Sain Lenkillä pilkkujen kanssa -Raidalta varvashaasteen 20. syyskuuta. Nyt on sopiva hetki paljastaa kymmenen osasta itsestäni, jotka ovat rakkaan juoksuharrastukseni kannalta erittäin olennaiset kappaleet, jo pelkän tasapainoaistin vuoksi.
Minusta haaste oli alusta lähtien aika hauska. Siis muiden juttujen lukeminen sekä oman kirjoitukseni suunnitteleminen. Jos teinivuosinani en osannut nimetä itsestäni kohtaa, jota en olisi vuoron perään inhonnut, varpaat taisivat olla sellainen. En muista, että varpaani olisivat tuottaneet minulle elämää suurempaa tuskaa, tai jalkateräni ylipäätään. Varpaani eivät ole koskaan aiheuttaneet minulle varsinaista haittaa, omalla olemisellaan. Itse olen saattanut toimia niin, että varpaat ovat kipeytyneet ja siksi häirinneet.
Minulla on ollut aina aika pieni jalka. Ennen lastensaantia kengänkoko vaihteli 36:n ja 37:n välillä, raskauksien jälkeen jalkaterä ilmeisesti leveni ja koko muuttui 37 - 38:aan. Olen perinyt pienet jalkani äidiltäni, mutta hänen jalkateränsä on eri mallinen. Minun muistuttaa suorakaidetta, minkä vuoksi jalastani saa leveämmän vaikutelman kuin se onkaan, mutta todellisuudessa se on kapea ja siinä on voimakas holvikaari. Juoksukengistä parhaiten jalkaani istuvat kapealestiset lenkkarit.
Suorakaidemaisuutta korostaa kummassakin jalkaterässä verrattain pitkä pikkuvarpaani, josta äitini oli huolestuneena kysynyt jo synnytyslaitoksella: "Miksi sillä on noin pitkä pikkuvarvas?!" Nauroin itseni kipeäksi, kun etsin tätä juttua varten taustamateriaalia netistä. Yle tiesi kertoa jutussaan Pikkuvarvas on jäänne menneisyydestä (19.10.2010), että pikkuvarvas on nykyihmiselle lähes tarpeeton ja saattaa evoluution seurauksena tipahtaa vielä jonakin päivänä pois. Jutun mukaan pikkuvarvas on alkanut pienentyä sen jälkeen, kun ihminen siirtyi kävelemään kahdella jalalla. Ennen sitä tarvittiin muun muassa kiipeilemiseen puissa. Oma pikkuvarpaani sotii kehitystä vastaan ja törröttää itsetietoisena paikallaan. Ilmeisesti minun tulisi keskittyä juoksemista enemmän kiipeilylajeihin.
Nimittäin pikkuvarpaani on ollut maratonilla usein ainoa, joka on kokenut tuhoja. Se on tosiaan niin pitkä, että esimerkiksi monesti kisakenkinä käyttämäni Adidaksen Adios Adizero Boost kakkosten sauma on alkanut kipeästi pitkällä matkalla hiertää, ja varpaaseen on tullut vesikello, joka on purskahtanut todella kivuliaasti kesken matkan. Pitkästä mallistaan johtuen pikkuvarpaiden kynnet ovat myös jo ajat sitten kovettuneet, sillä ne luultavasti ottavat kiinni muissakin kengissä, mitä en kylläkään huomaa.
Muuten varpaideni luonteen olen perinyt isältäni. Ominaista rivistölle on, että isovarpaan viereinen varvas on isovarvasta pidempi, ja seuraavakin kutakuinkin samanpituinen. Ja myös isäni osaa jännittää varpaansa tällä tavoin hörölleen.
Ehkäpä varpaideni ansiosta minulla on hyvä tasapainoaisti. Varpaani ovat usein vaaleanpunaiset, mikä antaisi viitteen luulla, että minulla on hyvä ääreisverenkierto, mutta ehei, varpaani ja jalkateräni ovat usein kylmät, ja menen yleensä aina nukkumaan villasukat jalassa, joskus jopa kahdet. Toisaalta jalkani myös hikoilevat runsaasti juostessa. Tai ainakin kengät ovat lenkin jälkeen yleensä kosteat.
Jalkani tai varpaani eivät ole koskaan murtuneet. Sen sijaan oikeassa jalkapöydässäni on edelleen arpi muistona 10-vuotiaana serkkujeni kanssa leikkimästä kymmenen tikkua laudalla -pelistä. Vanhasta laudasta törrötti ruosteinen naula, ja paha-aavistamaton serkkuni polkaisi naulan suoraan jalkaani. Puhdistamisesta huolimatta haava tulehtui, ja jalkani paisui. Muistan, miten minua harmitti, kun en kipeällä kintullani voinut mennä välitunnille, kun en saanut kenkää jalkaani. Olen myös onnistunut tulehduttamaan pikkuvarpaani käyttämällä liian pieniä kenkiä. Muistan, miten kipeää niillä teki kävellä, varpaita piti alituiseen kipristellä kokoon, jotta ne eivät olisi hiertäneet kenkien saumoihin, mutta silti sain varpaisiini todella kivuliaat hiertymät, jotka lopulta tulehtuivat. Se oli opetus, jonka jälkeen luultavasti hylkäsin puristavat jalkineet. Näin jälkikäteen en tajua, mikä niiden funktio oli.
Kun olin tavannut mieheni, hän piirsi kukkakuvion, jonka tatuoin vasempaan jalkaani. Enää en ehkä menisi käyttämään ihoani piirustuskirjana, mutta se oli sitä aikaa ja kuva nyt osa minua. Ei siitä haittaakaan ole, joten en lähde sitä kumittamaan.
Lapsena minulla oli paljon notkeammat varpaat, ja muistan naksutelleeni niitä sormillani. Nykyään ne eivät ole enää niin taipuisat, mutta nilkat minulla ovat aina olleet jäykät. Siksi minulla luultavasti alkaa herkästi vetää suonta jalasta, jos yritän kovasti venyttää nilkkojani kaarelle. Samasta syystä kärsin ajoittain lenkkeillessäni penikka-alueen kivuista. Olen löytänyt muutamia sopivia täsmävenytyksiä, jotka verryttävät jäykkää nilkkaa kuten myös säärtä.
Minulla ei ole koskaan ollut tapana kaunistaa varpaitani. En ole kokenut sitä tarpeelliseksi. Joskus ajat sitten lakkasin kokeeksi varpaankynteni keltaisiksi. Ne näyttivät niin naurettavilta, että muistan kokemuksen yhä ja se riittää. Suhteeni varpaisiini on pragmaattinen. Ne ovat osa minua, ja ilman niitä elämä sellaisena kuin sen tunnen nyt, olisi vaikeampaa. Puristavien kenkien jälkeen olen kohdellut jalkojani hellästi. Rasvaan ne aina suihkun jälkeen, ja ehkä siksi olen välttynyt jalkaterien kovettumilta. En ole koskaan liioin kärsinyt liikavarpaista.
Loppukaneetiksi voin todeta, että olen oikein tyytyväinen näihin läpysköihin, jotka minulle ovat osuneet.
Minusta haaste oli alusta lähtien aika hauska. Siis muiden juttujen lukeminen sekä oman kirjoitukseni suunnitteleminen. Jos teinivuosinani en osannut nimetä itsestäni kohtaa, jota en olisi vuoron perään inhonnut, varpaat taisivat olla sellainen. En muista, että varpaani olisivat tuottaneet minulle elämää suurempaa tuskaa, tai jalkateräni ylipäätään. Varpaani eivät ole koskaan aiheuttaneet minulle varsinaista haittaa, omalla olemisellaan. Itse olen saattanut toimia niin, että varpaat ovat kipeytyneet ja siksi häirinneet.
Minulla on ollut aina aika pieni jalka. Ennen lastensaantia kengänkoko vaihteli 36:n ja 37:n välillä, raskauksien jälkeen jalkaterä ilmeisesti leveni ja koko muuttui 37 - 38:aan. Olen perinyt pienet jalkani äidiltäni, mutta hänen jalkateränsä on eri mallinen. Minun muistuttaa suorakaidetta, minkä vuoksi jalastani saa leveämmän vaikutelman kuin se onkaan, mutta todellisuudessa se on kapea ja siinä on voimakas holvikaari. Juoksukengistä parhaiten jalkaani istuvat kapealestiset lenkkarit.
Suorakaidemaisuutta korostaa kummassakin jalkaterässä verrattain pitkä pikkuvarpaani, josta äitini oli huolestuneena kysynyt jo synnytyslaitoksella: "Miksi sillä on noin pitkä pikkuvarvas?!" Nauroin itseni kipeäksi, kun etsin tätä juttua varten taustamateriaalia netistä. Yle tiesi kertoa jutussaan Pikkuvarvas on jäänne menneisyydestä (19.10.2010), että pikkuvarvas on nykyihmiselle lähes tarpeeton ja saattaa evoluution seurauksena tipahtaa vielä jonakin päivänä pois. Jutun mukaan pikkuvarvas on alkanut pienentyä sen jälkeen, kun ihminen siirtyi kävelemään kahdella jalalla. Ennen sitä tarvittiin muun muassa kiipeilemiseen puissa. Oma pikkuvarpaani sotii kehitystä vastaan ja törröttää itsetietoisena paikallaan. Ilmeisesti minun tulisi keskittyä juoksemista enemmän kiipeilylajeihin.
Nimittäin pikkuvarpaani on ollut maratonilla usein ainoa, joka on kokenut tuhoja. Se on tosiaan niin pitkä, että esimerkiksi monesti kisakenkinä käyttämäni Adidaksen Adios Adizero Boost kakkosten sauma on alkanut kipeästi pitkällä matkalla hiertää, ja varpaaseen on tullut vesikello, joka on purskahtanut todella kivuliaasti kesken matkan. Pitkästä mallistaan johtuen pikkuvarpaiden kynnet ovat myös jo ajat sitten kovettuneet, sillä ne luultavasti ottavat kiinni muissakin kengissä, mitä en kylläkään huomaa.
Muuten varpaideni luonteen olen perinyt isältäni. Ominaista rivistölle on, että isovarpaan viereinen varvas on isovarvasta pidempi, ja seuraavakin kutakuinkin samanpituinen. Ja myös isäni osaa jännittää varpaansa tällä tavoin hörölleen.
Ehkäpä varpaideni ansiosta minulla on hyvä tasapainoaisti. Varpaani ovat usein vaaleanpunaiset, mikä antaisi viitteen luulla, että minulla on hyvä ääreisverenkierto, mutta ehei, varpaani ja jalkateräni ovat usein kylmät, ja menen yleensä aina nukkumaan villasukat jalassa, joskus jopa kahdet. Toisaalta jalkani myös hikoilevat runsaasti juostessa. Tai ainakin kengät ovat lenkin jälkeen yleensä kosteat.
Jalkani tai varpaani eivät ole koskaan murtuneet. Sen sijaan oikeassa jalkapöydässäni on edelleen arpi muistona 10-vuotiaana serkkujeni kanssa leikkimästä kymmenen tikkua laudalla -pelistä. Vanhasta laudasta törrötti ruosteinen naula, ja paha-aavistamaton serkkuni polkaisi naulan suoraan jalkaani. Puhdistamisesta huolimatta haava tulehtui, ja jalkani paisui. Muistan, miten minua harmitti, kun en kipeällä kintullani voinut mennä välitunnille, kun en saanut kenkää jalkaani. Olen myös onnistunut tulehduttamaan pikkuvarpaani käyttämällä liian pieniä kenkiä. Muistan, miten kipeää niillä teki kävellä, varpaita piti alituiseen kipristellä kokoon, jotta ne eivät olisi hiertäneet kenkien saumoihin, mutta silti sain varpaisiini todella kivuliaat hiertymät, jotka lopulta tulehtuivat. Se oli opetus, jonka jälkeen luultavasti hylkäsin puristavat jalkineet. Näin jälkikäteen en tajua, mikä niiden funktio oli.
Kun olin tavannut mieheni, hän piirsi kukkakuvion, jonka tatuoin vasempaan jalkaani. Enää en ehkä menisi käyttämään ihoani piirustuskirjana, mutta se oli sitä aikaa ja kuva nyt osa minua. Ei siitä haittaakaan ole, joten en lähde sitä kumittamaan.
Lapsena minulla oli paljon notkeammat varpaat, ja muistan naksutelleeni niitä sormillani. Nykyään ne eivät ole enää niin taipuisat, mutta nilkat minulla ovat aina olleet jäykät. Siksi minulla luultavasti alkaa herkästi vetää suonta jalasta, jos yritän kovasti venyttää nilkkojani kaarelle. Samasta syystä kärsin ajoittain lenkkeillessäni penikka-alueen kivuista. Olen löytänyt muutamia sopivia täsmävenytyksiä, jotka verryttävät jäykkää nilkkaa kuten myös säärtä.
Minulla ei ole koskaan ollut tapana kaunistaa varpaitani. En ole kokenut sitä tarpeelliseksi. Joskus ajat sitten lakkasin kokeeksi varpaankynteni keltaisiksi. Ne näyttivät niin naurettavilta, että muistan kokemuksen yhä ja se riittää. Suhteeni varpaisiini on pragmaattinen. Ne ovat osa minua, ja ilman niitä elämä sellaisena kuin sen tunnen nyt, olisi vaikeampaa. Puristavien kenkien jälkeen olen kohdellut jalkojani hellästi. Rasvaan ne aina suihkun jälkeen, ja ehkä siksi olen välttynyt jalkaterien kovettumilta. En ole koskaan liioin kärsinyt liikavarpaista.
Loppukaneetiksi voin todeta, että olen oikein tyytyväinen näihin läpysköihin, jotka minulle ovat osuneet.
Ihana miten paljon tarinoita nivoutuu varpaisiin <3 Mulla on myös kakkosvarpaat pidemmät, samoin systerilläni, äidilläni ja tyttärelläni. Taitaa kulkea meillä äidiltä tyttärelle.
VastaaPoistaMun tyttärellä on ihan eri mallinen jalka kuin mulla. Ja samaten pojalla. Hauska nähdä, miten ne geenit vaan sekoittuu ja hyppii sukupolvien yli :)
PoistaIhana teksti! :D Varpaat on tärkeät. :)
VastaaPoistaEvoluutioasioita mietin juuri tänään, kun huomasin taloutemme toisen nartun käytöksen olevan hämmästyttävän samankaltaista kuin omani, vaikka eri lajeja edustammekin...
Haha, nartuilla on epäilemättä paljon yhtäläisyyksiä, vaikka laji olisikin eri :)
Poista