Siirry pääsisältöön

Parmaharju Trail 2018

Juuri hyppyrimäen portaiden jälkeen. Kuva: Antti Suonpää / Turku Trail Cup


Lauantaina kävimme Liedon Parmaharjulla kisaamassa Turku Trail Cupin viimeisessä osakilpailussa tältä vuodelta. Sää oli ihanteellinen, lämmintä 12,2 astetta, aurinkoista ja tuuletonta. Oltiin ajoissa paikalla, ja alkuverkkaankin oli hyvin aikaa. Hölköteltiin Hämeentielle ja takaisin 1,42 kilometriä. Valuin hikeä ja totesin, että kelvollinen kisa-asu olisi ollut sortsit ja t-paita. Nyt oli trikoot ja pitkähihainen, joka teki mieli muutamaan kertaan repiä matkan varrella pois.

Viikko oli ollut täynnä aika hyviä treenejä: edeltävänä sunnuntaina 2,5 tunnin polkupitkis, tiistaina onnistunut Even Steven Turku juoksee -treeneissä, keskiviikkona salitreeni, torstaina suunnistus pojan kanssa ja perjantaina epätoivoinen yritys pehmentää salilla jumiin menneitä reisiäni ja pakaroitani lämpöjoogassa. Jalat olivat aika jumiset edelleen, mutta näillä mentäisiin.

Viime vuonna juoksin kympin aikaan 1:13:18, ja maasto oli todella märkä. Nyt ei ollut satanut samaan malliin, mutta kyllä reitille mutaa edelleen mahtui. Oli ihan hyvä fiilis, vaikka huomasin, että Inovit tuntuivat todella liukkailta märillä portailla, ja mietin myös, miten mahtaisi käydä hyppyrimäen portaissa tällä salitreenin kipeyttämällä reisipakaraosastolla. Portaita oli nimittäin edelleen se 192 kappaletta, ja mäkitreenejä ei ole harjoituskalenterissa näkynyt. Olin kevennellyt tavalliseen tapaan Jyväskylän maratonia varten, joka kuitenkin jäi väliin flunssan vuoksi.


Ennen starttia näin tuttuja, ja sekös jos mikä piristää aina mieltä. Täällä taas minäkin, juu.

Ujelluksesta matkaan ja heti ensimmäiseen nousuun, jossa nousumetrejä tulee nelisenkymmentä. Mutainen mäki oli jälleen vastassa. Muistin ihmeellisen hyvin reitin, vaikka en ole viime vuoden jälkeen käynyt kertaakaan Parmaharjulla juoksemassa. Leveän latupohjan jälkeen päästiin polulle, ja todella hyvin sai alkaa juosta heti omaa juoksuaan. Meno tuntui mukavalta, ja ensimmäiset neljä kilometriä onkin tuolla reitillä nopeaa, helposti juostavaa polkua. Vilkaisin kelloon, vauhti näytti 5:50/km ja ihan hämmästyin. Treenit ovat kyllä kulkeneet nousujohteisesti viimeiset viikot, en tiedä, ovatko rautavarastot alkaneet täyttyä vai mikä, mutta olen päässyt usealla lenkillä sellaiseen samanlaiseen flowtilaan kuin muutama vuosi sitten, ennen kuin kaikenmaailman ylitreenaamisen mukanaan tuomat ongelmat alkoivat.

Polkukisoissa taktiikkani on tavallisesti ollut se, että juoksen koko ajan sellaista vauhtia, että olen hengästynyt ja sykkeet ovat lähes koko kisan ajan anaerobisen kynnyksen yläpuolella. Polkuguru Henri Ansion mukaan polkujuoksu on armollisempaa kuin sileän kisat: vaihtelevassa maastossa voi välillä huilata, kun taas asfaltilla joutuu tekemään töitä koko ajan. Ehkäpä siksi poluilla voikin päästellä heti alkuun aika lailla täysillä, kun mäissä on kuitenkin pakko ottaa rauhallisemmin ja jopa kävellen. Muistin tosiaan reitin alusta loppuun yllättävän hyvin, ja tiesin, että noin 7,5 kilometrissä oltaisiin jokilaaksossa, josta alkaisi puolen kilometrin hivuttava nousu ennen alamäkeä, jonka jälkeen siirryttäisiin hyppyrimäen portaisiin tasan yhdeksässä kilometrissä.

Olin koko ajan hengästynyt, ja se oli hyvä merkki. Kaikki peliin. Sain juosta alkuosan aika lailla yksikseni, jossain kohdin Luoman siskokset menivät ohitseni, heidän jälkeen pian nainen ja mies. Sitten ohitin nuoren kävellen edenneen naisen, ja kysyin, onko kaikki hyvin. Hän vastasi, että polvi oikkuilee mutta muuten kyllä. Viidessä kilometrissä vilkaisin kelloa, se näytti noin 33 minuuttia. Laskeskelin, että viime vuoden aikani pitäisi alittua komeasti, vaikka vauhti hidastuisikin. Viiden ja puolen kilometrin kohdalla oli juomapiste, ja otin vesimukin kouraani. Olin juonut aamun mittaan aika paljon, ja tällä kertaa sain kokea jotain, mikä ennen ei ole osunut kohdalleni, nimittäin vesi jäi vatsalaukkuuni pyörimään. Olin jo jonkin aikaa ihmetellyt hölskyvää tunnetta, kun tajusin sen tulevan vastastani. Ei siitä kuitenkaan sen ihmeempää haittaa ollut, joten eteenpäin vaan. Jossain näillä main saavutin erään naisen, ja sitten vielä hieman edempänä miehen, joka eteni väliin kävellen, väliin juosten. Viime vuonna vesipisteellä ohitseni oli mennyt iso lössi, ja muistan juosseeni myös jossain letkassa. Nyt mentiin yksikseen.

Hakkuualueella sai katsella jalkoihin entistä tarkemmin, ja muistin, että edellisellä kerralla näillä main meinasin juosta harhaan, kun takanani tullut tyttö huusi, että ulos reitiltä. Jännitin, mahtaisiko nytkin käydä niin, mutta pelkoa ei ollut. Sinisiä nauhoja oli tasaisin väliajoin. Sitten takaani alkoi kuulua askeleita, ja ajattelin, että joku sieltä lähestyy mennäkseen ohitse, mutta jäikin kannoilleni. Näin mentiin luultavasti pari viimeistä kilometriä ennen hyppyrimäkeä. En viitsinyt vilkaista, kuka takanani on, mutta tahti tuntui olevan hänelle sopiva. Sitten tultiin siihen jokilaaksoon, josta mielessäni oli viime vuodelta mutaa, hivuttavaa nousua ja tuskaista etenemistä. Nytkin oli pakko pistää välillä kävelyksi, mutta pakotin itseni mahdollisimman pian juoksuun takaisin. Viimeisessä mutanousussa takanani tullut lähti aiemmin juoksuun, enkä pystynyt vastaamaan hänelle enää. Huomasin, että hän oli sama nuori nainen, joka oli valitellut polveaan aiemmin.

Puolen kilometrin nousu alkoi tuntua pakaroissani ja reisissäni, jotka alkoivat olla tässä vaiheessa jo melko lailla tyhjät. Tähän asti juokseminen oli ollut mukavaa, tai tappavan mukavaa, jos niin voi sanoa, sellaista siis, että se kulkee mutta ei se missään tapauksessa kepeää ole, mutta sellaista, että itsensä pystyy siihen pakottamaan. Nyt voimat alkoivat olla jaloista lopussa. Alamäkiosuuden alkaessa huomasin jonkun saavuttavan itseäni taas, ja heräsin, että nyt ei saa päästää enää ketään ohitse, juokse nainen! Sainkin repäistyä itseni etummaiseksi jo vierelleni ehtineestä Taivaanrannan juoksija -Annesta, joka on kellottanut syksyn mittaan hienoja tuloksia muiltakin Turku Trail Cupin osakilpailuilta. Hän pysytteli sitkeästi kintereilläni, ja edessä häämöttävät portaat alkoivat hirvittää. Edellä juossut nainenkin oli vielä näköetäisyydelltä, ja saavuimme letkassa portaiden juurelle, jossa piti juosta ylämäkeen ensin asfaltillakin.

Pääsin portaille kakkosena, ja siitä alkoi kisan tuskaisin osuus. Jalat olivat aivan hapoilla ja päässä suhisi. Perässä tuli Anne aivan liki. Tein jotain, mitä ei olisi pitänyt tehdä, mutta tuskin muutakaan oli tehtävissä, pakarat huusivat siihen malliin. Sanoin, että mene ohi vaan, ja Anne meni ensimmäisellä tasanteella. Oli pakko vetää pari hengenvetoa paikallaan. Anne kysyi seuraavan osuuden jälkeen, että haluanko mennä ohi, johon tyydyin vastaamaan, että en. Rimpuilin kaiteessa pakarat liekeissä. Seuraavalla tasanteella oli taas pakko pysähtyä puhaltamaan, ja niin Anne pääsi huipulle nopeammin ja jatkamaan, eikä minulla ollut enää mitään keinoja saada häntä kiinni. Hoipertelin vielä jonkin askeleen portaiden päätyttyä, muistaakseni siellä oli joku ottamassa kuvia, mahtoi saada hienoja, naureskelin itselleni ja pakotin juoksuun. Siellä oli vielä pari naista ojentamassa vesimukia, jonka otin, vaikka tuskinpa sellaista olisin enää vajaa kilsa ennen maalia tarvinnut. Pääsin sentään niskan päälle itsestäni ja sain rallateltua alamäkeä ihan kiitettävään tahtiin.

Vielä viimeisellä latupohjalla joku mies pääsi ohitseni - sen verran hyytelöä jalkani olivat, että ihan täysillä en uskaltanut päästellä - ja maaliin. Ajassa 1:09:05, eli 4:13 nopeammin kuin vuosi sitten. Hyvä juoksu, ja kunnon kisailuakin lopussa. Jäi kyllä kismittämään nuo portaat! Siihen malliin, että menen luultavasti treenaamaan mäkijuoksua ja portaita heti, kun seuraava etappi eli Kaarinan maraton on saavutettu. Tällä hetkellä tuntuu lähinnä huvittavalta, että sellaiseenkin olen menossa, mutta niinhän sitä suhtautuu aina epäluuloisesti omaan kuntoonsa ja kestävyyteensä ennen kisaa.

Kellon mukaan palautusaika on neljä päivää. Tässä sitä nyt siis palaudutaan. Keskivauhti 6:54, keskisyke 176, maksimi 197. Mutta hei! Salitreenin väsyttämiä lihaksia lukuun ottamassa mihinkään ei sattunut! Olen tainnut päästä kaikista vaivoistani, josko nyt saisi treenata terveenä.


Portaat koituivat tällä kertaa kohtalokseni.

Kommentit

  1. Kiitos kisarapsasta! =) Hauska lukea muiden raportteja samasta kisasta, jossa itse ollut. Portaat oli kyllä todella raskaat itsellekin ja samoiten tuo mainitsemasi pitkä ylämäki jokilaaksossa ennen portaita. Oli pakko jollain tasanteella vetää henkeä ja portaiden jälkeen meni hetki ennen kuin sykkeet tasani ja pääsi juoksemaan loppumatkan maaliin. Mutta aivan ihana reitti ja kisa =) Toivottavasti ensi vuonna kalenteriini mahtuisi muitakin Turku trail cupin kisoja kuin pelkastaan tama =)

    -Suvi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, kun löysit lukemaan juttuni! Turku Trail Cupin kisat on kyllä hyvän mielen tapahtumia. Onnea hienosta juoksusta myös sulle 🤗

      Poista
  2. Onnea, hieno juoksu! Olipa hyvä parannus viime vuoden aikaan! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Raita! Juokseminen oli kyllä kivaa, niihin portaisiin saakka 😂

      Poista
  3. Kiva kisaraportti taas! Oli kyllä kuvaaja sijoittunut hyvin sinne portaiden yläpäähän, mietin myös siinä, että nyt ei kyllä irtoa edes hymyä, kun on niin loppu. :D

    Mullekin kello kertoi, että pitäisi palautua 3,5 päivää. Rankka, mutta kiva kisa oli!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos 😊 oli kyllä hyvää kisailua siinä lopussa, kiitos kirittämisestä!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Voihan kroonistunut insertiitti

Ymmärrän, että tässä on lantioni. Vihdoin ja viimein sain syyn kipeälle takareidelleni. Olin viime perjantaina 45 minuuttia magneettikuvauksessa, jossa lantioni aluetta kuvattiin laajalti suunnasta jos toisesta. Radiologi avasi tuoreeltaan näkemäänsä raportissaan, joten sain huokaista helpotuksesta jo ennen viikonloppua. Sitä ennen olin tehnyt monen vammasta kärsivän virheen ja lukenut erilaisilta foorumeilta vieraiden ihmisten kauhutarinoita. Jollakulla oli esimerkiksi hermot painuneet lihakseen kiinni, josta ne oli yksitellen pitänyt irrottaa. Minulla oikean lonkan MRI paljasti takareidestäni seuraavia tietoja: Repeytymää ei näy ja lihakset kuvautuvat säännöllisinä, symmetriset. Ei pehmytosahematoomia. Luurakenne on säännöllistä, ei rasitusosteopatiaan viittaavaa. Lonkkanivelessä ei näy poikkeavaa. Ischias-hermojen kulkureitit vapaat, ei femoroacetabulaariseen impingementiin viittaavaa eikä bursiittilöydöksiä. Istuinkyhmyn hamstring-kiinnityksessä oli havaittavissa v

Hamstring-syndrooma

Hävettää tämä blogin sysääminen aina vihoviimeiseksi askareeksi muiden kiireiden tieltä. Mielessäni on monta aihetta, joista haluaisin täällä kirjoittaa, mutta niin vaan aika loppuu aina kesken. Jos tällä blogilla on vielä uskollisia lukijoita jäljellä, niin aloitetaan nyt vaikka jalan tilanteen kartoittamisesta. Oikea takareisihän on oireillut vaihtelevasti edelleen juoksulenkeillä. Kipu, tai oikeastaan jokin tuntemus, tuntuu juostessa milloin pakaran ulkosyrjässä, milloin alempana lihaksistossa, ja usein juoksulenkin jälkeen jalka on kipeä. Kävin osteopaatilla ja kuvittelin jo saaneeni avun vaivaani. Hän paineli jalkaani varpaista pakaraan saakka, kävi läpi vatsan ja selän linjat aina kasvoihin asti. Kävi ilmi, että oikea takareisi on jatkuvassa jännityksessä, kalvot umpikireät ja lihas ei pääse rentoutumaan. Vielä kipeämpiä kohtia löytyi reiden sisäsyrjästä, vatsasta, mutta yllättäen myös oikeasta leuasta. Kivun aiheuttajaksi arvelin ikivanhaa tapaani pureskella hampaitani ja

Juoksuvamma numero yksi: revähdys

Täällä iloinen toipilas odottelee toipumista ja harrastaa sillaikaa kaikkea muuta. Sellainen napsahti nyt pakosta, mutta ei se kuolemaksi ole. Magnesium ja kylmäpussista lämpökääreeksi muuttunut apuväline ovat ystäväni nyt.   Täällä pohjetoipilas, moro! Päivitetäänpä tilanne, kun lääkärilläkin tänään käytiin. Viime viikon keskiviikkona pohkeeni siis napsahti ikävästi kesken palauttelevan pk-lenkin, ja juokseminen loppui kuin seinään. Kivusta päättelin, että jalassani repesi jotakin, sillä ei nimittäin voinut ottaa yhtäkään juoksuaskelta. Onneksi tajusin kietoa jalkani ympärille ensihoidoksi pakastepussin, sillä kuulin tänään lääkäriltä, että se nopeuttaa revähdysten (ja kaiketi myös venähdysvammojen ja kramppien) paranemista. Kylmä estää runsasta turvotusta hillitsemällä verenvuotoa ja kudosnesteen kertymistä. Mitä vähemmän vammautunut alue turpoaa, sitä paremmin se pääsee parantumaan, sanotaan täällä . Eikä se pohkeeni ihan kamalan paljon turvonnut, vähäsen