 |
| Matin sanoissa piilee kullanarvoinen viisaus. |
Kun olin pieni, meillä katsottiin paljon urheilua. Istuin nenä kiinni ruudussa, kun Matti hyppäsi korkealta hyppyrimäestä milloin missäkin kisoissa. Muistan myös, miten jännitin naisten ja miesten yksilö- ja viestihiihtoja. Olen sen verran iäkäs, että muistan, miten v-tyyli tuli mäkihyppykisoihin ja miten perinteisen rinnalla alettiin hiihtää vapaatyylillä. Nopeasti nuo lajivariaatiot hyväksyttiin suomalaiskatsomoissakin pakollisista soraäänistä huolimatta. Katselin urheilua sekä talvella että kesällä, ja vaikka kirjoitin kuudennella luokalla ainekirjoituksen Tapio Korjuksen MM-kullan arvoisesta heitosta ja sain siitä puhtaan kympin, olen ollut aina erityisesti talviurheilun fanittaja. En ole koskaan pysähtynyt miettimään, miksi näin, mutta nyt syy tuntuu selvältä. Talviurheilussa olosuhteet tekevät kokonaisuudesta vielä kaksi verroin vaativamman, pakkasta voi olla parikymmentä astetta ja lunta tuiskuttaa naamaan, mutta sieltä vain karpaasit suksivat hyhmän keskeltä parta jäätynyttä sylkeä roikkuen ja hiukset valkoisena huurtuneesta hiestä. Muistan ne kaikkensa antaneena maaliin hiihtäneet naiset, Marja-Liisa Kirvesniemen, joka silloin taisi olla vielä Hämäläinen, kun hän lyyhistyi hankeen ylitettyään maaliviivan ja jäi niille sijoilleen makaamaan, muistan langanlaihat mäkikotkat, joiden yllä hyppypuvut näyttivät tyhjiltä, muistan sen, miltä tuntui, kun palkintojen jaossa Suomen lippu nostettiin korkeimpaan salkoon ja Maamme-laulun sanat tulivat voittajan huulilta.
Ihailin talviurheilijoita, erityisesti hiihtäjiä. Tykkäsin itsekin kovasti hiihtämisestä, ja lapsuuteni talvina täällä etelässäkin pääsi poikkeuksetta suksille. Olin jopa koulujen välisissä hiihtokisoissa. Isäni vei minua milloin minnekin ladulle, ja muistan myös useat raivarit, kun suksi lipsui ja pieni hiihtäjä hermostui.
Kun Lahdessa helmikuussa 2001 järjestettiin talviurheilun MM-kisat, opiskelin nykyiseen ammattiini ja tuurasin kuukauden paikallisessa sanomalehdessä, kun kaikki kynnelle kykenevät tarvittiin raportoimaan. Ensin meni totuttuun tapaan hyvin, mutta sitten alkoi tulla murheellisia uutisia. Jokainen hengenveto oli urheilua, pääosin hiihtoa. Syytetyn penkillä istuvia hiihtäjiä ja hiihtoliiton edustajia pyytelemässä huonolla englannilla anteeksi. Järkytys oli käsinkosketeltavaa, ja meni maku talviurheilun seuraamiseen moneksi vuodeksi. Sitten tapahtui hirvittäviä ihmiskohtaloita, ja inhimillinen ymmärrys heräsi. Enää en ajattele, että koko kilpaurheilu tai ainakin hiihto on ikuisiksi ajoiksi saastunut ja menettänyt uskottavuutensa.
Olen katsellut kyltymättömänä Urheilu-Suomi-dokumenttisarjaa Yleltä. Se on todella hienosti ja pieteetillä tehty katsaus suomalaiseen urheiluhistoriaan, urheilijoihin ja siihen, mistä urheilussa on kyse. Erityisesti kolahti Matti Nykäsen haastattelu, joka oli leikattu useisiin pätkiin ja saattaa jatkuakin vielä. Oli oikeasti helpottavaa nähdä, että lapsuuden sankari on päässyt elämään takaisin kiinni. Äärettömän hauska oli myös kohtaus vanhasta tallenteesta, jossa Juha Mieto treenaa itsensä läkähdyksiin juostessaan upottavalla suolla, pysähtyy lopulta kameran eteen, vetää henkeä ja huohottaa loputtomalta tuntuvan ajan, tokaisee sitten mietaamaisen suorasukaiseen tyyliin: "Saatana, kun hengästyttää." Sitä se on, suomalainen sisu.
 |
| Talvi yllätti sauvakävelijän. |
Kommentit
Lähetä kommentti