Paniikki juoksijan polvesta

Kahden uuden juoksukenkäparin hankkimisen jälkeen treenejäni ovat varjostaneet erilaiset jalkakivut. Adizero Adiosten sisäänajovaiheessa oikeassa kantapäässä alkoi tuntua omituista jäytävää kipua, kun kantapäätä liikutteli vaakatasossa puolelta toiselle. Myös juostessa kantapää oireili, tuntui kuin kantaluu olisi liikahdellut sitä ympäröivässä kupissa aavistuksen sivulta toiselle. Kantapääkipu ei kuitenkaan ollut niin voimakasta, että se olisi pakottanut lopettamaan juoksemista, ja ajattelin sen johtuvan siitä, että jalkani vasta totuttelevat uusiin, kevyempiin kenkiin.

Viime sunnuntain pitkikselle laitoin ensimmäistä kertaa jalkaani Supernova Glidet. Ne tuntuivat hyviltä, mutta 25 kilometrin matkalla vasemman jalan nimettömään ehti hiertyä koko varpaanpään kokoinen rakko. Tuli mieleen, ovatko jalkaani teetetyt, lämpömuovattavat pohjalliset tulleet tiensä päähän. Siksi varasin ajan Askelklinikalle, josta olen tukipohjalliseni aikoinaan ostanut, muistaakseni kuutisen vuotta sitten. Sitäkin ennen olen tarvinnut jalkaani muovatut ortoosit juoksukenkiini, mutta nämä ovat olleet ehdottomasti parhaat.

Vastaanotolla kävi ilmi, että kaksi raskautta ovat löysyttäneet jalkojeni niveliä sen verran, että kokoon 36 tehdyt pohjalliset ovat jääneet auttamatta liian pieniksi ja varpaani tulevat niistä yli. Siitä siis varpaan hiertymä johtui. Aikaisemmat Energy Boostini olivat kokoa pienemmät, joten varpaani eivät päässeet niissä niin vapaasti liikkumaan. Uusissa kengissä tilaa on enemmän, ja pohjallisten muotoilut eivät osu enää kohdalleen. Sillä on todennäköisesti osasyynsä kantapääkivussakin. Vanhat pohjalliset olisivat olleet liimausta vaille iskussa edelleen, mutta eipä sitä liian pienillä mitään tee.

Minulle luvattiin, että uudet pohjalliset valmistuvat juhannusviikon keskiviikkona, joten ehtisin niihin totutella suhtkoht riittävästi ennen maratonia. Tästä helpottuneena ajattelin, että treenailen kuten tähänkin asti, vaikka keskiviikkoisessa mäkivetotreenissä kantapää sattui aikaisempaa enemmän.

Torstaina menin tekemään kyykky- ja loikkatreenin, johon sisällytin neljä noin 150 metrin kiihdytystä. Olin jättänyt omat pohjalliset Adioksistani pois ja kokeilin, miltä kenkien omat pohjalliset jaloissani tuntuvat. Kyykyt ja loikat menivät vielä ilman kipua (kantapää tosin vähän tuntui), mutta kiihdytyksissä oikea polvi yhtäkkiä repesi. Viiltävää kipua polven ulkosyrjässä, joka paheni, mitä lujempaa juoksin. Kokeilin vielä kuopaisujuoksua, joka oli polvelleni täyttä myrkkyä. Lisäksi se naksui koukistaessa, kun kiristävä IT-jänne liikkui nivelnastan yli.

Tiesin heti, mistä on kyse, ja kipu palautti minut elävästi takaisin parikymppiseksi, jolloin juoksijan polveni äityi niin pahaksi, että jo pelkkä kävely sattui. Olin kokonaan unohtanut, miten paha vaiva oli ja miksi juoksulenkit päättyivät aina kyyneliin. Hassua, miten sama kipu voi kantaa muistot niin elävinä mieleen. Tuolloin syynä olivat pronaatiotuetut kengät, jotka ovat minun jalkaani aivan väärät. Oma jalkateräni kallistuu ulkosyrjälle, joten tarvitsen nimenomaan neutraalit kengät.

Miten pienestä virheasennosta kaikki voikaan olla kiinni! Heti, kun jaloillani ei ollut oikeanlaista tukea, pienenpieni virheasento riitti aikaansaamaan vihlovan kivun polvessani. Menin paniikkiin, luin kaiken mahdollisen jo unohtamani tiedon juoksijan polvesta ja ryhdyin kiivaasti venyttelemään ja rullailemaan. Tein kokeilumielessä kuopaisuliikkeitä jalalla, ja aina vaan vihlova kipu tuntui.

Perjantaina oli vuorossa noin 12 kilometrin kiihtyvä lenkki. Menin juoksemaan sitä vanhempieni mökille maalaismaisemiin, ja pitkitin lenkille lähtöä kaikin keinoin. Olin ottanut mukaan Supernovat ja omat (liian pienet) pohjalliseni. Ei tehnyt mieli lähteä, sillä polven kunto paljastuisi heti ensimmäisillä kilometreillä. Vaikka lohdutinkin itseäni, että silloin parikymppisenä polvivaivat saatiin kuriin heti oikeanlaisilla tossuilla ja pohjallisilla, mietin, mitä jos nyt niin ei käykään ja maraton vaarantuu.

Lähdin matkaan tunnustellen. Tarkoitus oli juosta jokainen kilometri vähän nopeammin niin, että alun tahti on 6:30 ja viimeisen kilometrin 4:27 min/km. Varsinaista vihlovaa kipua ei koko matkan aikana tuntunut, vaikka polvesta huomasikin sen oireilleen. Mutta se ei sattunut, joten juoksin lenkin loppuun saakka. Juoksin vähän harhaan, ja minulle entuudestaan tuntematon reitti olikin paikoin vähän mäkinen, joten laatimani harjoitus kävi liian raskaaksi. Muutin sen kesken kaiken niin, että kiihdytysten viisi viimeistä kilometriä tein vetoina parin minuutin palauttelulla, jonka kävelin. Viimeinen veto kävi vastatuulessa ja hiekkatien mäessä niin voimille, että oli pakko melkein luovuttaa. Lopuksi juoksin vielä vajaat pari kilometriä verkkailua. Saldoksi tuli noin 14 kilometriä, joten enköhän selvinnyt polveni kanssa tällä kertaa säikähdyksellä. Erinomaista oli, että kantapääkään ei vaivannut!

Olen ollut todella onnekas, kun olen saanut juosta toisen raskauteni jälkeen 1,5 vuotta lähes ilman minkäänlaisia vaivoja. Vaikka treenaamiseni on muuttunut rankemmaksi, jalkani ovat kestäneet juoksemisen yllättävän hyvin. Siksi aion vastakin pitää huolen, että venyttelen ja rullailen niitä riittävästi. Vatsa- ja selkälihaksia unohtamatta.

Kestää se, onneksi.

Perjantain kiihdyttelyt.

Kiihtyvän treenin statistiikka.