Maratonjumalat synkeinä

Maratonin juokseminen syksyllä on minun juttuni. Olen juossut kaikista kuudesta juoksemastani maratonista kolme syksyllä, kaksi alkukesästä ja yhden keskikesällä. Syksyllä on mitä todennäköisimmin viileämpää, ja siihen mennessä on ehtinyt hioa kisakuntonsa huippuunsa. Kesähelteillä kerrytetyt treenikilometrit näkyvät kevyempänä askeleena viileämmissä keleissä, ja tuoksut ovat raikkaat.

Mutta sitten on flunssakausi. Koulut ja päiväkodit ovat alkaneet, ja siellä lapsoset pyyhkivät räkäänsä hihaan, avaavat ovia pöpöjen kuorruttamilla käsillään, koskettelevat toisiaan, aivastelevat päin näköä ja niin edelleen. Meni neljä päivää päiväkodin alkamisesta, kun meidänkin taloudessamme alkoi kuulua tuota jokasyksyistä tuttua taustaääntä: rään kirnuamista onteloihin ja todennäköisesti aivoihin saakka.

Viime lauantain lenkillä tunnelmat olivat vielä korkealla ja maisemat kohdillaan.

Meni muutama päivä, niin aikuiset alkoivat tuntea itsensä tavallista väsyneemmiksi, raajoja alkoi särkeä, veto oli pois. Itselläni flunssa oireili tällä kertaa omituisesti. Yleensähän lapsilta saatu flunssa on aikuiselle todella paljon tympeämpi, jäytää luissa ja ytimissä olmina olona ja särkynä. Viime lauantaina olin vielä täysissä sielun ja ruumiin voimissa, kävin tunnin lenkillä, hikoilin kuin pieni sika ja sen jälkeen olinkin aivan kanttu vei. Sunnuntaina pienikin fyysinen ponnistus nosti tuskanhien päälle ja sohva kutsui puoleensa. Ei nuhaa, ei kurkkukipua, vain omituinen vetämättömyys.

Mutta maanantaina tunsinkin itseni aivan terveeksi. Samoin tiistaina, joten uskaltauduin Kaarina Trail Runnersien polkulenkille Littoisiin. Se meni hyvin, ja kulku oli ihmeellisen kevyttä. Keskiviikkonakin kaikki oli kunnossa. Mies toki oli maratonjumalien kieroutuneen huumorintajun vuoksi joutunut jäämään jo tiistaina pois töistä, samaisen lapsiflunssan takia. Illalla jouduin seisomaan jalkapallokentän laidalla rankkasateessa kivikovien rakeiden pommittaessa hupun verhoamaa päätäni. Lenkkarit kastuivat, eikä kuuma saunakaan saanut oloa kohentumaan.

Joten tässä sitä ollaan. Maratonpäivän aattona, veto pois, olmina ja raajat väsyneinä. Ei nuhaa, ei kurkkikipua tai kuumetta eikä mitään muitakaan flunssan perusominaisuuksia. Vain lapsiflunssan ikävin olemus: väsymys ja haluttomuus. Menemme silti kaikkia ilmansuuntia uhmaten lunastamaan hotellihuoneen maratonkaupungista. Pääsee ainakin aistimaan tunnelmaa, jos ei koe yön aikana ihmetokenemista ja pääse itse juoksemaan.

Tarkoituksena oli siis osallistua Finlandia Maratonille Jyväskylässä. Nykyään osaan kuulostella itseäni, enkä todellakaan aio asettua viivalle, jos yhtään on sellainen olo, ettei ole kunnossa. Maratoneja tulee ja menee, ja vaikka valmistautuminen ei kesän tappohelteiden vuoksi onnistunut aivan suunnitelmien mukaan, juoksuhimo olisi ainakin kohdallaan. Takareisikään ei ole vaivannut enää ollenkaan. Olen sitä paitsi pystynyt juoksemaan ilman jalkaani teetettyjä pohjallisia. Kaikki on siis mennyt mallikkaasti. Mutta ottaa DNS silti päähän. Jos tämä ei onnistu, kekkaan jonkin toisen maratonin vielä tälle syksylle. Ehtii treenata lisää.