrien aikana niin, etten muistanut sitä koko loppumatkan aikana oikeastaan ollenkaan. Juomapisteitä oli heti alusta lähtien todella usein. Kun edellisen sai karistettua kannoiltaan, seuraava jo häämötti. No ei ihan, mutta melkein. Jo ensimmäisellä kympillä otin sekä urheilujuomaa että vettä, mutta juostessa en saanut kumottua kuin murto-osan nesteestä sisuksiini, kun en halunnut päästää jäniksiä karkuun. Olin ottanut ensimmäisen geelin jo ennen lähtöä, ja tankkasin niitä täsmällisesti puolen tunnin välein. Ei päässyt ainakaan energiat loppumaan, ihan kuin siitä olisi ollut muutenkaan pelkoa. Onnekseni vatsani tuntuu kestävän mitä tahansa geelejä ja juomia, joten voin niitä sisuksiini melko huoletta kiskoa. Kymmenen kilometrin jälkeen auringossa alkoi tulla kuitenkin jano, ja päätin, että vastedes juon kunnolla, mikä edellytti vauhdin hidastamista juomapaikoilla.

Jossakin kympin tietämillä aloin etääntyä vauhtiveikoista, mutta en muista, missä vaiheessa kadotin heidät näkyvistäni kokonaan. Jänisten aikatavoitteesta kertovat ilmapallotkin olivat lennelleet taivaan tuuliin, joten heidän hahmottamisensa ihmismassan keskellä oli vaikeampaa. Reitti oli kuitenkin tasainen, ja seurasin tahtia kellostani. Juoksu kulki edelleen neljän tunnin tavoitevauhtiin, joka tuntui juostavalta. Ajattelin, että jos tähän tahtiin jaksan loppuun saakka, jopa neljän tunnin alitus on mahdollinen. Muistin samalla valmentajan sanat, että ensimmäisen puolikkaan pitää tuntua kepeältä, ja tunnustelin omia tuntemuksiani. Kepeän lennokkaalta meno ei tuntunut missään vaiheessa koko aikana, mutta 10 - 20 kilometrin välillä se oli vielä mukiinmenevää. Juoksemista oli vaikea kuvailla: tuntui siltä, että kunto kyllä kestää, mutta jotenkin jalkani eivät kulkeneet niin lujaa kuin olisin halunnut. Lisäksi havaitsin, että aina juomapisteiden jälkeen minulla oli vähän vaikeuksia patistaa itseäni takaisin entiseen vauhtiin.

Västerbron sillasta oli maalailtu etukäteen kauhukuvia, että se on reitin ainut mutta paha nousu, ja odottelin sitä malttamattomana. Kahdeksan kilometrin jälkeen se kohosi edessämme, mutta eihän se ollut lainkaan kamala. Helpotuin, sillä tajusin, että seuraavalla kierroksellakaan ei olisi luvassa mitään tätä pahempaa. Maraton kiersi 17:n ja runsaan 25 kilometrin lenkit, jotka kulkivat osittain samoja reittejä kaupungin keskustassa ja vanhassakaupungissa, osittain suurissa puistoissa ja jopa vähän maaseutumaisessa miljöössä. Suurin osa alustasta oli kuitenkin asvalttia. Kansaa oli koko ajan aivan solkenaan, juuri missään kohdassa en juossut yksin. Lähestulkoon koko matkan ajan oli ennemminkin ruuhkaa ja sai väistellä kanssajuoksijoita. Tasaisesti ohitin sekä miehiä että naisia, ja koko ajan joku myös kiri ohitseni. Välillä tuli kyynärpäistä, mutta yllättävän vähän sitä kuitenkin sai osumaa. Ennemminkin minä vahingossa osuin jaloillani johonkin liian lähellä juoksevaan, kun mistään suunnasta ei päässyt ohi, ja sitten pyytelin anteeksi. Se oli vähän epämukavaa, hieman avarampi juoksutila olisi itselleni mieluisampi, tai sitten vain juoksin sitä vauhtia kuin suurin osa muistakin.

Jos vertaan tätä juoksukokemusta vuoden takaiseen Paavoon, minun on vaikeampi eritellä eri kilometrien kohdalle osuneita tapahtumia ja ajatuksia, sillä koko ajan piti keskittyä siihen, ettei törmää kehenkään ja että pääsee sujuvasti ohi omaa tahtiaan. Paavossa ehti tunnustella omaa juoksuaan ja kuulostella omia tuntemuksiaan syvässä hiljaisuudessa ja lähes meditatiivisessa tilassa, nyt karnevalistinen menomeininki sai pään aivan sekaisin. Ehkäpä tuollaiseen kaupunkimaratoniin ei ole järkeä ottaa omia musiikkeja mukaan, ne vain lisäävät päänsisäistä kakofoniaa ja tekevät olon entistä sekapäisemmäksi. En ollut niin sanotusti oman juoksuni herra, kun ulkopuolisia ärsykkeitä tuli niin paljon. Toisen kympin kilometrit kulkivat näin: 5:31, 5:47, 5:38, 5:46, 5:43, 5:38, 5:43, 5:49, 5:40, 5:55.

Jossakin 15 - 17 kilometrin tietämillä tuli hetkellinen epäusko. Jos juoksu oli tuntunut jotenkin tympeältä koko ajan, nyt sain itseni kiinni ajattelemasta, ettei minua huvittaisi koko touhu enää ollenkaan. Aurinko paistoi kuumasti, mutta ei se millään tapaa läkähdyttävä ollut, jalkojani ei särkenyt eikä mihinkään paikkaan koskenut, jotenkin ei vain olisi millään huvittanut liikutella itseään siellä muiden joukossa. Välillä riehakas tunnelma tempaisi kuitenkin mukaansa. Kadunvarsilla oli huikeat määrät kannustajia, ja aina kun näin lasten raapustamia kannustuskylttejä, joissa luki Heja mamma tai heja pappa, liikutuin ja taisin jopa heittää yläfemmojakin. Matkaa siivittivät myös lukuisat orkesterit, joista muutamalla oli tarjota mahtavaa svengiä, mutta osa soitti niin kovaa ja huonosti, että sain niistä aina voimaa juosta äkkiä ohitse. Viidentoista kilometrin kohdalla näin myös ensimmäisen kävelyyn siirtyneen juoksijan, ja mietin, aikooko hän kävellä kaikki loput 27 kilometriä vai mikä on meininki.

Kun ensimmäinen puolikas tuli täyteen, juoksu alkoi muuttua kilometri kilometriltä henkisesti helpommaksi. Vauhtini kyllä hidastui, enkä enää uskonut neljän tunnin alitukseen. Puolikkaan aikani oli 2:01, ja ajattelin, että vielä on mahdollista tehdä huima parannus viimevuotiseen ennätykseeni, joka on 4:15,18. Sitten kävi niin, että kilometrit vain kuluivat yllättävän vaivattomasti. Jalkani eivät liikkuneet niin nopeasti kuin olisin tahtonut, mutta ne silti liikkuivat määrätietoisesti kohti maalia. Jos jossakin kohdassa olinkin kohdannut epäuskoisen hetken maaliinpääsystäni, nyt aloin olla varma, että jaksan loppuun. Ympärilläni moni siirtyi kävelyyn, jotkut oksensivat, toiset hoipertelivat, ja Södermalmille toisen kerran saapuessani ambulanssi kiisi pillit soiden ohitseni. 31 kilometrin kohdalla joku oli tuupertunut, ja ehdin nähdä, miten ambulanssimiehet siirsivät häntä paareille. Ei jäänyt ainoaksi laonneeksi, jonka näin. Ymmärsin, että tässä on tosi kyseessä, ja sain omista voimistani suunnatonta henkistä kanttia jatkaa. Västerbron sillalle toista kertaa kivutessani yleisöllä näkyi useita kylttejä, joihin oli kirjoitettu 'Fuck the bridge'. Ne naurattivat, vaikka nyt toisella kerralla silta tuntui vielä vaivattomammalta. Sen laella oli kojuja, joista sai suihkeen ice poweria särkeville jaloilleen, jos halusi. Itse en tuntenut tarvetta, mutta kylmägeelin tuoksu leijui ilmassa niin voimakkaana, että tuntui kuin olisi juossut johonkin mentoliputkeen. Ihan silmiä kirvelsi. Tuossa 33 kilometrin kohdilla tunsin olevani yllättävän voimissani, ja ajattelin, että kymppi enää, se ei ole mitään.

25 kilometristä lähtien olin antanut itselleni luvan kävellä juomapisteiden läpi ja juoda kunnolla urheilujuomamukillinen, joissakin jopa kaksi. Join myös vettä ja kastoin sienen vesisammioon, jonka jälkeen puristin sen päähäni. Juoksin aina myös vesisuihkujen lävitse ja vilvoittelin itseäni, ja juoksutoppini oli tässä vaiheessa jo aivan likomärkä sekä etumuksesta että selästä. Hiertymänestovoide auttoi, sillä mikään vaate ei hiertänyt eikä sattunut missään vaiheessa. Huomasin odottavani malttamattomana seuraavaa juomapaikkaa, jotta pääsisin taas kävelemään muutaman askeleen, mutta muutoin juoksin tasaisen tappavaa tahtia eteenpäin. Kilometrit 21 - 30 kulkivat näin: 5:53, 5:56, 6:05, 6:00, 6:03, 6:14, 6:06, 6:06, 6:18, 6:08.
 
Toisen puolikkaan alussa aloin hahmottaa jäljellä olevaa matkaa aina viisi kilometriä kerrallaan. Sillä tavoin se tuntui kulkevan jouhevammin, viiden kilsan sykleissä. 35 kilometrin jälkeen saavuimme taas Tukholman keskustaan, ja kadut alkoivat olla aika tahmeita kaikesta urheilujuomasta ja geeleistä. Kannustajia ei voinut innon puutteesta syyttää, heidän iloisista huudoistaan sain paljon voimaa. Jossakin 36 - 37 kilometrin välillä oikeaan pikkuvarpaaseni salakavalasti noussut rakko räjähti viime kesän tapaan tossussani, ja katselin, miten veri värjäsi kankaan punaiseksi. Ihme kyllä, kipu ei ollut mitään verrattuna viime kesään, ja muutenkin jalkani tuntuivat pärjäävän viime vuotta paremmin. Vain ajoittain tuntui, että juoksen puujaloilla, kun muistan viime vuonna jalkojeni väsyneen tunnottomiksi jo alle kolmessakympissä. Ainut, mikä viimeisellä kympillä alkoi suoranaisesti sattua, oli oikean käteni ojentaja, ja jouduin ravistelemaan kättäni useaan kertaan. Ikinä ennen ei ole tällaista vaivaa tullut, ja ihmettelin, mistä mahtoi johtua.

Otin irti hyvin järjestetyn maratonin antimista lähes kaiken. Matkan varrella mussutin suolakurkkua, järsin jopa palan banaania, kulautin kurkkuuni taskulämmintä, hiilihapotonta pepsiä peräti kaksi kertaa. Erehdyin ottamaan jopa kuivan energiapatukan, jonka murenia kaivelin suustani seuraavat pari kilometriä. Kahvia en sentään maistanut. Hienosti oli energiansaannista huolehdittu, ja järjestäjiä oli reitin varrella ihan tuhottoman paljon.

Missään kohtaa ei vastaan tullut sitä kuuluisaa maratonin seinää. Neljännellä kympillä matka joutui oikeastaan yllättävänkin joutuisasti, vaikka vauhtia en saanut enää nostetuksi muuta kuin hetkittäin. Ainoastaan 39 kilometrin kohdalla ajattelin, että nyt en kyllä oikeastaan jaksaisi juosta enää yhtään, eikö se Olympiastadion ala häämöttää jo. Mutta 40 kilometrin jälkeen takaa alkoi kuulua älämölöä, sillä sieltä lähestyivät 4:15:n jänikset, joilla oli järjetön tsemppi päällä. He moittivat yleisöä, että mikä on kun ei huuto kuulu, ja siitähän kannustusjoukot äityivät jälleen huutamaan. Jänikset saivat jalkoihini eloa, ja ihmettelin itsekin, että mitä sitä tässä rahjustetaan, kun maali on jo lähellä ja kovempaakin voisi mennä. Jänisten vaikutus oli muihin ympärillä eteneviin samanlainen, ja kummallinen joukkoimu alkoi vetää meitä yhä kiihtyvää tahtia kohti maalia. Jänikset jäivät jonnekin taakse, kun me juoksimme, viimeiset 1,5 kilometriä vauhti vain kiihtyi. Viimeisen kympin vauhdit olivat: 6:01, 6:08, 6:18, 6:27, 6:14, 5:45, 6:29, 5:43, 6:22, 6:03. Kaksi viimeistä kilometriä kulkivat 5:54 ja 5:46 ja viimeiset parisataa metriä 5:29.

Aivan Olympiastadionin portilla näin perheenjäseneni, jotka huusivat aivan täysillä "Hyvä Salla!", ja olin juuri silloin kovimmassa loppukirissäni. Sain heistä voimaa ja innostusta vielä roppakaupalla lisää, ja radalle kirmasin ihmeellisen hyvävoimaisena. Siellä oli kuitenkin niin paljon porukkaa ja minä sisäradalla, etten päässyt etenemään aivan niin kovaa kuin olisin halunnut, mutta ihan hyvään tahtiin sitä maaliin tultiin. Taas muistin pysäyttää oman kelloni hieman jälkijunassa, menin hakemaan mitalin iloisesti hymyilevältä tytöltä, joka kehui, että "Bra jobb" ja nautin olostani. Lähdin hoipertelemaan ihmisten imussa eteenpäin, ja päädyin kentälle, jossa jaettiin Finisher-paitoja, vesipulloja ja tankkauskasseja. Vaihdoin rauhassa kuivan paidan ylleni ja join palautusjuomaa. Yritin verrytellä todella kipeäksi muuttunutta kättäni, joka sattui sietämättömästi, kun sitä yritti nostaa sivusuunnassa ylös. Lähdin taivaltamaan kävellen kohti hotellia, ja runsaan kilometrin matka tuntui tällä kertaa vähintään kymmenkertaiselta.

Oma kelloni näytti ajakseni 4:08,24 ja matkan pituudeksi 42,25 kilometriä. Keskivauhti olisi tällä tuloksella ollut 5:53/km. Tähän aikaan olin aika tyytyväinen, luulinhan ennätykseni parantuneen viime vuodesta jopa seitsemän minuuttia. Huomasin myös miettiväni jo seuraavaa maratonia, sillä kaikkinensa kokemus ei ollut lainkaan kivulias eikä edes ihan hirveän rankka. Hotellilla sain puhelimeeni wi-fi-yhteyden ja näin järjestäjän sivuilta, että lopullinen aikani olikin 4:13,08. En ollut enää lainkaan tyytyväinen, vaan alkoi suorastaan tympäistä. Ihmismieli on kyllä kummallinen. Luulisi, että kun a) saa ehjän suorituksen ja b) parantaa ennätystään, olisi tyytyväinen, mutta kun c) tietää pystyvänsä parempaan, se ei riitäkään. Lisäksi hämmennystäni lisäsivät Suomesta tulleet tiedot, joiden mukaan lopullinen aikani olisi järjestäjän sivuilla reaaliaikaseurannassa ollut 4:05 tai 4:11. No, mitäs sitä jossittelemaan, ensi kerta tulee ja silloin juostaan toivottavasti terveenä vielä kovempaa. Sijoitukseni oli kaikista maaliin päässeistä 1343. ja ikäsarjassa 287. Maaliin tuli kaikkiaan 12 889 juoksijaa.

Olen miettinyt, miksi voimani kuitenkin hiipuivat loppua kohden, vaikka alun vauhti ei aivan älyttömän liiallinen ollutkaan. Aavistuksen väkinäiseen menooni saattoi vaikuttaa vatsataudin aiheuttama kehon kuivettuminen, jonka seurauksena tankkaaminenkin tuntui tuskaiselta. Kramppaava pohkeenikin todennäköisesti johtui kehon kuivumisesta. Lisäksi valtavat hiilihydraattimäärät saivat oloni tukalaksi ja raskaaksi. Tähän päälle vielä suunnitelmistani poikennut vauhdinjako, joka pakotti itseni muuttamaan suhtautumistani juoksun kulkuun myös henkisellä puolella.

Mutta vaikka loppuaika edelleen vähän harmittaa, olen silti tyytyväinen. Olen yhtä kokemusta rikkaampi, ja sain vaikka millä mitalla muistoja hienosta juoksusta. Osoitin itselleni, että pystyn rankan oksentamisenkin jälkeen äärisuoritukseen, koska kestävyyskuntoni on hyvä. Lisäksi en ajanut itseäni piippuun, minkä ansiosta palaudun todennäköisesti nopeasti. Ainut pahasti kärsinyt ruumiinosani ovat ruhjoutuneet pikkuvarpaani, joiden vuoksi minun on pitänyt kulkea Reino-tohveleissa viime päivät. Eilen kyllä kävimme valmentajan kanssa jo verkkailemassa 7,5 kilometriä, ja se tuntui vallan mainiolta. Sykkeetkään eivät kivunneet pilviin.

Joten kyllä, voin sanoa, että Tukholman maraton oli kokemisen arvoinen reissu, suosittelen!


Aivan loppumetreillä ennen Olympiastadionille tuloa melko ryytyneen näköinen juoksija näyttää voitonmerkkiä.


Tätä hetkeä olikin jo odoteltu.


Näistä lukemista olin ensin oikein tyytyväinen.


Taas uusi hyvä juoksupaita. Ja hieno mitali.


Kommentit

  1. Hienosti juostu! Paljon onnea uudesta enkasta!! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kiitos :) Kyllä se vaan taas lämmittääkin!

      Poista
  2. Kiva tarina maratonilta! Onnea ennätyksestä! Aika tarkkaa tuntuu olevan sen vauhdin ylläpitäminen loppuun saakka. Mulla on usein sama fiilis, että haluan juosta sitä omaa vauhtia - en sekuntiakaan nopeampaa tai hitaampaa. Kerran Espoon Rantamaratonilla lähdin 4:15-jänisten matkaan, mutta pian alkoi ärsyttää samassa porukassa juokseva, koko ajan puliseva nainen. Oli pakko vähän kiristää tahtia 😉

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Oikeassa olet, pienetkin vauhdin notkahdukset vaikuttavat yllättävän paljon. Heh, samastun hyvin tuohon, että jokin tietty ääni alkaa ärsyttää, etenkin siinä vaiheessa, kun voimat alkavat vähissä ;)

      Poista
  3. Loistavasti juostu! Onneksi olkoon enkasta ja kiitos mukaansatempaavasta maratonrapparista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kehuista :) Musta on aina mahtavaa elää nuo hikiset hetket uudestaan rapsaa kirjoittaessa ;)

      Poista
  4. Vastaukset
    1. Kiitos Krista! Kyllä me vielä juostaan samoissakin kisoissa ;)

      Poista
  5. Vastaukset
    1. Kiitos kiitos! Kiva että juttuni viihdyttää :)

      Poista
  6. Hieno raportti! Onnea ennätyksestä ja ehjästä juoksusta!

    VastaaPoista
  7. Bongasin raporttisi vasta nyt!! Mutta olipa mahtava ja kattava raportti, onnittelut hienosta juoksusta! :) Ehkä se tulospalvelun aika on bruttoaika? Luulisi että siellä tarjotaan erikseen brutto- ja nettoajat...

    Tukholman maraton kuulostaa kyllä niin huipulta tapahtumalta, että sinne on pakko suunnata heti kun nämä sukulaisten ja ystävien valmistujaiset loppuvat :) Itse tykkään juuri noista suurista tapahtumista, saan muista juoksijoista ja yleisöstä ihan älyttömästi voimaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja multa on unohtunut vastata tähän! Kiitos onnitteluista! Suosittelen kyllä Tukholmaa, kyllä se ainakin kerran kannattaa kokea :) Ja saatiin sieltä brutto ja netto erikseen, mutta luulen että tuo sykekelloni näytti vähän omiaan. Sen ajanotto menee pois päältä, kun vauhti alittaa 11:00/km (olen asentanut näin), mutta en mä siellä noin hitaasti tassuttanut muuta kuin muutamalla juomapaikalla, joten ihan viiden minuutin heittoa se ei selitä.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Voihan kroonistunut insertiitti

Ymmärrän, että tässä on lantioni. Vihdoin ja viimein sain syyn kipeälle takareidelleni. Olin viime perjantaina 45 minuuttia magneettikuvauksessa, jossa lantioni aluetta kuvattiin laajalti suunnasta jos toisesta. Radiologi avasi tuoreeltaan näkemäänsä raportissaan, joten sain huokaista helpotuksesta jo ennen viikonloppua. Sitä ennen olin tehnyt monen vammasta kärsivän virheen ja lukenut erilaisilta foorumeilta vieraiden ihmisten kauhutarinoita. Jollakulla oli esimerkiksi hermot painuneet lihakseen kiinni, josta ne oli yksitellen pitänyt irrottaa. Minulla oikean lonkan MRI paljasti takareidestäni seuraavia tietoja: Repeytymää ei näy ja lihakset kuvautuvat säännöllisinä, symmetriset. Ei pehmytosahematoomia. Luurakenne on säännöllistä, ei rasitusosteopatiaan viittaavaa. Lonkkanivelessä ei näy poikkeavaa. Ischias-hermojen kulkureitit vapaat, ei femoroacetabulaariseen impingementiin viittaavaa eikä bursiittilöydöksiä. Istuinkyhmyn hamstring-kiinnityksessä oli havaittavissa v

Hamstring-syndrooma

Hävettää tämä blogin sysääminen aina vihoviimeiseksi askareeksi muiden kiireiden tieltä. Mielessäni on monta aihetta, joista haluaisin täällä kirjoittaa, mutta niin vaan aika loppuu aina kesken. Jos tällä blogilla on vielä uskollisia lukijoita jäljellä, niin aloitetaan nyt vaikka jalan tilanteen kartoittamisesta. Oikea takareisihän on oireillut vaihtelevasti edelleen juoksulenkeillä. Kipu, tai oikeastaan jokin tuntemus, tuntuu juostessa milloin pakaran ulkosyrjässä, milloin alempana lihaksistossa, ja usein juoksulenkin jälkeen jalka on kipeä. Kävin osteopaatilla ja kuvittelin jo saaneeni avun vaivaani. Hän paineli jalkaani varpaista pakaraan saakka, kävi läpi vatsan ja selän linjat aina kasvoihin asti. Kävi ilmi, että oikea takareisi on jatkuvassa jännityksessä, kalvot umpikireät ja lihas ei pääse rentoutumaan. Vielä kipeämpiä kohtia löytyi reiden sisäsyrjästä, vatsasta, mutta yllättäen myös oikeasta leuasta. Kivun aiheuttajaksi arvelin ikivanhaa tapaani pureskella hampaitani ja

Juoksuvamma numero yksi: revähdys

Täällä iloinen toipilas odottelee toipumista ja harrastaa sillaikaa kaikkea muuta. Sellainen napsahti nyt pakosta, mutta ei se kuolemaksi ole. Magnesium ja kylmäpussista lämpökääreeksi muuttunut apuväline ovat ystäväni nyt.   Täällä pohjetoipilas, moro! Päivitetäänpä tilanne, kun lääkärilläkin tänään käytiin. Viime viikon keskiviikkona pohkeeni siis napsahti ikävästi kesken palauttelevan pk-lenkin, ja juokseminen loppui kuin seinään. Kivusta päättelin, että jalassani repesi jotakin, sillä ei nimittäin voinut ottaa yhtäkään juoksuaskelta. Onneksi tajusin kietoa jalkani ympärille ensihoidoksi pakastepussin, sillä kuulin tänään lääkäriltä, että se nopeuttaa revähdysten (ja kaiketi myös venähdysvammojen ja kramppien) paranemista. Kylmä estää runsasta turvotusta hillitsemällä verenvuotoa ja kudosnesteen kertymistä. Mitä vähemmän vammautunut alue turpoaa, sitä paremmin se pääsee parantumaan, sanotaan täällä . Eikä se pohkeeni ihan kamalan paljon turvonnut, vähäsen