Hyvän tuulen tonnin vedot

No niin, täällä on viimeinen kovatahtinen treeni plakkarissa ennen maratonia, joka on jo ensi viikolla! Ihan vatsanpohjasta kouraisee kun pelkästään kirjoitan tuon. Voi siis sanoa, että jännittää.

Kipeytynyt jalkani aiheutti lisää sydämentykytystä, mutta nyt on tullut jo todistetuksi, että selvisin onneksi säikähdyksellä. Sunnuntaina olin juoksemassa rennon pk-lenkin kuntoradoilla, matkaa tuli 9,3 kilometriä, ja tahti pysyi yli 6 min/km. Tosin olen huomannut, että Garmin ei ihan todellisia tahteja näytä ainakaan metsän siimeksessä, sillä siellä sama tahti voi olla kellon mukaan jopa yli minuutin per kilometri hitaampi kuin aukealla paikalla. Tuulikin vaikuttaa. Mutta jalka pysyi kivuttomana, ja pienessä tihkussa oli mitä loistavin juosta.

Maanantaina menin salille, tarkoituksenani tehdä ylläpitävä treeni, mutta jotenkin taas innostuin hosumaan kyykkyjä tangolla ja hyppyjä steppilaudan päälle. Seuraavana päivänä jalat olivat vähän kipeät, mikä ei ollut tarkoitus.

Eilen, eli tiistaina, oli järjettömän tuulinen ja hyinen päivä, vaikka aurinko aina välillä riehaantuikin. Lämpöä oli noin 13 astetta, mutta tuuli kylmensi ilmaa huomattavasti. Armotta lähestyvä maraton jännitti. Ei tehnyt mieli mennä kokeilemaan, josko polvi sattuu kuitenkin. En siis voi sanoa kiljuneeni riemusta, kun valmentajalta tuli aamutuimaan tekstiviesti, jossa varmistettiin, että illalla kello 20.30 on luvassa tonnin vetoja Ruissalossa.

Siellä sitä kuitenkin oltiin. Hytisin autossa kaksi takkia ja juoksutrikoot ylläni ja ajattelin, että en vähennä vaatteita lainkaan. Vaan kuinkas sitten kävikään...

Yhtäkkiä edessä olleesta autosta nousi kaksi naista, jotka näyttivät siltä, että ovat lähdössä juoksemaan. Hämmästyksekseni he moikkasivat minua kuin vanhaa tuttua ja vaikuttivat olevansa jotenkin tohkeissaan. Ilta-aurinko paistoi suoraan silmiini, joten en heti erottanut, keitä sieltä oli tulossa. Valmentaja se ei ollut. Pian tunnistin ystäväni Mariannen (Mariannen triathlonblogi) ja hänen triatlonkaverinsa Tarjan. Tulivat kuulemma minua kirittämään!

Yhtäkkiä väsymys, hytinä ja laiskuus olivat tiessään, ja huomasin venytteleväni antaumuksella ja tekeväni avaavia liikkeitä ja kiihdytyksiä. Treeni jännitti, koska en ole tonnin vetoja seurassa koskaan juossut. Tiesin suhtkoht tarkkaan, mitä vauhtia jaksan pitää yllä, mutta silti suunniteltu aloitusvauhti 4:50 kuulosti kovalta. Suunnitelmien mukaan juoksisimme kuusi vetoa siten, että viimeisessä vauhti olisi jo alle 4:20. Aloitimme liian lujaa, kuten minulle niin tyypillistä on. Ensimmäisen vedon keskitahti oli 4:39, ja siinä 4:35 - 4:25 tietämillä vauhdit pyörivät toisesta neljänteen vetoon. Koska tahti oli koko ajan aiottua kovempi, päätimme tyytyä viiteen tonniin. Viimeisellä en pystynyt enää pinnistämään, joten sen keskitahdiksi jäi 4:30, Marianne kiritti hienosti tavoitteeseen.

Tänään kävimme valmentajan kanssa treeniä läpi, ja vaikka se kova olikin, ei silti mikään mahdoton. Ensi kerralla on keskityttävä paremmin siihen, että vauhti pysyy ensimmäisissä vedoissa kurissa, koska siten voimia säästyy loppuun asti vähän enemmän.

Mutta olipa vaan hauska treeni! Ja miten kivaa on juosta porukassa! Jos olisin itsekseni ollut eilen menossa juoksemaan tonnin vetoja, olisin suurella todennäköisyydellä saattanut jättää kokonaan menemättä, tai ainakin fuskannut vähäsen. Kun toinen pinkoo vieressä, ei vain malta antaa periksi. Huomasinkin sanovani, että olisi nyt jo se maraton ohi, niin pääsisi taas treenaamaan!

Vedot otetaan ehdottomasti viikkotreeniin, kun koitos on ohi.

Nyt ei sitten olekaan enää mitään tehtävissä. En aio torpedoida kisaani, joten juoksentelen enää maltillisesti. Tänään olisi tarkoitus vetää pieni palauttelu poluilla, viikonloppuna vielä alle kympin lenkki. Ja ensi viikolla sitten tankkaamaan!

Jännittää, jännittää, jännittää. Mutta kuten sanottu, maratoneja tulee ja menee, jos yksi epäonnistuu, sisulla seuraavaan.

Tyypilliseen tapaan liian kova vauhti alussa.