Karhu-viesti 7.4.2018

Rauman torilla lähdön tunnelmaa. Joukkueemme ykkönen on patistettu lähtöviivan tuntumaan. 

Huhtikuun 7. juostiin taas perinteinen Karhu-viesti, joka järjestettiin jo 41. kerran. Minä olin Mainiot mailerit -joukkueessamme kolmannen kerran mukana, taas eri osuudella kuin aiempina vuosina. Olimme jälleen kuntosarjassa, miehet ja erikoisjoukkueet -kokoonpanolla, mikä tarkoitti meidän kohdallamme sekajoukkuetta. Tällä kertaa saimme miehenikin mukaan, ja yksi viime hetken vaihto tapahtui vielä sairastumisen vuoksi. Tänä vuonna meillä oli mukana myös yksi raskaana oleva juoksija, mikä sai aikaan ylimääräistä jännitystä muissa juoksijoissa. Nostan kyllä hattua tälle teräsnaiselle!

Tuttuun tapaan tapasimme Laitilan Shellillä, jossa olimme mieheni ja Petrin kanssa yli puoli tuntia ennen muuta jengiä. Kun saimme porukan kasaan, adrenaliini alkoi pikkuhiljaa nousta ja into kasvaa. Arvioimme joukkueemme loppuaikaa sen perusteella, miten kauan jokainen arveli omaa osuuttaan juoksevan. Kummasti kaikki ajattelivat olevansa hitaampia, kokonaisajaksi saatiin nimittäin 4 tuntia 15 minuuttia, kun todellisuudessa olimme vartin nopeampia!

Lähdimme ajamaan Raumalle, jossa numerolaput haettuamme kävimme hankkimassa vielä vähän evästä ja jätimme miehen verkkailemaan. Ajoin seuraavalle vaihtopaikalle, jossa meillä oli ruhtinaallisesti aikaa. Kakkosena matkaan oli lähdössä Petri, joka kävi jossain vaiheessa vähän verkkailemassa. Kisaolosuhteet olivat erinomaiset: melko voimakasta myötätuulta koko matkalle, noin 7 astetta lämmintä ja puolipilvistä. Jonkun aikaa siinä seisoskeltuamme joku huusi, että kärki näkyy jo. Olikin hienot eturivin paikat todistaa kovimpien matkantekoa. Kiinnitin huomiota, että kaikki kärjen miehet ja naiset huohottivat todella raskaasti ja ääneen juostessaan, todellakin pistäen peliin kaikkensa. Jutustelimme Petrin kanssa, että jotenkin hullusti sitä luulee, että kovilla menijöillä kovat vauhdit tulisivat jotenkin helpommin, mutta eihän se tietenkään niin ole. He vain kestävät äärirajoilla paljon kauemmin kuin me tavalliset kuntotallaajat. Petrikin jäi katselemaan muiden mahtavaa menoa niin pitkäksi aikaa, ettei ihan hirveän paljon aikaisemmin siirtynyt lähtöalueelle ennen kuin mies jo olikin siinä aivan punaisena ja lopen uupuneena, todellakin kaikkensa antaneena. Onneksi ehti vaihtoon! Tällä kertaa todistin parikin kertaa sellaisia vaihtoja, että oman osuutensa juossut etsiskeli vähän hölmistyneenä seuraavaa lähtijää, joka ei ollut vielä ehtinyt paikalle. Jopa kärjessä nähtiin vastaava tilanne, kun Pohjolan Juoksijoiden toiseksi viimeisen osuuden juossut Kari Poutiainen oli saanut kasvatettua 24 sekunnin kaulan takanaan tulleeseen ennakkosuosikkiin, Pihlajalinnan urheiluklinikan joukkueeseen ja kaarsi vaihtopaikalle, jossa ankkuria ei näkynyt mailla halmeilla. Tapauksesta voi lukea lisää Länsi-Suomen jutusta.

Ensimmäinen osuus.

Toinen osuus.

Miehellä oli mennyt hyvin, hän oli peesannut erästä naista 9,4 kilometrin mittaisella osuudella lähes koko matkan ja lopussa kirinyt väkisin ohitse niin, että viimeisen kilometrin keskivauhti oli 4:30/km. Ei ihme, että oli loppu. Lähdimme saman tien seuraavalle vaihtopaikalle, jossa oli Petrin ja Mariannen vaihto. Marianne istuskeli viimeiseen saakka autossa, sillä hän arveli juoksevansa niin verkkaista vauhtia, että lämpiää sitten siinä juostessa. Vaihto sujui hyvin, ja Petri oli myös tyytyväinen omaan juoksuunsa. Hauskinta viestijuoksussa on yhteisen päämäärän lisäksi joukkuekavereiden kannustaminen. On aina yhtä riemastuttavaa bongata vuorossa oleva juoksija tien poskesta ohi ajaessa, veivata äkkiä ikkuna alas ja huutaa täysillä kannustuksia menijälle, jonka kasvoille leviää poikkeuksetta iloinen hymy ja jalka alkaa nousta reippaammin.

Mariannen meno näytti todella keyveltä ja vaivattomalta, ja ennen kaikkea iloiselta. Mahassa kasvavasta pienokaisesta tulee varmasti näillä opeilla hyvä juoksija. Hienosti vedetty! Seuraavana vuorossa oli Tarja, joka sai myös aikaan hyvän juoksun. Tarjan jälkeen matkaan lähti Jenni, joka oli joukkueemme kovakuntoisin nainen hienolla 4:40/km-vauhdillaan. Olin päässyt omalle vaihtoalueelleni hyvissä ajoin sen jälkeen, kun olimme tiputtaneet Mariannen juoksemaan ja ottaneet Petrin tilalle. Onnekseni se sijaitsi risteysalueen lähellä, jossa oli huoltoasema, ja pääsin puskan sijasta kunnon vessaan. Lähdin siitä sitten verkkailemaan, mutta en uskaltanut kovin kauan lämmitellä, kun en oikein tiennyt, kuinka kauan Tarja ja Jenni matkaa taittavat. Verkkaa siis vain 1,6 kilometriä, sisältäen kolme aukkaria. Juoksu tuntui kevyeltä ja rennolta, ja fiilis oli tarttunut jo aikaa sitten minuunkin. Olin omasta kunnostani epävarmana vaihtanut osuuteni Petrin kanssa päittäin, minut oli nimittäin alun perin ilmoitettu tuolle samalle siivulle, jolla juoksin pari vuotta sitten ennätysjuoksuni 7,9 kilometrin matkalla (39:17). Nyt minulla oli edessäni viestin toiseksi viimeinen osuus, joka oli viime vuoden 6,3 kilometristä kutistunut muuttuneiden tiejärjestelyiden vuoksi viiteen kilometriin.

Olin vaihtoalueella kymmenisen minuuttia ennen Jennin tuloa. Maa oli mutavelliä, mutta sitä ei onneksi kovin kauan jatkunut, sillä pääosin osuuteni kulki tien laidassa tai jopa kokonaan pyörätiellä. Tarjakin ehti siihen kertomaan omasta juoksustaan, ja sitten Jenni jo tulikin hyvävoimaisena vaihtoon. Olin päättänyt, että tällä kertaa keskityn tosissani, etten lähde liian kovaa, sillä olisi ollut liian häpeällistä hyytyä lopussa, pelkkä ajatuskin oli poissuljettu. Tuoreessa muistissa oli väsähtäminen Tulppaanijuoksussa, mutta myös kammottava keskeyttäminen tammikuisessa testijuoksussa, jossa sain revittyä itsestäni vain vähän reilun kilometrin liian kovan aloitusvauhdin takia, ja sen jälkeen olin niin hapoilla, että jopa käsien liikuttaminen sattui. Aivan ilmaiseksi en lyhyempää osuutta viestissä saanut, sillä se oli oikeastaan pelkkää nousua alusta loppuun. En kokenut sitä kuitenkaan niin raskaaksi kuin mitä moni muu saman osuuden juossut sanoi, jyrkempien kohtien jälkeen tuli aina pieniä loivia laskuja, joissa sai kiristettyä vähän askeltaan. Matka oli lähestulkoon suora ilman mutkitteluja, joten näin koko ajan kauas eteenpäin, jossa häämötti joku nainen ja hänen edessään myös porukkaa. Yritin saada naista kiinni, mutta en onnistunut, sen sijaan ohitin yhden minua hieman aiemmin vaihtaneen miehen. Minut ohitti matkan aikana kolme miestä. Ensimmäinen kilometri kulki aikaan 5:17, joten kerrankin aloitus mentiin maltilla. Olin hiljaa mielessäni ajatellut, että jos sellaista 5:20 ja rapiat vauhtia pystyn pitämään, niin hyvä on, mutta se vaatii nimenomaan sitä, etten intoile alussa.

Matkanteko tuntui hyvältä, hyvällä tavalla raskaalta, mutta huomasin, että kun aivan lähituntumassa ei ollut kirittäjää, vauhtini alkoi hidastua heti, jos en siihen koko ajan keskittynyt. Kiristin siis tietoisesti tahtia siten, että koko ajan tuntui vähän karmealta, mutta ei niin karmealta että olisin pelännyt hyytyväni. Reitin nousujohteisuus hidasti, mutta toisaalta juoksua siivitti todella avokätinen myötätuuli, josta oli kyllä paljon apua. Yritin keskittyä nostamaan jalkojani siinä loivassa hivuttavassa ylämäessä. Sitten kävi sama Karhu-viesti-ilmiö kuin kaksi vuotta sitten, kun viimeisen kilometrin merkkipaalu törrötti aivan odottamatta edessäni. Otin reitin varrelta erilaisia kiintopisteitä, joihin pakotin yksi kerrallaan itseni juoksemaan samaa tahtia, ensin tuo puu tuolla, sitten tuo liikennemerkki, ja sitten tuo, mikäs tuo möntti on, olin jo jonkin aikaa ajatellut, että voisikohan tuo olla viimeisen kilometrin merkki, oma kelloni ei nimittäin näyttänyt, että neljä kilometriä olisi ollut vielä täynnä. Siinä se kuitenkin oli, ja merkistä näkyi pitkä suora eteenpäin, joka päättyi pieneen mutkaan. Sen tuntumassa oli paljon autoja, ja mutkan jälkeen esiin tulleet juoksijat etenivät paljon kovempaa, joten päättelin, että mutkassa täytyy olla vaihtopaikka. Sinne asti matka oli melkein tasaista, ja uskalsin painaa loppukirin silmään. Vaihtoon tulin vähän alle vitosen tahtia, ja siellä ankkuri otti juoksuvuoron tutut hyvä hyvä -kannustukset huudettuaan. Olipa mahtava olo, kun sai juoksun vietyä pitkästä aikaa kunnialla loppuun!

Lähdimme heti Karhu-hallille, sillä ankkurimme on vähän vikkelämpi tapaus, moninkertainen Suomen mestari pika- ja keskimatkoilta, joten hän ei 10,5 kilometrin mittaista viimeistä osuutta kovin kauan taivaltanut. Hallissa ehdin verkkailla kilsan verran, kun Juha jo tuli radalle ja otti kovien kannustushuutojen kera hirvittävän loppukirin maaliin. Ehdimme nimittäin juuri ja juuri kentän poikki maaliviivalle vastaan, kun hän oli jo kiertänyt koko 400 metrin radan ja vei oman osuutensa päätökseen 40 minuutissa ja rapiat päälle. Mainiot mailerit kulutti matkaansa Raumalta Poriin kaikkiaan 4:00:25, ja sijoitus oli 64/114. Omasta juoksustani olin erityisen iloinen. Aikani oli 27:01 (5:24/km), ja se parani neljän päivän takaisesta Tulppaanivitosesta minuutin ja 13 sekuntia. Keskisyke 183, maksimisyke 206, hehheh. Katselin kellon antamaa dataa myöhemmin, ja tuo maksimisyke selittyy yksittäisellä sykepiikillä, joka tietysti nostaa myös keskisykettä. Juoksutestissä maksimikseni mitattiin kuitenkin 184, joten en ihan usko noihin rannemittauksen tuloksiin, vaikka treeneissä melko luotettavan tuntuisesti sykettä mittaakin.

Karhu-viesti on kyllä kiva tapahtuma. Siellä juoksevat kilpa- ja kuntourheilijat samaa matkaa maantienlaidassa, ja yhdessä tekemisen ja kisaamisen riemu on käsin kosketeltavaa. Hauskaa nähdä, miten kaikki panevat parastaan ja tähtäävät parhaaseen mahdolliseen tulokseen koko joukkueen puolesta. Viesti on myös ajoitettu loistavasti kevään kynnykselle: juoksuhimo kasvaa ja kesää kohden vilkastuvat juoksukisat houkuttavat entisestään.

Perinteitä kunnioittaen menimme vielä Raumalle syömään samaan ravintolaan, josta aina varaamme pöydän, vaikka paikka onkin yleensä meitä lukuun ottamatta tyhjä. Ensi vuoden osallistumisesta puhuttiin jo itsestäänselvyytenä, ja suunnitteilla on myös samanväriset tiimipaidat!

Ankkuri maalissa.

Hyvän juoksun jälkeen hymyilyttää.

Mainiot mailerit kolmatta vuotta messissä.