 |
Juoksuvuosi 2017 alkoi toiveikkaissa tunnelmissa. Tavoitteenani oli juosta maratonennätykseni Hampurissa 23. huhtikuuta. Tammikuun alussa kynnystestien jälkeen aloin noudattaa hyvin motivoituneena juoksuohjelmaa, jossa juoksua kertyi alussa maltilliset 40 - 50 kilometriä viikossa. Viikkoon mahtui yksi pitkis, parin tonnin vedot, tasavauhtinen reipas sekä kaksi tai kolme kevyttä juoksua. Yleensä mahdutin viikkoon myös yhden kuntosalikerran. Juoksuohjelman pohjana oli kynnystestit, joissa määritettiin anaerobinen ja aerobinen kynnys harjoitteluni pohjaksi. Kovan rasituksen kynnys minulla oli 174 sykettä minuutissa, matalamman 152. Näiden väliin jäisi sykealue, joka vahvistaisi vauhtikestävyyttäni. Tarkoituksena oli treenata erityisesti maratonkynnystä, joka minulla oli testin mukaan 167.
Innokkaana aloin toteuttaa juoksuohjelmaani. Juoksin aamulla, illalla, sateessa, paisteessa. Alku meni hyvin, olin todella motivoitunut ja kunto tuntui lähtevän haluttuun nousuun. Ei aikaakaan, kun samoilla sykkeillä pääsin kovempaa, ja myös tasavauhtiset reippaat lenkit kulkivat kovemmalla vauhdilla. Helmikuussa muistaakseni tasavauhtisen lenkin keskivauhti oli halutulla sykkeellä jo 5:40/km, joka tarkoittaa neljän tunnin maratonaikaa. Maaliskuun alussa hyvä juoksurytmini kuitenkin rikkoutui, kun lähdin viikonlopuksi Ruotsiin tutkijaseminaariin. Tiukan ohjelman vuoksi en ehtinyt juosta ollenkaan, ja ensimmäistä kertaa treenit jäivät välistä. Oli muutenkin kiirettä ja stressiä. Muistan ajatelleeni, että jos näistä parista viikosta selviän, selviän mistä vain. Muistan myös juosseeni muutamia lenkkejä liian kovilla sykkeillä vastoin ohjelman ohjeita. Se oli kohtalokasta, sillä palautumiseni hidastui. Sitten alkoivat ongelmat. Juoksin yhden onnistuneen vetoharjoituksen matolla (4x2000/2' + 1x1000), jossa tonnin keskivauhti oli 4:36/km. Sen jälkeen en palautunut enää ollenkaan. Seuraavalle päivälle merkitty pitkis piti jättää 13 kilometrissä kesken, kun eteneminen oli todella tahmeaa ja jalat särkivät. Olisi pitänyt ymmärtää kuunnella kehoa, mutta suoritin kurinalaisesti ohjelmaani. Saatoin lähteä tasavauhtiselle reippaalle vielä illalla oltuani koko päivän Tampereella. Takareidet alkoivat kiristää tuolloin jo.
Maaliskuun toisella viikolla vietimme perheen kanssa viikon Vierumäellä. Vielä siellä sain tehtyä ohjelman mukaiset lenkit, pitkiksenkin, joka kulki hyvällä 6:19/km:n tahdilla. Muistan, että tuo lenkki oli mukavan kevyt, ja juoksin sen tavallisilla tossuilla. Silti myös Vierumäellä tasavauhtinen reipas tuntui raskaalta, ja lepopäivistä huolimatta palautuminen tuntui todella jähmeältä. Kävin siellä myös hiihtelemässä juoksutreenien lisäksi. En tiedä, kasvattivatko nämä hiihtoreissut kokonaiskuormitusta liian kovaksi, vaikka sainkin nukkua paremmin kuin pitkiin aikoihin. Joka tapauksessa muistan, että noihin aikoihin juokseminen alkoi muuttua jähmeäksi. Aloin olla väsynyt ohjelmaan, joka tuntui kaikkien muiden velvollisuuksien ohessa liian kovalta. Ajattelin kuitenkin, että pian alkaisi kolmen viikon keventely ennen Hampurin maratonia, jaksaisin kyllä. Näin jälkikäteen sanottuna minua harmitti jo Vierumäellä, kun koko ajan piti juosta ja juosta, vaikka olisin halunnut ottaa rennosti muun perheen kanssa, käydä luistelemassa ja uimassa. No, kävinhän minä sielläkin, mutta sen lisäksi juoksin 70 kilometriä jäisillä teillä ja matolla.
Suurimman osan keväästä olinkin juossut nastoilla ja matolla. Se oli kohtalokasta takareisilleni. Lauantaina, huhtikuun 1. päivänä oli Karhu-viesti Raumalta Poriin. Edeltävällä viikolla aloin olla todella huolissani jalkojeni kunnosta ja samalla koko juoksukunnostani. Jo ennen lenkille lähtöä olin väsynyt, koko ajan oli tukkoinen olo, kurkku aristi. Kuvittelin, että huono oloni johtui katupölystä, joka viime vuosina on tehnyt juoksemisestani keväisin hankalaa. Olin pitänyt jopa neljän päivän juoksutauon ja levännyt, mutta se oli liian myöhäistä. Kevyessäkin vauhdissa nousi tuskanhiki pintaan, jalat olivat raskaat, sydän hakkasi. Sykkeet nousivat hälyttävän korkeiksi. Minä ajattelin vain, että muutama hassu viikko enää. Takareidet olivat kivikovat ja kireät. Olin tinkinyt venyttelystä ja kehonhuollosta, kun juoksulenkkien jälkeen en jaksanut enää hoitaa kroppaani. Ennen viestiä yritin korjata tilannetta rullaamalla ja venyttelemällä neuroottisesti. Yleensä parin päivän tehorullaus auttaakin, mutta tällä kerralla peli oli menetetty.
Ajattelin, että kilpailuvietillä Karhu-viesti menee kuitenkin omalla painollaan. Verkkaillessa olo tuntui paremmalta kuin pitkiin aikoihin. Minulle oli osunut 9,2 kilometrin pituinen ankkuriosuus. Ensimmäinen kilometri oli höyhenenkevyt, vaikka piti juosta sorapintaista kevyen liikenteen väylää, se kulki aikaan 4:36. Sen jälkeen kaikki hidastui. Takareidet alkoivat vastustella, ja lopun matkasta ne olivat aivan tulessa. Juokseminen puuroutui, muuttui kivuliaaksi ja mietin, että jos en olisi viestissä, jättäisin välittömästi kesken. Osuuteni päättyi Karhu-halliin, mutta maaliintulo oli kaikkea muuta kuin mukavaa. Olin niin poikki, että meinasin oksentaa. Lisäksi harmitti vietävästi huono suoritukseni, hävetti. Keskivauhti oli 5:21/km, mikä oli vielä vähän aikaa sitten juoksemiini parin tonnin vetoihin nähden todella hidas.
Menin seuraavalla viikolla hierojalle, ja oikean jalan takareidestä, läheltä istuinkyhmyä, löytyi patti, joka tuntui kudosmöykyltä. Se oli aivan kosketusarka ja tulehtunut. Kaikesta huolimatta menin seuraavana perjantaina 7.4. kynnystestiin, joka oli määrä tehdä ennen Hampuria juoksuohjelman päätteeksi.
Siellä koko totuus paljastui karmaisevaisuudessaan. Ensinnäkin minun oli jätettävä testi kesken, kun en jaksanut juosta kahta kilometriä enää edes 5:24/km keskivauhtia. Takareisi sattui hullun lailla, ja pelkäsin pyörtyväni. Sykkeet huitelivat pilvissä, laktaattiarvot samoin. Ne olivat pompanneet korkeiksi heti, kevyissäkin vauhdeissa. Loppuverkkaa juostessani Poppiksen kanssa noin kutosen tahdilla valuin hikeä solkenaan ja olo oli todella raskas ja väsynyt. Testit paljastivat, että olin ylirasitustilassa. Sekä sykearvoni että laktaatit olivat huonontuneet huomattavasti kolmen kuukauden takaisesta testistä. Jo silloin aavistin, että tässä kunnossa ei maratonia juosta.
Pidin taukoa muutamia päiviä. Menin vissiin kevyelle lenkille, mutta se ei tuntunut hitaasta vauhdista huolimatta lainkaan kevyeltä, päinvastoin, tuskanhiki nousi jälleen pintaan jo parin kilometrin jälkeen, takareisi alkoi sattua. Varasin ajan urheilulääkärille. Hän kiinnitti huomiota ennen kaikkea ylikuntooni ja kehotti unohtamaan parin viikon päästä häämöttävän maratonin. Takareiden tila jäi vähemmälle huomiolle, mutta kävin fysioterapeutin vastaanotolla kolmisen kertaa. Hän neuvoi hyviä keskimmäistä pakaralihasta vahvistavia liikkeitä. Niitä teinkin tarmokkaasti. Kävin myös todella hitailla kävelylenkeillä. Ensimmäiset päivät pelkkä käveleminenkin tuntui raskaalta, ja jo tutuksi tullut tuskanhiki nousi päälle. Koko kehoni myös kihelmöi kauttaaltaan, tuttu vaiva jo entuudestaan silloin, kun kierrokset kasvavat liian koviksi enkä ehdi levätä tarpeeksi.
Vaikka maratonin väliin jättäminen sitkeästä treenaamisesta huolimatta harmitti, se tuntui samalla myös todella helpottavalta. Tiesin, että juokseminen olisi ollut tuskaa, ja olisin voinut mennä vielä huonompaan kuntoon. Nyt sain levätä luvalla. Silloin kuvittelin, että lepo auttaisi kaikkeen, ja sen jälkeen voisin taas jatkaa harrastustani, vähän maltillisemmin tosin. Mutta kaikki ei edennytkään suunnitelmien mukaan.
Ensimmäiset todella kevyet verkkailuaskeleet otin Hampurin maratonilla 23. huhtikuuta, kun saatoin miestäni maratonin lähtöön. Hän juoksi tuon nopeaksi kehumansa reitin yksikseen, ja niin meidän perheeseen tuli toinenkin maratoonari. Itse olin kannustamassa, ja pääsin kuin pääsinkin juoksufiilikseen. Tapahtuma näytti todella houkuttelevalta, ja oli mahtavaa katsella huippujen valmistautumista ja seurata heidän todella tasaista juoksuaan. Etiopialaisen voittajan loppuaika oli muistaakseni 2.07. Miehelläkin meni hyvin: vähäisellä treenimäärällä hän pinkoi 42 kilometriä ja risat aikaan 4.30. Reitti näytti sellaiselta, että kaiken osuessa kohdalleen siellä tehtäisiin ennätyksiä. Hotelli oli hyvä, ja muutenkin. Kelpasi sitä maratonturistillakin.
Innokkaana aloin toteuttaa juoksuohjelmaani. Juoksin aamulla, illalla, sateessa, paisteessa. Alku meni hyvin, olin todella motivoitunut ja kunto tuntui lähtevän haluttuun nousuun. Ei aikaakaan, kun samoilla sykkeillä pääsin kovempaa, ja myös tasavauhtiset reippaat lenkit kulkivat kovemmalla vauhdilla. Helmikuussa muistaakseni tasavauhtisen lenkin keskivauhti oli halutulla sykkeellä jo 5:40/km, joka tarkoittaa neljän tunnin maratonaikaa. Maaliskuun alussa hyvä juoksurytmini kuitenkin rikkoutui, kun lähdin viikonlopuksi Ruotsiin tutkijaseminaariin. Tiukan ohjelman vuoksi en ehtinyt juosta ollenkaan, ja ensimmäistä kertaa treenit jäivät välistä. Oli muutenkin kiirettä ja stressiä. Muistan ajatelleeni, että jos näistä parista viikosta selviän, selviän mistä vain. Muistan myös juosseeni muutamia lenkkejä liian kovilla sykkeillä vastoin ohjelman ohjeita. Se oli kohtalokasta, sillä palautumiseni hidastui. Sitten alkoivat ongelmat. Juoksin yhden onnistuneen vetoharjoituksen matolla (4x2000/2' + 1x1000), jossa tonnin keskivauhti oli 4:36/km. Sen jälkeen en palautunut enää ollenkaan. Seuraavalle päivälle merkitty pitkis piti jättää 13 kilometrissä kesken, kun eteneminen oli todella tahmeaa ja jalat särkivät. Olisi pitänyt ymmärtää kuunnella kehoa, mutta suoritin kurinalaisesti ohjelmaani. Saatoin lähteä tasavauhtiselle reippaalle vielä illalla oltuani koko päivän Tampereella. Takareidet alkoivat kiristää tuolloin jo.
Maaliskuun toisella viikolla vietimme perheen kanssa viikon Vierumäellä. Vielä siellä sain tehtyä ohjelman mukaiset lenkit, pitkiksenkin, joka kulki hyvällä 6:19/km:n tahdilla. Muistan, että tuo lenkki oli mukavan kevyt, ja juoksin sen tavallisilla tossuilla. Silti myös Vierumäellä tasavauhtinen reipas tuntui raskaalta, ja lepopäivistä huolimatta palautuminen tuntui todella jähmeältä. Kävin siellä myös hiihtelemässä juoksutreenien lisäksi. En tiedä, kasvattivatko nämä hiihtoreissut kokonaiskuormitusta liian kovaksi, vaikka sainkin nukkua paremmin kuin pitkiin aikoihin. Joka tapauksessa muistan, että noihin aikoihin juokseminen alkoi muuttua jähmeäksi. Aloin olla väsynyt ohjelmaan, joka tuntui kaikkien muiden velvollisuuksien ohessa liian kovalta. Ajattelin kuitenkin, että pian alkaisi kolmen viikon keventely ennen Hampurin maratonia, jaksaisin kyllä. Näin jälkikäteen sanottuna minua harmitti jo Vierumäellä, kun koko ajan piti juosta ja juosta, vaikka olisin halunnut ottaa rennosti muun perheen kanssa, käydä luistelemassa ja uimassa. No, kävinhän minä sielläkin, mutta sen lisäksi juoksin 70 kilometriä jäisillä teillä ja matolla.
Suurimman osan keväästä olinkin juossut nastoilla ja matolla. Se oli kohtalokasta takareisilleni. Lauantaina, huhtikuun 1. päivänä oli Karhu-viesti Raumalta Poriin. Edeltävällä viikolla aloin olla todella huolissani jalkojeni kunnosta ja samalla koko juoksukunnostani. Jo ennen lenkille lähtöä olin väsynyt, koko ajan oli tukkoinen olo, kurkku aristi. Kuvittelin, että huono oloni johtui katupölystä, joka viime vuosina on tehnyt juoksemisestani keväisin hankalaa. Olin pitänyt jopa neljän päivän juoksutauon ja levännyt, mutta se oli liian myöhäistä. Kevyessäkin vauhdissa nousi tuskanhiki pintaan, jalat olivat raskaat, sydän hakkasi. Sykkeet nousivat hälyttävän korkeiksi. Minä ajattelin vain, että muutama hassu viikko enää. Takareidet olivat kivikovat ja kireät. Olin tinkinyt venyttelystä ja kehonhuollosta, kun juoksulenkkien jälkeen en jaksanut enää hoitaa kroppaani. Ennen viestiä yritin korjata tilannetta rullaamalla ja venyttelemällä neuroottisesti. Yleensä parin päivän tehorullaus auttaakin, mutta tällä kerralla peli oli menetetty.
Ajattelin, että kilpailuvietillä Karhu-viesti menee kuitenkin omalla painollaan. Verkkaillessa olo tuntui paremmalta kuin pitkiin aikoihin. Minulle oli osunut 9,2 kilometrin pituinen ankkuriosuus. Ensimmäinen kilometri oli höyhenenkevyt, vaikka piti juosta sorapintaista kevyen liikenteen väylää, se kulki aikaan 4:36. Sen jälkeen kaikki hidastui. Takareidet alkoivat vastustella, ja lopun matkasta ne olivat aivan tulessa. Juokseminen puuroutui, muuttui kivuliaaksi ja mietin, että jos en olisi viestissä, jättäisin välittömästi kesken. Osuuteni päättyi Karhu-halliin, mutta maaliintulo oli kaikkea muuta kuin mukavaa. Olin niin poikki, että meinasin oksentaa. Lisäksi harmitti vietävästi huono suoritukseni, hävetti. Keskivauhti oli 5:21/km, mikä oli vielä vähän aikaa sitten juoksemiini parin tonnin vetoihin nähden todella hidas.
Menin seuraavalla viikolla hierojalle, ja oikean jalan takareidestä, läheltä istuinkyhmyä, löytyi patti, joka tuntui kudosmöykyltä. Se oli aivan kosketusarka ja tulehtunut. Kaikesta huolimatta menin seuraavana perjantaina 7.4. kynnystestiin, joka oli määrä tehdä ennen Hampuria juoksuohjelman päätteeksi.
Siellä koko totuus paljastui karmaisevaisuudessaan. Ensinnäkin minun oli jätettävä testi kesken, kun en jaksanut juosta kahta kilometriä enää edes 5:24/km keskivauhtia. Takareisi sattui hullun lailla, ja pelkäsin pyörtyväni. Sykkeet huitelivat pilvissä, laktaattiarvot samoin. Ne olivat pompanneet korkeiksi heti, kevyissäkin vauhdeissa. Loppuverkkaa juostessani Poppiksen kanssa noin kutosen tahdilla valuin hikeä solkenaan ja olo oli todella raskas ja väsynyt. Testit paljastivat, että olin ylirasitustilassa. Sekä sykearvoni että laktaatit olivat huonontuneet huomattavasti kolmen kuukauden takaisesta testistä. Jo silloin aavistin, että tässä kunnossa ei maratonia juosta.
Pidin taukoa muutamia päiviä. Menin vissiin kevyelle lenkille, mutta se ei tuntunut hitaasta vauhdista huolimatta lainkaan kevyeltä, päinvastoin, tuskanhiki nousi jälleen pintaan jo parin kilometrin jälkeen, takareisi alkoi sattua. Varasin ajan urheilulääkärille. Hän kiinnitti huomiota ennen kaikkea ylikuntooni ja kehotti unohtamaan parin viikon päästä häämöttävän maratonin. Takareiden tila jäi vähemmälle huomiolle, mutta kävin fysioterapeutin vastaanotolla kolmisen kertaa. Hän neuvoi hyviä keskimmäistä pakaralihasta vahvistavia liikkeitä. Niitä teinkin tarmokkaasti. Kävin myös todella hitailla kävelylenkeillä. Ensimmäiset päivät pelkkä käveleminenkin tuntui raskaalta, ja jo tutuksi tullut tuskanhiki nousi päälle. Koko kehoni myös kihelmöi kauttaaltaan, tuttu vaiva jo entuudestaan silloin, kun kierrokset kasvavat liian koviksi enkä ehdi levätä tarpeeksi.
Vaikka maratonin väliin jättäminen sitkeästä treenaamisesta huolimatta harmitti, se tuntui samalla myös todella helpottavalta. Tiesin, että juokseminen olisi ollut tuskaa, ja olisin voinut mennä vielä huonompaan kuntoon. Nyt sain levätä luvalla. Silloin kuvittelin, että lepo auttaisi kaikkeen, ja sen jälkeen voisin taas jatkaa harrastustani, vähän maltillisemmin tosin. Mutta kaikki ei edennytkään suunnitelmien mukaan.
Ensimmäiset todella kevyet verkkailuaskeleet otin Hampurin maratonilla 23. huhtikuuta, kun saatoin miestäni maratonin lähtöön. Hän juoksi tuon nopeaksi kehumansa reitin yksikseen, ja niin meidän perheeseen tuli toinenkin maratoonari. Itse olin kannustamassa, ja pääsin kuin pääsinkin juoksufiilikseen. Tapahtuma näytti todella houkuttelevalta, ja oli mahtavaa katsella huippujen valmistautumista ja seurata heidän todella tasaista juoksuaan. Etiopialaisen voittajan loppuaika oli muistaakseni 2.07. Miehelläkin meni hyvin: vähäisellä treenimäärällä hän pinkoi 42 kilometriä ja risat aikaan 4.30. Reitti näytti sellaiselta, että kaiken osuessa kohdalleen siellä tehtäisiin ennätyksiä. Hotelli oli hyvä, ja muutenkin. Kelpasi sitä maratonturistillakin.
Lyhyt verkkaileminen Hampurin kaduilla tuntui yllättävän hyvältä. Syke ei pahemmin noussut, eikä jänne istuinkyhmyn alla oikutellut. Matkaa tuli kuitenkin vain pari kilometriä, joten siinä ajassa ei tullut selväksi, että kivulloisuus jatkuisi vielä kauan. Hampurissa sain tekstiviestin eräältä VSVU:n juoksijalta. Hän kysyi, lähtisinkö SM-maastoihin Vierumäelle toukokuun alussa. Houkutus oli suuri, mutta en uskaltanut lupautua mukaan, kun niin tuoreessa muistissa olivat Karhu-viestin kauhunhetket. Kerroin tilanteestani, ja hän toivotteli malttia ja paranemisia. Suomessa jatkoin kävelylenkkejä, ja jossain vaiheessa ne alkoivat tuntua ihan hyviltä, syke ei enää noussut eikä rasitustuntuma ollut kummoinen. Pikkuhiljaa uskaltauduin hölkkäilemään. Sitten sain VSVU:lta kutsun SM-rataviesteihin, jotka olivat Vaajakoskella kesäkuun 10. päivänä. Luvassa oli sadan metrin pikaviesti. Naureskelin sisäänpäin, sillä nopeus on minusta kaukana. Ehdotus oli kuitenkin niin houkuttava, että menin mukaan yksiin vaihtotreeneihin helatorstaina Kaarinan keskuskentälle. Muistan vieläkin, että oli kevään ensimmäinen lämmin päivä, ja aurinko suorastaan poltti talvivaatteiden suojassa kuukausikaupalla piileskellyttä ihoani. Verkkailimme porukassa alkulämmöt, ja siinä parin kilometrin matkalla tunsin kipua takareidessä, siinä oikeassa, jonka jännekin oli ollut kipeä. Yhdistin sen alkuperäiseen vaivaan, ja ajattelin, ettei paraneminen edennytkään niin nopeasti kuin urheilulääkäri oli aavistellut.
Nyt olen päässyt kutakuinkin vuoden 2017 kesäkuuhun saakka, ja tekstiä on tullut enemmän kuin laki sallii. Jätän loppuvuoden seuraavaan kirjoitukseen, jotta joku jaksaa näitä loppuun asti ylipäänsä kahlata. Siihen asti kuulemiin! :)
Kiitos pitkästä ja vaikuttavasta postauksesta. Tätä oli mukava lukea, koska käsittelit asioita niin rehellisesti ja yksityiskohtaisesti. Tykkäsin. =) Aika opettavainen alkuvuosi ja sinun jaksamistasi ja uskoasi parempiin päiviin, on todella koiteltu. Uskon, että positiivisuudellasi ja pitkäjänteisyydelläsi tämän tarinan jatko-osa on paljon positiivisempi.. Onhan? Odotan innolla jatko-osaa!! Kirjoita pian! =)
VastaaPoistaKiitos kommentista Marika :) Kyllä se loppuvuosi sitten mukavammin meni, vaikka juoksukunto ehti laskea aika pohjamutiin, ainakin omasta mielestä. Mutta oppia ikä kaikki: ainakin kuvittelen nyt tietäväni, että tarvitsen ihan superpaljon sitä kevyttä, todella kevyttä perustaa, jotta voin alkaa huhkia kovempia treenejä. Nythän viime keväänä käytännössä katsoen juoksin kaikki lenkit aerobisen kynnyksen yllä, eli siis vk-tehoisina. Tämän olen tajunnut vasta nyt. Mutta juu, yritän kirjoittaa tuon valoisamman kakkososan mitä pikimmin :)
PoistaVoisin kirjoittaa juuri samaa kuin Marikakin. Uskon, että jo näiden kokemusten jälkeen olet viisaampi tähän vuoteen. Minäkin odottelen jatko-osaa! :) Tsemppiä juoksuvuoteen 2018!:)
VastaaPoistaKiitos Satu! Kyllä tämä juoksuharrastaminen kasvattaa luonnettakin, ihan oikealla tavalla. Kaikkea ei voi saada heti eikä nyt, oikeastaan mitään. Maltilla ja rauhassa, itseä kuunnellen. Nyt uskon siihen. Otan nykyään miehen mukaan vauhtimittarikseni pitkille lenkeille. Hän on nykyisin kovempi menijä kuin minä, mutta yhdessä juostessa PPPP-sääntö toimii todella hyvänä himmaajana :) Viime lenkin jälkeen (2h, KS 141) jopa upouusi sykekelloni oli sitä mieltä, että suorituskykyni on parantunut, jipii! (PPPP = pitää pystyä puhumaan puuskuttamatta).
Poista