NUTS Karhunkierros 53k - opettavainen matka omien rajojen äärelle

Lisää kestävyyttä ja enemmän voimaa. Siinä ainekset ensi vuoden Karhunkierrokselle valmistautumista varten, olettaen että pysyn terveenä ja saan treenata. Sitkeyttä ja periksiantamattomuutta on jo riittävästi, kuten tämän vuoden kokemus 53:n eli 56,17 kilometrin matkalta osoitti.

Terveisiä siis Kuusamosta ja Rukalta! Olen saanut imeä itseeni aivan valtavat määrät voimaa luonnon ainutkertaisuudesta ja uskomattomasta kauneudesta kaikessa kiistattomuudessaan. Olen myös oppinut tuntemaan omia vahvuuksiani ja heikkouksiani, joista äkkiseltään kaikkien voisi sanoa olevan parannettavissa. Olen oppinut ennen kaikkea rehellisyyttä itseäni kohtaan.

Pähkinänkuoressa kisaraporttini NUTS KK:lta voisi kuulua näin:
Salla reitin loppupuolella: Nyt kun mä olen nähnyt, mitä tämä on, mä en tule tänne enää ikinä.
Salla seuraavan päivän aamuna: Nyt kun mä tiedän, mitä tämä on, ensi vuonna voisi tulla kyllä vähän parantamaan tuota aikaa.

En ole koskaan haaveillut ultrajuoksijan urasta. Poluilla juokseminen kuitenkin viehättää, ja lajissa matkat tuppaavat olemaan pidempiä, kuten luonteeseen kuuluu. Viime kesänä NUTS Ylläs Pallaksen 30 kilometrillä tuntui melkein siltä, ettei tällaisen matkan takia pohjoiseen kaikkine järjestelyineen kannattaisi edes lähteä. Se oli kuitenkin hyvä alkupala henkeäsalpaavissa maisemissa ja ehdottomasti kokemisen arvoinen. Mutta kun matkaa pidennetään 26 kilometrillä ja siirretään se Karhunkierroksen maisemiin, siirrytään rankkuudessa ja vaativuudessa kokonaan toiselle tasolle.

Viime syksynä päätimme mieheni kanssa lähteä Karhunkierroksen 53 kilometrin matkalle seikkailemaan. Pohjalla oli minun viimekesäinen 30 kilometrin polkujuoksuni Ylläksellä sekä Turku Trail Cupin muutamat osakilpailut Varsinais-Suomen maisemissa lyhyillä matkoilla viime syksynä. Treenaamisemme ei ollut kovin suunnitelmallista, ja vielä viime syksynä omaa tekemistäni varjosti takareiden hamstring-syndrooma, joka vei kirkkaimman ilon juoksulenkeistä.

Keväällä yhden harjoituskuukauden söi influenssa, enkä muutenkaan ole tähdännyt tekemisilläni erityisesti polku-ultrajuoksuun. Olen kyllä juossut poluilla, mutta ne ovat olleet Turun polkuja, ja meillä päin ei kovin suuria korkeuseroja ole. Pisin polkulenkkini on ollut 120 minuuttia, ja pisin juoksuni sitten viime kesän NUTSin huhtikuinen puolimaraton pk-mielessä. Olen treenannut vähän sitä sun tätä, pitänyt hauskaa, tehnyt vetoja ja vauhtileikittelyjä, kiihtyviä treenejäkin, mutta en ole treenannut pitkää polkujuoksua varten. Viime syksynä kävimme sentään tamppaamassa Hirvensalon laskettelurinteen nyppylää ylös muistaakseni viitenä eri kertana.

NUTS KK160:n voittaja Antti Itkonen hetki maaliin tulonsa jälkeen.

Tiesin kyllä, että selvitän tieni maaliin 53 kilometrin matkalta hyvän peruskuntoni ja päättäväisyyteni ansiosta, jos en loukkaa itseäni todella vaativaksi kuvatulla reitillä. Mutta sitä en tiennyt, että matkalla kohtaisin oman kilpailuviettini, eikä minulle riittäisikään pelkkä matkan läpi vieminen, vaikka ympärillä olisivat niin järisyttävät maisemat ja luonto, että välillä oli pakko pysähtyä ja vetää henkeä samalla kun kyyneleet nousivat silmiin siitä virheettömästä kauneudesta, joka Oulangan kansallispuistolla ja vaaroilla oli meille tarjottavanaan. Se oli opettavainen reissu, sillä ymmärsin, mikä merkitys sillä on, mitä haluaa. Jos haluan kokea tuon ylimittaisen polkujuoksukisan raa'assa maisemassa kerran elämässäni, se on nyt tehty, tämä riittää. Mutta jos haluan tietää, miten nopeasti tuon samaisen reitin pystyisin selvittämään, jos todella harjoittelisin sitä varten, tämä ensimmäinen kerta oli vasta alkusoittoa. Ensi vuonna se sitten nähdään. Ei tätä voi tähän jättää.

Reissu Karhunkierrokselle oli todellinen täsmäisku halki järvi-Suomen Kuusamon korpimaille. Lähdimme mieheni kanssa matkaan asuntoautolla torstaina illalla lasten kevätjuhlien ja autonhaun jälkeen. Myöhäiseksi meni, Tampereella oltiin vasta puolenyön jälkeen ja sängyssä puoli yhden maissa. Aamulla heräsin kuitenkin virkein silmin ja kävin parinkymmenen minuutin herättelyhölkällä Pyynikin poluilla ja Pyhäjärven mahtavissa maisemissa. Oli todella kuuma, helle, ja mietin, millaista pohjoisempana mahtaisi olla. Tällä reissulla havahduin totisesti järvi-Suomen kauneuteen, ja vaikka olen vannoutunut meri-ilmastoihminen, täytyy sanoa, että näkymät auton ikkunasta halki Suomen ajaessa ovat upeat. Turussa näkee ruskeaa vettä Aurajoessa tai sitten pitäisi asua merenrannan lähettyvillä, Ruissalossa tai Hirvensalossa.

Pääsimme matkaan puoli yhdentoista aikaan, ja siitä posotimme ysitietä Jämsään, Jyväskylään (tauko), Kuopioon ja Kajaaniin, jossa poikkesimme Kaukaveden vesiliikuntakeskuksessa saunassa ja suihkussa. Paikka vaikutti aivan uudelta ja oli upea. Ihastuin muutenkin Kajaaniin: järviä siellä täällä, joka suunnassa kimmelsi. Siitä sitten Ristijärvi, Hyrynsalmi, Suomussalmi ja Kuusamo. Rukalla olimme kymmenen maissa, panimme auton parkkiin ja kävelimme hotellille, jossa numeroidenjakelupiste oli juuri suljettu. Ostimme hotellilta vähän syötävää, ja takaisin autolle varusteiden säätöön.

Suhtauduin yllättävän lunkisti lähestyvään koitokseen, sillä en ollut pakannut kisavarustusta Salomonin juoksuliiviini kertaakaan, en edes kokeillut, sopiiko Dakinen repusta nappaamani juomarakko kuin päällisin puolin liivin sisään. Juoksuvarusteet olin sentään valinnut valmiiksi: lyhythihainen paita ja lyhyet sortsit, sekä kompressiosäärystimet ja aurinkolippa. Kenkinä oli Inovin X-talonit, jotka ovat aivan mahtavat polkujuoksukengät ja sopivat jalkaani, mutta tämän kokemuksen perusteella ne ovat turhan kevyet eivätkä vaimenna iskuja näin pitkällä matkalla riittävän hyvin. Reppuun pakkasin pakollisten varusteiden lisäksi suolapähkinöitä, kolme proteiinipatukkaa, yhden Snickersin, suolatabletteja, särkylääkkeitä (äärimmäiseen hätään), imeskeltäviä magnesiumpillereitä, siripiripötkön ja numerolappuvyöhön vielä viisi geeliä. Tungin juomarakon tyhjänä liivin sisään todetakseni, että mahtuihan se. Onneksi katselin Instagramista muiden kisailijoiden valmistautumiskuvia, sillä totesin siinä illan hämärtyessä, että rakko taidetaankin asentaa letku alaspäin. Ihmettelen itsekin, että olin näin höveli tämän valmistautumiseni kanssa.

Uni tuli yllättävän helposti, ja vaikka unet jäivätkin vain kuuteen ja puoleen tuntiin, aamulla virkosin aika nopeasti. Päätin jättää lötköpullot pois, sillä arvelin kahden litran juomarakon riittävän ensimmäiseen huoltoon Basecampille, joka oli kylläkin vasta 32 kilometrissä. Ulkona oli kymmenisen astetta, mutta aurinko paistoi jo ja asuntoautosta ulos astuessani huomasin, että se lämmittikin mukavasti. Lähdimme seitsemän jälkeen hotellille aamiaista syömään. Siellä olikin jo läjäpäin juoksijoita, ja tapasin Yksi päivä elämästä -blogia kirjoittavan Tanjan ja hänen miehensä, jotka olivat tulossa samalle matkalle. Haettiin siinä jossain välissä numerolaput ja järjestäjän tarjoamat tuotekassit, omasta juoksuliivistäni tarkastettiin vain avaruuspeite. Aamiaisella yritin syödä riittävästi, mutta ei ihan hulluna maittanut. Oli pakko vain tuijottaa tuplakarhua kiertävien taistelijoiden palluroita, jotka liikkuivat tasaisen varmasti hotellin aulan screenillä. Muutaman kilometrin päässä maalista matkaansa taittoi 160 kilometrin ykkönen, jonka saapumista Rukalla jo kovasti odoteltiin. Siirryimme aamupalalta hotellin edustalle aivan kreivin aikaan, sillä hurjan kannustuksen siivittämänä Antti Itkonen juoksi kepein askelin maaliin ja teki aivan käsittämättömän reittiennätyksen 20:12. Huvittava hetki oli, kun hän istahti onnittelujen ja mitalin saannin jälkeen maalialueella olleeseen tuoliin ja sulki hetkeksi silmänsä, ja ne avatessaan tuijotti kymmenien ihailevien ihmisten kännyköihin, joilla nämä ikuistivat hetkeä muistoihinsa. Ensimmäiset NUTS-bussit ilmestyivät Rukan kääntöpaikalle jo vartin yli kahdeksan, ja hyppäsimme mukaan. Matkalla oli mukava katsella maisemia ja miettiä, että tuolla mekin pian juostaan. Bussissa kuului puheensorinaa sieltä täältä, jännittynyttä jutustelua kisasuunnitelmasta ja tulevista kisoista. Itse istuin yllättävän rauhallisena ja nautin olostani.

Olimme hyvissä ajoin paikan päällä Oulangan luontokeskuksessa, josta sai ostettua vielä viime hetken tankkausjuomaa. Näin taas tuttuja, ja vessajonossa kuulin yhtäkkiä, kun joku kysyi, että olenko Salla. Kysyjä oli hyvän koulukaverini isoveli, joka oli myös lähtenyt ottamaan mittaa itsestään ja ylimittaisesta matkasta, jollaisesta hänelläkään ei ollut vielä kokemusta. Oli mukava jutella juoksusuunnitelmista, ja huomasin kertoilevani, että aion mennä syksyllä juoksemaan taas maratonin. Aurinko paistoi jo todella kuumasti, ja seisoin jälleen vessajonossa, kun näin keskuksen ikkunasta seurakaverin, ultrajuoksija Helin juoksevan ohitse. Hän oli 160 kilsalla myös, ja askel näytti vielä tässäkin vaiheessa reippaalta, vaikka takana oli uneton yö ja 110 kilometriä vaikeakulkuista maastoa. Olisin ampaissut ulos huutamaan kannustuksia, mutta oli pakko pitää paikkaa jonossa. Oli hauskaa seurailla muidenkin ison karhun matkalaisten ohittavan harvakseltaan lähtöpaikkaamme, ja jossain vaiheessa ampaisi 80 kilsan kärki hirmuista vauhtia ohi.

Matkaan lähdössä. Aurinko tosiaan saatteli meidät metsään.

Pikkuhiljaa oli aika siirtyä lähtöalueelle, ja siinä tuli tehtyä ensimmäinen virhe, ellei sitä vääränmerkkistä juomarakkoa lasketa. No ehkä se kannattaa myös muistaa, eli nyt virhe numero kaksi. Menimme liian etuosaan monisatapäistä juoksijamassaa, sillä 53 kilometrille kaikki lähtivät samaan aikaan. Se kostautui myöhemmin, kun takaamme tuli paljon kovakuntoisempia menijöitä, ja ensimmäinen kymmenen kilometriä menikin niin, että sai juosta aivan polun sivussa ja porukkaa lappasi ohitse. Alkujuoksu oli tästä syystä mielestäni ehkä koko matkan stressaavin, kun tuntui, että koko ajan on joku kannoilla ja oma juoksuasento sivuun hyppimisen takia aivan vino. Ärsytti, koska tästä sai syytää vain itseään.

Lähdössä meillä teetettiin kirjaimellisesti erinäisiä kevätjuhlaliikkeitä aaltomuodostelmista mennään metsään -huutoihin, ja tunnelma alkoi olla huipussaan. Kun lähtölaukaus vihdoin pamahti kello 10, oli mahtavaa päästä juoksemaan. Alku oli tosiaan aika ruuhkaista, mutta uskon, että vähän taaempaa olisi päässyt nopeammin juoksemaan omaa vauhtia. Alussa on todella juostavaa ja helppokulkuista polkua, joka myötäilee tasaisesti Oulankajokea. Tässä saisi otettua todella lentävän alun, jos olisi huippukunnossa. Itsellä sykkeet olivat matkan alkupuolella korkeimmat, eli vk-sykkeillä mentiin ja vauhtikin oli parhailla kilometreillä 6 - 6:30/km. Tuntui hyvältä mennä, ja ajattelin, että kyllä ne sykkeet sitten tasaantuvat, kun tulee teknisempää ja hitaampaa maastoa. Puolisen tuntia juostuamme ohitimme Helin ja seuralaisenaan olleen miehen ja hurrasin ihan hurjasti mennessämme. Heli huusi vielä perään, että nähdäänkö illalla, mikä matkan edetessä moneen kertaan nauratti, ei sillä, etteikö Helistä olisi ollut lähtijäksi, mutta itse en olisi voinut maaliin päästyäni enää kuvitellakaan meneväni minnekään, edes syömään. Tässä vaiheessa aamua olin kuitenkin voimieni tunnossa ja lupailin rehvakkaasti, että totta kai nähdään.

Olin jo lähdössä ottanut yhden geelin, ja siitä eteenpäin tankkasin tasaisin väliajoin koko ajan jotain. Nestettä pyrin juomaan melkein koko ajan vähän. Juomarakossa oli laihaa tiivistemehua, joka maistui hyvältä. Myös siripirejä meni tasaiseen tahtiin, suolapähkinöitä ja geelikin. Melko alkuvaiheessa kompastuin johonkin juurakkoon, joita reitillä riitti kiitettäviä määriä. Lensin pitkin pituuttani, mutta onni onnettomuudessa en satuttanut ja pääsin saman tien ylös jatkamaan, niin ettei vissiin ohitsenikaan juossut kukaan. Tämän jälkeen koko matkalla oli vain kaksi läheltä piti -tilannetta, kun meinasin mätkähtää, mutta hyvin vähällä selvittiin. Mies ei kaatunut kertaakaan. Kuumuus asetti omat haasteensa, ja huomasin, että välillä tahtia helposta maastosta huolimatta piti himmata. Parinkymmenen ensimmäisen kilsan matkalla juokseminen oli kaiken kaikkiaan mukavaa (ainakin näin jälkikäteen muisteltuna). Nousuja, juurakoita ja kivikoita matkaan toki mahtui, mutta kävelyksi pistäminen aika ajoin sai vain sykkeen tasaantumaan ja matkanteon mukavan vaihtelevaksi. Oulankajoen kuohut olivat silmiä hivelevä näky, ja aina välillä mukava tuulenvire virkisti kasvoja.

Pikkuhiljaa maasto muuttui vaativammaksi, polut juurakoiden peittämiksi ja reitti polveilevammaksi. Kävelypätkiä tuli matkaan väistämättä enemmän. Aloin ymmärtää, miksi olin suhtautunut kierrokselle lähtemiseen niin kepein mielin vailla jännitystä. Tavoitteenani oli vain päästä maaliin, ja olimme sopineet miehen kanssa, että juoksemme yhdessä niin rentoa vauhtia, että tavoite toteutuu. Ajalla ei väliä, kunhan ensimmäinen polku-ultra saataisiin viedyksi kunnialla loppuun. Siinä matkan edetessä aloin huomata, että kilpailuviettini alkoi nostaa päätään. En pystynytkään keskittymään pelkästään omaan juoksuuni, vaan olisin halunnut pystyä vastaamaan ohi juoksevien vauhtiin ja kiinnittymään tasaisesti eteneviin letkoihin. Harmitti, etten ollut treenannut enemmän nimenomaan polkujuoksua ja kestävyyttä. Välillä oli pakko poiketa kapeiden polkujen sivuun ja antaa takaa tuleville porukoille tietä, ja sitten siinä menikin seistessä jokin tovi, kun ei viitsinyt hypätä letkan keskelle kenenkään tielle. Luulen, että eniten kehitettävää minulla on nimenomaan kestävyyden parantamisessa, mihin varmasti auttavat säännölliset, pitkät ja rauhalliset polkulenkit. Sanoin pariin kertaankin itselleni, että ei tänne kyllä kannattaisi kävelemään tulla. Alusta lähtien vanha takareisivammani oli tuntunut oikeastaan koko ajan, takareittä ja pakaraa juili ja kiristi ja vaivasi, ja oikealla jalalla ponnistaminen tuotti välillä vaikeuksia. Pariin kertaan valittelin siitä miehelle, mutta eipä sille mitään voinut. Vaiva on kummallinen: se tekee juoksemisesta ajoittain inhottavaa, mutta se ei ole kuitenkaan niin kivulias, että se estäisi kokonaan juoksemisen. Väliin se häviää kokonaan ja joillakin juoksuilla se ei tunnu lainkaan.

Kyllä näin kirkasta vettä kelpaa juoda.

Siinä parinkymmenen kilometrin kohdalla jouduin toteamaan, että juomarakkoni veteli viimeisiään. Suuhun ei tullut enää kuin muutama pisara, ja oli pakko pysähtyä miettimään, että mitäs nyt. Onneksi olin lukenut aikaisempien vuosien kisakertomuksista, että vettä voi juoda kirkasvetisestä joesta tai puroista, ja uskaltauduin siksi toimimaan näin itsekin. Juomarakko oli pujotettava irti liivistä kokonaan, mikä oli melko aikaavievää hommaa, ja mies kauhoi sen vettä täyteen Kitkajoesta. Hän naurahti arvanneensa, että ennemmin tai myöhemmin minun kanssani retkeillessä on edessä jotakin tällaista. Joen vesi oli kylmää ja se virkisti heti. En olisi ikinä selvinnyt Basecampin taukopaikalle 12 kilometriä siinä kuumuudessa ilman nestettä. Ihmettelen, miten mies pärjäsi kahdella lötköpullolla tuon 32 matkan. Itsellä meni noin 3,5 litraa. Tuo 32 kilometrin taivallus tuntui todella pitkältä, ja sen varressa ehkä juuri tuon parinkymmenen kilometrin jälkeen olivat itselle koko matkan vaikeimmat vaiheet, kun matkaa tuntui olevan vielä niin paljon jäljellä. Ylikodan levähdyspaikalla pysähdyttiin sen verran pidempään, että kävin vessassa ja söin kaikessa rauhassa Snickersin. Se olikin paras eväs, jonka olin liiveihini pakannut. Vaikka suklaan nopeassa sokerissa oli vaarana, että se nostaa verensokerit hetkessä taivaisiin ja laskee ne myös nopeasti alas, minulla vaikutus tuntui vain piristävänä. Tässä vaiheessa edessä oleva matka tuntui loputtomalta, ja mielessä väijyi kuultu tieto loppumatkassa odottavista hirvittävistä nousuista ja laskuista.

Tässä vaiheessa porukka oli jo sen verran hajaantunut, että kannoilla ei ollut alituiseen ohitse haluavia ihmisiä, ja eteneminen oli sen vuoksi rennompaa. Tasaisesti kuluvat kilometrit valoivat uskoa siihen, että kyllä se huolto vielä tulee. Ja vihdoin saimme lasketella helppoa maastoa Basecampin taukopaikalle, joka vaikutti isommankin komppanian huoltoalueelta. Kuulin jonkun sanovan, että ensin kannattaa hoitaa täydennykset ja vasta sen jälkeen keskittyä syömiseen. Itse ajattelin hoitaa vessareissun alta pois ja menin bajamajajonoon. Seisoskelin siinä ainakin viisi minuuttia kuumassa auringonpaisteessa, kunnes tajusin, että eihän minulla edes ole vessahätä. Menin siis repimään taas tuota riesaketta eli juomarakkoa pois liivistäni, kaadoin jokivedet maahan ja laskin tilalle urheilujuomaa. Söin myös banaania, sipsejä ja mandariinin siivuja, jotka maistuivat niin mahtavan raikkailta, että olisin voinut jäädä kauhomaan niitä kaksin käsin sieltä kaukalosta napaani. Näin tauolla myös Tanjan ja tuon vanhan ystäväni isoveljen, jonka olin nähnyt jo alussa, ja vaihdettiin siinä tuntemuksia. Hyvin oli kaikilla mennyt, joskin jollakulla sattui polvi ja siihen piti sitoa kiristysside. Itse huomasin, että olin tainnut juosta viime kilometrit ilman takareisituntemuksia.

Paristakympistä loppuun saakka sain taivaltaa ilman kipua, joten aivoittelin, että joko reisi on alistunut kohtaloonsa ja turtunut rasitukseen, tai sitten kyse on harjoituksen puutteesta ja nyt jalka tuleekin juoksemalla kuntoon. Jos vaiva olisi vakava, luulisi, että se tällaisessa rasituksessa menisi pahemmaksi. Taisin olla taukopaikalla aika vähäsanainen, rasitus oli vienyt suurimmat puhehalut. Imin vain itseeni tunnelmaa ja seurailin muiden touhuja. Istuimme miehen kanssa vieretyste penkillä ja lapoimme sisuksiimme sipsejä. Ei tehnyt mieli lähteä etenemään, mutta siihenkään ei voinut jäädä. Kuuntelin vieressä olleen tytön puhuvan huoltojoukoilleen, että raskasta on ja vielä raskaampaa on edessä. Olin myös kuullut jonkun kertovan, että 53 kilometrin reitti sisälsi kahdeksan raakaa nousua ja laskua. Mietin, että johan me olimme nousseet jo melkoisen jyrkkiä rinteitä, että mitä sieltä on vielä tulossa. Toistaiseksi nousut olivat menneet hyvin, oikeastaan heikoin lenkkini oli pitää juostavilla poluilla pitkään riittävän reipasta tahtia.

Lähdössä ei ollut vielä aavistustakaan, mitä tuleman pitää.

Sitten pakottauduimme jatkamaan. Muistikuvieni mukaan tuosta eteenpäin juostavaa pätkää oli pitkälti, joskin juurakoita ja kiviä sekä nousuja mahtui myös tiellemme. Olimme viihtyneet Basecampin taukopaikalla yli 20 minuuttia, mikä on melkoisen pitkä aika tällaisella matkalla. Olin kuitenkin saanut ladattua akkujani, sillä tapahtui jotakin ja aloin juosta määrätietoisemmin ilman ajatuksia väsymisestä. Olin vetänyt minun ja mieheni kahden soturin junaamme lähes koko matkan, sillä kuvittelin aikaisempien kisakokemusten perusteella olevani huonommassa kunnossa, jolloin olisi viisainta, että hitaampi ja kestämättömämpi määräisi tahdin. Tässä vaiheessa päämääräni oli edetä mahdollisimman reippaasti ja ohittaa kaikki, jotka menisivät vähänkään hitaammin. Ihmiset antoivat todella hyvin tietä, ja ohittaminen toimi koko matkalla oikein sujuvasti muutenkin. Ohitse haluava vain ilmoitti kuuluvalla äänellä aikeensa: "ohi vasemmalta, ohi oikealta", ja edessä juossut tiesi, kummalle laidalle kannatti siirtyä. Mies oli taukopaikalla kuullut, että matkaa seuraavaan taukopaikkaan olisi noin 15 kilometriä ja siitä sitten enää alle kymppi maaliin. Tieto oli väärä, mutta tässä vaiheessa aika merkityksetön.

Huijasin itseäni muutenkin koko ajan uskottelemalla, että koko matka on aina kilometrin todellista pidempi, eli 55 kilometrin sijaan 56 kilsaa, sitten 57 ja 58. Olin tullut siihen tulokseen, että kukaan muukaan ei juokse tätä matkaa puolestani, joten oli pakko laittaa töppöstä toisen eteen. Halusin sitä paitsi tietää, mitä on rajapyykin toisella puolen, eli mitä tapahtuisi sitten, kun 42,195 kilometrin matka olisi ylittynyt. Mies oli jo aiemmin sanonut, että 40 kilsan kohdalla tuntuu todennäköisesti siltä, että jäljellä on enää pieni poronluikaus. Hörppäsin siinä juostessani tasaisesti urheilujuomaa ja kaivelin liivistäni syötävää. Kerran erehdyin ottamaan palan proteiinipatukkaa, johon meinasin tukehtua, kamala kuiva mössö jäi pyörimään suuhuni vaikka yritin hulauttaa sen nesteellä alas. Patukat jäivätkin syömättä, eli näihin eväisiin ei kannata vastedes enää turvata, turhaa painoa ja tilaa vieviä vain. Sen sijaan järjestäjän tarjoamat Chimpanzee-energiakarkit olivat aivan loistavia, niin loistavia, että kun yksi tippui maahan, sitä piti pysähtyä oikein etsimään. Nauratti, kun mies iloisena ilmoitti, että löytyi, ja ohi juossut nainen kysyi, mikä niin, johon vastasimme kuin aarteen äärellä olleet kullankaivajat, että karamelli! Tässä vaiheessa Juumasta lähteneet kolmenkympin juoksijat liittyivät seuraamme, ja poluilla oli taas enemmän porukkaa. Sain oikeastaan heistäkin voimaa lisää. Näille paikkeille sijoittui myös reitin pitkä riippusilta, jonka ylittäminen oli yksi mieleenpainuvimmista hetkistä.

Olin tällä 32:n ja 49 kilometrin välillä koko matkan parhaimmillani. Etenin määrätietoisesti kohti seuraavaa etappia, enkä tuntenut väsymystä. Myöhemmin huvitti, että esimerkiksi Tanjan ohi juostessani en osannut sanoa muuta kuin "moi", mikä tuntui vähän tökeröltäkin. Tyyppi näkee pohjoisen raa'assa maastossa edessään tuttuja eikä osaa muuta sanoa kuin moi. Moi?! Takaa vielä huutelivat keventyneestä askeleestani, mikä entisestään lisäsi voimiani. Jossain kohdassa mies sanoi, että aika hyvä kilometritahti, 10:26/km, johon totesin vain että jaha. Hän naurahti, että ai nyt ei enää huvita puhua. Olin jossain omassa juoksukuplassani. Vilkuilin aina välillä taakseni, että vieläkö mies on siellä perässä, ja kerran katsahtaessani en nähnytkään häntä. Myöhemmin sain tietää, että hänellä oli ollut työ ja tuska pysytellä perässäni, mutta toisaalta jos en olisi laittanut isompaa vaihdetta silmään, hän olisi luultavasti jäänyt sinne ikuisiksi ajoiksi kävelemään. Tässä vaiheessa mies oli alkanut kärsiä polvivaivoista, ja kaikki vähänkään jyrkemmät laskut ja portaat olivat hänelle myrkkyä. Minulla taas ei sattunut mihinkään, joskin selkä ja hartiat olivat alkaneet väsyä ja juomaliiviä piti nostella aika ajoin parempaan asentoon. Seurasin kellosta maratonin täyttymistä ja tiesin metrilleen, koska minusta tuli ultrajuoksija. Se tuntui mahtavalta ja teki mieli huutaa ääneen, että hei kuulkaa, minä olen nyt ultraaja. Jäljellä oleva 14, 15 tai 16 kilometriä ei tuntunut ajatuksena enää miltään.

Kaikilla muillakin alkoi matka painaa. Aina kun ohitin mustalappuisen 160 kilsan matkalaisen, tsemppasin kovasti. Jollekulle heistä sanoin hölmösti, että vielä viimeinen loppukiri, johon tämä totesi vähän surumielisesti, että voi kunpa sellainen irtoaisi vielä. Omat jalkani olivat aivan väsyksissä, mutta niitä pystyi silti käskyttämään. Mustalappuiset tunnisti muustakin kuin siitä lapun väristä ja lyhentyneestä askeleesta, sillä heidän silmissään oli katse, että he ovat saavuttaneet jotakin elämää suurempaa tuolla epäinhimillisellä karhunkaatomatkallaan. Mietin, miltä itsestä mahtaisi tuntua tuollaisella reissulla, selviäisinkö ikinä minkään aikarajan puitteissa maaliin. En ainakaan tällä kestävuuskunnollani. Oli opettavaista tunnistaa omia reaktioita väsymyksen vallatessa vähä vähältä tomumajaani. Jossain vaiheessa huomasin, että olimme juosseet aika pitkään samantyyppisen pariskunnan perässä, jossa nainen veti ja mies seurasi perässä. Heillä tuntui olevan parempi alamäkien laskutekniikka, mutta ylämäissä aina tavoitimme heitä. 47 kilometrissä aloin toden teolla odottaa viimeistä Konttaisen huoltoa. Konttaisella nousut ja laskut alkoivat olla jo niin mahtipontisia, että niitä ei todellakaan pystynyt juoksemaan, alaspäin meneminen erityisesti oli varovaista ja hyvin hyvin hidasta. Miehen polvi toi omat vaikeutensa, sillä portaat hän joutui tässä vaiheessa laskeutumaan jo sivuttain. Huumorintaju alkoi pikkuhiljaa ehtyä, ja aloin olla aika valmista tavaraa maaliin. Ihmettelin, mitä järkeä ylipäätään on enää laittaa huoltopistettä vain vähän ennen loppua, mutta vähänpä tiesin, mitä loppuhuipennuksena odotti. Siellä se lopulta häämötti. En jaksanut enää repiä melkein tyhjää juomarakkoa liivistäni, vaan sain miehen toisen lötköpulloista mukaani. Laitoin siihen vain vettä, sillä urheilujuoma oli alkanut yököttää. Matkan varrella oli mennyt kaikki viisi geeliä, geelikarkit ja puolet siripiripötköstä, suolapähkinöitä ja vähän Basecampista mukaan nappaamiani rusinoita (hyviä), Snickers ja pala proteiinipatukkaa sekä noin 5,5 litraa nestettä.

Konttaisella oltiin reippaampia, eikä huoltoon mennyt enää kuin vajaat kymmenen minuuttia. Ei tehnyt mieli pysähdellä yhtään ylimääräistä vaan päästä mahdollisimman nopeasti maaliin. Huollossa söin vielä sipsejä, suklaakeksejä, suolakurkkuja ja pari suklaapalaa. Loppumatkan nieleskelinkin sitten suolakurkkuröyhyjä, jotka nostattivat juhlatunnelmaa. Konttaisen jälkeen en syönyt enää mitään. Pari kilometriä ennen maalia olin ryystänyt myös mieheltä saamani lötköpullon tyhjäksi, mutta enää se ei haitannut, koska jäljellä oli niin vähän. Konttaiselta lähtiessä polun vieressä törrötti kyltti, jossa luki, että maaliin enää (ainakin) viisi kilometriä. Olin kuullut joidenkin puhuvan seitsemästä kilometristä, mutta en halunnut rekisteröidä tällaisia harhakuvitelmia. Nyt oli päämääränä päästä maaliin ja äkkiä. Hekumoin ajatuksella pitsasta ja kylmästä kokiksesta, jotka menisin nauttimaan välittömästi maaliin päästyäni. Nousu Valtavaaralle otti viimeisetkin luulot pois, ja näillä main koimme ehkä kilpailun henkisesti hankalimmat hetket. Vähän aikaa siinä tuli jopa nuristua ääneen, että nyt olen totisesti nähnyt nämä maastot, enkä tule tänne enää ikinä, tämä ei ole minua varten, ihan ääliömäistä tulla tänne kiusaamaan itseään, jos ei kerran ole riittävän hyvässä kunnossa. No, itseni tuntien melkein jo sillä hetkellä kun nämä ajatukset ilmoille päästin, tiesin olevani niin sisuuntunut, että tänne todellakin tultaisiin uudestaan, paremmin valmistautuneena, kokeneempina. Sitten voisi matkanteosta nauttia uudella tavalla. Sanoin, että lopetetaan valittaminen, koska muuten en pääse maaliin ollenkaan. Seisahduin katselemaan ympärilleni, ja luonnon ylväys sai minut heti vaikenemaan. Se kasvattaa luontoa, nöyryyttä, itsehillintää, tulla tällaiseen paikkaan ja opetella tulemaan toimeen itsensä kanssa, vaikka väsyttää eikä huvittaisi leikkiä enää.

Olin alistunut kohtalooni ja ajattelin, että tämä on nyt tällaista, nousuja ja laskuja loputtomiin. Valtavaaralle noustessa ei taidettu puhua enää mitään. Varpaat olivat jo niin tohjona, että kun löin tossunkärkeni kiveen tai juurakkoon, se vei turkasen kipeää ja kipinät sinkoilivat. Pari kolme kilometriä ennen Rukatunturia tunsin varpaissani hirvittävää kipua, ja tajusin, että vesikello pikkuvarpaassa oli räjähtänyt. Tuttu tunne katumaratoneilta, joissa jalkani aina kolmenkympin jälkeen ovat turvonneet niin, että kevyet kisatossut puristavat ja räjähtävät rakot värjäävät ne verestä punaiseksi. Kipu oli yllättävän kova, ja jonkin aikaa oli pakko nilkuttaa. Pelkäsin, etten pääsisi juoksemaan edes maaliviivan yli, kuten olin suunnitellut, mutta kipu turtui onneksi lopulta. Juostavaa pätkää ei enää juuri ollut, mutta osa porukasta, ainakin kolmenkympin menijät, uskalsivat edetä laskuja paljon vauhdikkaammin. Itse näin jalkani lipeävän ja itseni sinkoutumassa naama edellä kivikkoon. Ihme, ettei oikeasti sattunut mitään. Roikuin turvaköysissä ylös ja alas mennessä, siitä sai vähän apuja. Joku mies oli jo loppupätkän alussa edennyt todella vaivalloisesti portaita, mietin, miten hän ikinä selviäisi koko ajan vaikeutuvammasta reitistä. Pari miestä jutteli jonkun murtaneen nilkkansa ja kuinka vaikea loukkaantunutta olisi päästä auttamaan. Purin hammasta ja menin. Aina vaan Rukatunturin mäkihyppytorni siinsi seuraavan kukkulan laella, ajattelin, että se siirtyy joka kerta, kun pääsen yhden mäen laelle. Huipulla tuuli, ja oli ihanaa, kun ilma oli koko kuuman auringonpaisteen jälkeen jo vähän raikkaampi. Valtavaaran laella oli taukotupa, jonka edustalla monet ottivat valokuvia. Itse en jaksanut enää kaivaa liivistäni puhelinta, kuvat retkeltä olivat muutenkin jääneet vähiin, vaikka paikkoja olisi ollut tuhansia. Onneksi ne kuvankauniit hetket piirtyivät muistiini lähtemättömiksi kuviksi, luonnon upeutta on sanoin ihan mahdotonta kuvata. Tunne olikin ainutlaatuinen, kun aivan loppuun saakka piiskattua ruumistaan raahasi eteenpäin, ja kun hetkeksi nosti katseensa, ympärillä hiljainen, hyväksyvä luonto, vaarat ja metsät, joet ja purojen kimallus. Voimaa sai hetkessä luomalla silmäyksen ympärilleen ja muistuttamalla itseään, miten hienoa ylipäätään oli saada olla täällä.

Vihdoin olimme Rukatunturin laella, ja alhaalta maalista alkoi kantautua kovaäänisistä kuuluttajan ääntä ja musiikkia. Enää en tuntenut väsymystä en kipua, rintani alkoi täyttyä pyörryttävästä onnen tunteesta ja ilosta, jonka tavoitteen täyttyminen sai aikaan. Olin niin innoissani, etten malttanut odotella enää hetkeäkään, oli ihan pakko päästellä menemään. En muista, sanoinko miehelle, että nähdään maalissa, mutta tiesin, että hänkin tiensä sinne selvittäisi, ja niin annoin mennä. Annoin vauhdin kiihtyä laskettelurinteen reunaa pitkin alas, edessä vielä portaat, ensin yritin mennä niiden laitaa mutta pelkäsin lentäväni irtokivien mukana selälleni, hidastin hetkeksi, ja sitten täysillä viimeiseen kaarteeseen. Kyyneleet puskivat silmiin ja luulin kasvojeni repeävän, kun oli niin hyvä olo, että hymyilin vain. Garmin näytti, että vauhti maaliin tullessa oli 4:17/km, ihan kiva loppukiri. Juontajakin kuulutti, että tullaanpa sieltä hirmuista kyytiä ja kommentoi, että kyllä on hymyileviä kasvoja koko maalialue täynnä. Olin niin onnellinen, että olisin halunnut huutaa sen koko maailmalle. Sain mitalin kaulaani ja onnentoivotukset reippaalta tytöltä, eikä siinä kauan mennyt kun mieskin kaarsi maaliin. Halattiin ja mentiin saman tien huoltotelttaan syömään. Join vissiin vettä ja otin keittoakin, mutta sitä en saanut monta lusikallista alas, vaikka se hyvää olikin. Oli mahtavaa vain olla.

Pian alkoi tulla kylmä ja piti lähteä liikkeelle. Väsytti niin paljon, että olin jo luopunut aikeista mennä pitsalle ja kokikselle, oli vain päästävä mahdollisimman äkkiä asuntoautoon vaakatasoon. Jälkikäteen harmitti vähän, ettemme huomanneet finisher-kylttejä, jonka kanssa olisi voinut ikuistaa itsensä. Olisi myös pitänyt pakata Rukalle palautettavaan kassiin enemmän lämmintä vaatetta, koska väsymys kylmensi kroppaa nopeasti. Haimme ne kassit ja lunastimme finisher-paidat ja sitten rahjustimme asuntoautoon. Jääkaapissa odottanut eilinen leipä maistui ruhtinaalliselta. Pakko oli laittaa someen vähän viestiä, mitä oli tullut tehtyä. Pelkäsin, että kroppa kävisi niin ylikierroksella, että koko yö menisi jalkojen siirtelyyn, mutta yllättävän hyvin sitä nukutti.

Maalintuloaikani oli 10:40:05. Huoltotaukoihin ja muihin pysähdyksiin kului yhteensä 56 minuuttia, mikä on melkoisen paljon. Pelkästään hyvillä varustevalinnoilla ajasta saa nopeasti pois, kun juomarakon voi täyttää huollossa laskemalla nestettä suoraan sisään ilman, että sitä pitää repiä ensin letkuineen irti. Huolloissa vietettyä aikaa saa niin ikään helposti lyhennettyä. Tavoite täyttyi, maaliin päästiin, ja ensi vuonna voi lähteä yrittämään ajasta parikin tuntia pois, jos vain sattuu yhtä mahtava keli kuin tänä vuonna ja saa treenata terveenä.

NUTS Karhunkierros oli aivan todella upeasti järjestetty tapahtuma, ja jaksan edelleen ihmetellä, miten kaikki järjestäjän puolelta sujuu niin mutkattomasti ja ilman stressiä. Hyväntuulista porukkaa, joka jaksaa ja haluaa tehdä juoksemaan tulleiden ihmisten kokemuksesta mahdollisimman ikimuistoisen. Ainoat kisaan liittyvät kielteiset tunteet johtuivatkin itsestäni. Mutta ne pystyy kääntämään voimavaraksi ensi vuotta varten, sillä kuten sanottu, nyt kun tiedän, mitä tämä on, ensi vuoteen pystyy valmistautumaan paljon paremmin ja kehittämään itsessään kestävyyttä ja voimaa, joita polku-ultrassa eniten tarvitaan.

Mahtava kokemus, suuri kiitos kaikille asianosaisille!


Arviot tulevia polku-ultria varten:
1. Testaa aiotut kisavarusteet ainakin kerran pidemmällä polkulenkillä etukäteen. Näin huomaat, toimiiko esimerkiksi väärän merkkinen juomarakko osana varustustasi, vai kannattaako vain mennä ostamaan se oikea.
2. Älä asemoidu liian eteen lähtöpaikalla, ellet ole todellakin varma kunnostasi ja vauhdistasi. On ärsyttävää olla tien tukkeena nopeampien edessä, energiaa menee aivan hukkaan sivussa juoksemiseen ja mättäällä pomppimiseen.
3. Hanki matkaevääksi helposti esiin kaivettavia juttuja, jotka menevät sutjakasti alas. Tuhdit ja kuivat proteiinipatukat eivät saa suurinta suosiota, lisäksi suklaapintaiset pötköt sulavat kuumassa nopeasti mössöksi.
4. Huolehdi, että polkutossuissasi on riittävän hyvä iskunvaimennus. 56 kilometrin matkalla kivet ja juurakot alkavat jo tuntua loppua kohden todella kivuliailta varpaisiin.
5. Treenaa tarpeeksi kestävyyttä talven ja kevään mittaan, ettei polulla ala ärsyttää, kun pitkät letkat painavat ohi ja itse joudut syleilemään polun reunustalla kasvavia puita. Myös voimaa tarvitaan jyrkkien rinteiden tunkkaamiseen.