Urheilulääkärin juttusilla: ylikunto

Nyt on tyytyminen käpyttelyyn näiden koipien.

Mehiläisen Liikuntaklinikan urheilulääkäri sanoi, että Hampurin maraton kannattaa jättää väliin.

Koska a) vaikka elpyisinkin parissa viikossa, voimat saattaisivat silti kovassa rääkissä loppua kesken tai tulos olisi joka tapauksessa odotettua huonompi ja b) maratonin kaltainen suoritus voisi laukaista vielä pitkällisemmän ylikunnon, joka ei paranisikaan parissa viikossa.

Hän nimittäin arveli minun selviävän parilla viikolla lepoa. Minulta otettiin verenkuva, josta näkyi, että kaikki on ihan kunnossa. Väsymykseni syynä ei ole yllättäen puhjennut anemia tai mikään muukaan hälyttävä. Hemoglobiini oli 122, mikä on minulle aika alhainen, mutta ei sekään oireita selitä. 

Kihelmöinti joka puolella kehoa voi johtua totaalisesta ylirasitustilasta. Se voi myös olla hermostollinen oire liian vähäisestä B-vitamiinin saamisesta. Takareiden kireyden syynä on luultavasti piriformissyndrooma. Klinik.fi kertoo vaivasta näin: "Piriformislihas sijaitsee syvällä pakarassa reisiluun yläosan ja ristiluun välillä, ja se auttaa jalkaa kiertymään ulospäin. Alaraajaa hermottava iskiashermo kulkee piriformislihaksen alta tai sen välistä. Piriformissyndrooma eli piriformisoireyhtymä tarkoittaa piriformislihaksen kiristymisestä johtuvaa iskiashermon pinnetilaa. Vaiva on suhteellisen harvinainen iskiasoireilun aiheuttaja."

Piriformissyndrooma syntyy sivuston mukaan paitsi perinnöllisistä tekijöistä, myös kestävyystyyppisestä liikunnasta, kuten pitkänmatkan juoksusta, ja pitkäkestoisesta paikallaan istumisesta. Minähän en ole tänä keväänä muuta tehnytkään kuin istunut pitkään paikoillani ja sen jälkeen mennyt pitkään juoksemaan. Sivuston mukaan "piriformissyndrooman tyypillisiä oireita ovat kipu, puutuminen ja pistely. Piriformissyndrooma sijaitsee yleensä pakaran alueella, mutta se voi säteillä myös takareiden, pohkeen ja jopa jalkaterän tai jalkapohjan alueelle". Juurikin näin. Sain siis parin viikon triplakuurin B-vitamiinia ja viikon kuurin tulehduskipulääkettä. Kuudessa päivässä vaiva ei ole juuri juoksutauostakaan huolimatta helpottanut. Ensi viikolla pääsen onneksi fysioterapeutille. Lääkäri arveli kolmen kerran riittävän, mutta määräsi varmuuden vuoksi kahdeksan kertaa.

Kun verenkuvasta saatiin eliminioitua kaikki muut vaihtoehdot oireiden aiheuttajiksi, jäljelle jäi vain ylikunto. Kun luettelin lääkärille, mitä kaikkea olen tänä keväänä puuhastellut, hän katsoi minua ymmärtäväisesti ja sanoi, että kyllähän sinulla aikamoinen kattaus siinä on ollutkin. Urheilulääkäri oli erinomainen ja empaattinen. Hän sai minut ymmärtämään, että en ole todellakaan ensimmäinen tämän ihmistyypin edustaja, joka hänen ovestaan astuu valittelemaan vaivojaan. Hän sanoi, että usein silti tavoitteellisetkin ihmiset huokaavat helpotuksesta, kun heille kerrotaan, että nyt on pidettävä paussi harjoittelemisesta - ja suorittamisesta. Kun yhtäkkiä voikin päästää irti.

Lääkäri kertoi ylikunnon kehittyneen pikkuhiljaa. Jokainen yksittäinen palanen on kasvattanut kokonaiskuormitusta, ja jossakin vaiheessa yksi palanen on vain ollut liikaa ja saanut koko paketin luhistumaan. Hassua, että pystyn melkein nimeämään ne yksittäiset palaset, jolloin olisi pitänyt himmata, sillä muistan, milloin lenkki oli tahmea tai palautuminen tuntui kestävän ikuisuuden. En olisi silti ikinä uskonut, että liiallinen kokonaiskuormitus voi johtaa tällaiseen lopputulokseen - ja näin nopeasti, parissa viikossa!

Treeniohjelmani alkoi tammikuussa. Kaksi kuukautta meni ilman mitään ongelmia. Saatoin vaihtaa välillä treenipäivää kiireistä johtuen, mutta se ei vaikuttanut yleisoloon. Kuntoni kasvoi tasaisesti, vauhdit paranivat ja sykkeet pysyivät matalampina. Sitten tuli kamala stressi ja kiire opintoihin liittyvissä asioissa. Tunnit loppuivat kesken ja jouduin jättämään pari treeniä väliin. Hyvä treenirytmi rikkoutui. Tein liian monta treeniä perä jälkeen, kovaakin, ilman lepopäiviä. Yksi hyvin mennyt vetotreeni olikin liian rankka, kun tein sen samaan aikaan kun kuukautiset alkoivat. Palautuminen hidastui, mutta menin lenkille, vaikka olin todella väsynyt ja jalat sattuivat. Lähdin juoksemaan reipasta lenkkiä liian kovaa vauhtia. Lähdin lenkille, vaikka kurkku oli karhea. Menin Tampereelle, lensin Ruotsiin, kirjoitin, huolehdin, ajattelin. Mietin koko ajan ehdinkö, kerkiänkö, deadline tulee liian äkkiä, pystynkö. Osaanko. Ajattelin, että jos vielä kaksi viikkoa kestän, niin sitten on taas helpompaa. Mutta keho päätti toisin.

Olin lääkärin vastaanotolla niin uupunut käveltyäni sinne vajaan parin kilometrin matkan, että sanoin suoraan, että tällä hetkellä pelkkä maratonin ajatteleminenkin saa huokaamaan, että "mä en jaksa". Parasta oli, että lääkäri suhtautui minuun ymmärtäväisesti. Hän ei alkanut arvottaa valintojani tai tapojani, vaan totesi rauhallisesti, että nyt pitäisi saada niksautettua aivot sellaiseen asentoon, että ei ajattelisi tuloksia tai tavoitteita lainkaan. Kysyin tietysti, että mitä minä nyt sitten saan tehdä. Saan käveleskellä metsässä tai lasten kanssa puuhastella, kävellä kauppaan, hyötyliikkua. Mutta ei niin, kuten pääni jo ehti ajatella, että miettisin tulevia kilometrejä, kuinka paljon niitä milläkin kerralla ahnehtisin. Pitäisi oppia nautiskelemaan, olemaan verkkainen, ei tehokas. 

No sehän on helpommin sanottu kuin tehty, enkä usko, että minulla on kummoisia mahdollisuuksia muuttua ihmisenä, ainakaan niin kokonaisvaltaisesti kuin tällainen muutos vaatisi. Mutta olen nyt käynyt metsässä pari kertaa kävelemässä. Parissa päivässä keskisyke oli kävelylenkeillä laskenut kymmenen pykälää, joten jonkinlainen elpyminen on ainakin käynnissä. Olen myös pyöräillyt ja tehnyt päivittäin lankkua. Kirjoitin kauppalistaan 'kahvakuula', ja mies kantoi kotiin kuuden kilon pönikän. Youtube-videot neuvonani olen nyt opetellut heiluttelemaan mötikkää. Olihan se ihan kivaa ja tuli hikikin. Juosta en ole edes yrittänyt. Ensimmäisellä metsälenkillä tuli tuskanhiki pelkästä ylämäestä, portaissa voimat tuntuivat loppuvan kesken. 

Ajattelin, että pidän juoksutaukoa nyt sen pari viikkoa ja kokeilen sitten rauhaksiin. Rehellisesti sanottuna en edes harkinnut Hampurin maratonille osallistumista ylikunnon paukahdettua päälle. Keho kertoi olollaan, että se ei ole nyt viisasta. En halua riskeerata terveyttäni, sillä maratoneja tulee ja menee. Haluan saada voimani takaisin ja pakarani kuntoon ja katsoa sitten uudestaan. Ja sitten, kun saan juoksuluvan ja se tuntuu toimivan, teemme kuntotestin uudestaan ja katsomme, mikä on lopullinen totuus. Lähden nyt siis Hampuriin kannustamaan miestäni. Kasvattelemaan treeni- ja kisahalujani. Arvokas kokemus, sekin.

Tänä keväänä katselen maisemia rauhallisemmissa vauhdeissa.

Mutta onneksi on metsä.