Tottakai sairastuin pohjerevähdyksen jälkeen flunssaan. Kurkku alkoi karheutua, ja siitä tiedän aina, että se on menoa nyt, kiertotietä tervehtymiseen ei ole. Nieleminen sattuikin sitten viisi päivää yhtä soittoa - mikä oli hivenen kummallista, kun kuumetta ei ollut, ei liioin yskää eikä nuhaa. Joka tapauksessa heräsin kipuun kesken yöunienkin, ja se oli niin voimakasta, että nielaisemiseen piti ihan keskittyä. Mutta miten mahtava olikaan päivä, kun ei sattunut enää niin paljon! Sitten paraninkin nopeasti, eikä kiusaksi jäänyt ikävää jälkitautia.
Ensimmäisen kerran pääsin lenkille viime viikon sunnuntaina, kun juoksemattomia päiviä oli takana peräti 24. Oli ihanan hapekas ilma, pientä sadetta tihuutti harmaan maiseman ylle. Plusasteita vajaat kymmenen, täydellinen juoksusää siis! Päätin aloittaa varovaisesti, sillä halusin tunnustella jalkani kestävyyttä ennen kuin se menisi epähuomiossa uudestaan. Heti ensimmäisellä askeleella huomasin, että siihen ei enää satu, pohje oli aivan kunnossa! Loppujen lopuksi selvisin melko vähällä. Pienesti juoksemisen huumaa varjosti vasemmassa jalassa tuntunut kireys, joka heijastui IT-jänteestä polven taakse. Huomasin suhtautuvani vaivaan aavistuksen neuroottisesti, sillä kehon pettäminen toistamiseen pelotti. Juokseminen oli silti mahtavaa, tuli melkein tippa linssiin, kun se tuntui niin hyvältä.
Huomasin pohtivani, miten paljon kuntoni on mahtanut huonontua, ja kuulostelin oloani joka askeleella. Vaikka tosiasia taitaa olla, ettei peruskunto noin lyhyessä ajassa vielä romahda, vauhtikestävyys kyllä. Juoksentelin ensimmäisen lenkin hyvin rauhaksiin, matkaa tuli lähitienoolla yhteensä 4,6 kilometriä, keskinopeus 6:00 min/km. Jäi hyvä mieli, vaikka olinkin vielä hieman epävarma, onko jalkani nyt varmasti kunnossa.
Tiistai-iltana sovittiin valmentajan kanssa treffit Pääskyvuoren kuntoradalle kello 20.30. Täytyy sanoa, että pitkän työpäivän jälkeen tuollainen ajankohta ei välttämättä saisi minua kotoa enää mihinkään, mutta mikä voisi olla parempi motivaattori kuin juoksutreffit! Verkkailin kostean pehmeässä säässä paikan päälle, ja teimme vauhtileikittelyä parin kierroksen verran, melko rennolla tatsilla. Taas tunnustelin pohjettani haukan lailla, mutta kipua ei tuntunut. Lopuksi tein vielä pienen moniloikkaharjoituksen, jossa kävi ilmi, että vasemman jalan ponnistukseni vaatii teknisesti suurta hiontaa. Jotenkin en saa kaikkia pakaralihaksen ja takareiden voimia käyttöön, ja ponnistus jää torsoksi. Verkkailin vielä kotiin, ja treenin kokonaismitaksi tuli vähän vajaa seitsemän kilometriä, 6:28 min/km keskarilla. Keskiviikkona tein kotona vajaan puolen tunnin treenin askelkyykkyjä ja corea, hyvin tuntui.
Torstaina pääsin vihdoin treenaamaan Mariannen kanssa, oli sitä jo odotettukin! Verkkailimme Kupittaalta hautausmaan mäkeen, jossa tehtiin kiihdytysten ja venyttelyiden jälkeen hyvä setti mäkivetoja. (Minä seitsemän, Marianne kahdeksan.) Pituutta mäelle tuli noin 120 metriä, ja kävi ilmi, että vaikka olin silloin ennen pohjeturmaa juossut Auranlaakson mäessä lyhyemmän matkan, mäki oli siellä huomattavasti tiukempi ja siitä kesti palautua paljon kauemmin. Eipä ihme, että menin silloin aivan tukkoon, kun takana oli suhteellisen lyhyessä ajassa monta kovaa treeniä. Mäkivedotkin tuntuivat tällä kertaa hyviltä, vaikka VL:stä pohjelihakset olivat ehkä hieman väsyneet, mutta eivät kipeytyneet kuitenkaan sen enempää.
Joten what can I say, I'm back! Hieman viisastuneena ja varovaisempana, ainakin nyt alkuun, ennen kuin unohdan taas kaikki viisaat opetukset. Mutta kolmen ja puolen viikon aikana ehtii jo miettiä yhtä sun toista, omasta tekemisestään ja itsestään. Ensisokista toivuttuani ymmärsin, että vaikka vieroitusoireet olivat pahat, pystyin kuitenkin harrastamaan monenlaista muuta liikuntaa. Pääsin pyöräilemään, salille ja joogaamaan. Uimaankin olisin päässyt, jos olisin halliin asti ehtinyt. Kun olin sopeutunut korvaavaan lajivalikoimaan, aloin tietysti kyseenalaistaa juoksemistani. Miksi juuri juoksu? Kuinka pitkälle olen valmis menemään harrastuksessani? Millä hinnalla? Mitä tavoittelen? Kuinka kauan jaksan treenata näin kovaa, monta kertaa viikossa, tai päivässä!
Yhtenä hetkenä koko juokseminen ajatuksen tasolla ärsytti, raskaine ja kiduttavine vetotreeneineen. Toisena hetkenä kuitenkin muistin, mitä kaikkea juokseminen minulle merkitsee. Henkisen ja fyysisen hyvän olon yhtymistä joksikin kokonaisuutta suuremmaksi, jolloin tunnen olevani yhtä luonnon ja koko maailmankaikkeuden kanssa. Ymmärsin, ettei minun tarvitse jatkuvasti treenata täysillä, eikä pidäkään. Välillä on kevyempää, välillä fiilistellään, välillä taas annetaan mennä kovaa. Treenaan vain ja ainoastaan itseäni varten, omia tavoitteitani kurotellen. Mutta ennen kaikkea siksi, että juoksemisesta tulee niin hyvä olo. Siksi voin viheltää pelin poikki silloin, kun siltä tuntuu ilman, että kehoni tarvitsisi sitä tehdä.
Perjantaina fillaroin keskustaan ja menin 45 minuutin foam rolling -tunnille. Ihan kiva kokemus, mutta huomasin, etten tuohon rullailuun sen kummempaa tuntia tarvitse, ihan samanlaista rullailua olin jo tehnyt kotona. Ehkäpä olen kotona tehnyt aavistuksen tunnilla neuvottua kovemmin, sillä paikkani ovat tulleet kipeiksi. Opettajan ehdoton neuvo kuitenkin oli, että rulla saa tuntua mutta ei sattua. Pitää pistää mieleen.
Ja sitten on sellaisia päiviä kuin tänään, jolloin maailman hulluus yltyy yli ymmärryksen ja ihmisen hirmutekoja on pakko mennä miettimään lenkkipolulle. Pariisin verilöyly on niin hirvittävä, ettei siihen saa mitään tolkkua. Pahuutta on silti helpointa yrittää käsitellä siellä, missä ajatus kulkee parhaiten. Siksi en viitsinyt keskittyä nopeuksiin tai kelloon tai mihinkään muuhunkaan, annoin vain jalkojen viedä sitä tahtia kuin ne menivät. Ja aika rivakastihan ne kulkivat, reilun puolen tunnin saunalenkillä tahti pyöri 5:30 - 5:40 keskarin kieppeillä, mutta keskisyke oli onneksi vain 157.
Joten: jatkan juoksua kuten ennenkin, itselleni hieman armollisempana kuitenkin. Ymmärrän, että vaikka toivoisin vauhtikestävyyteni olevan parempi kuin se on, en voi päästä haluamiini tuloksiin juoksemalla vetotreenejä liian kovaa. Silloin kuntoni ei kasva, vaan kehon ylirasitustila pitää huolen, että se vain pikkuhiljaa huononee.
Tällä hetkellä parasta on, että voi juosta, ja silloin kuin ei juokse, voi miettiä, mistä seuraavaksi juoksisi! How simple is that.
Ensimmäisen kerran pääsin lenkille viime viikon sunnuntaina, kun juoksemattomia päiviä oli takana peräti 24. Oli ihanan hapekas ilma, pientä sadetta tihuutti harmaan maiseman ylle. Plusasteita vajaat kymmenen, täydellinen juoksusää siis! Päätin aloittaa varovaisesti, sillä halusin tunnustella jalkani kestävyyttä ennen kuin se menisi epähuomiossa uudestaan. Heti ensimmäisellä askeleella huomasin, että siihen ei enää satu, pohje oli aivan kunnossa! Loppujen lopuksi selvisin melko vähällä. Pienesti juoksemisen huumaa varjosti vasemmassa jalassa tuntunut kireys, joka heijastui IT-jänteestä polven taakse. Huomasin suhtautuvani vaivaan aavistuksen neuroottisesti, sillä kehon pettäminen toistamiseen pelotti. Juokseminen oli silti mahtavaa, tuli melkein tippa linssiin, kun se tuntui niin hyvältä.
Huomasin pohtivani, miten paljon kuntoni on mahtanut huonontua, ja kuulostelin oloani joka askeleella. Vaikka tosiasia taitaa olla, ettei peruskunto noin lyhyessä ajassa vielä romahda, vauhtikestävyys kyllä. Juoksentelin ensimmäisen lenkin hyvin rauhaksiin, matkaa tuli lähitienoolla yhteensä 4,6 kilometriä, keskinopeus 6:00 min/km. Jäi hyvä mieli, vaikka olinkin vielä hieman epävarma, onko jalkani nyt varmasti kunnossa.
Tiistai-iltana sovittiin valmentajan kanssa treffit Pääskyvuoren kuntoradalle kello 20.30. Täytyy sanoa, että pitkän työpäivän jälkeen tuollainen ajankohta ei välttämättä saisi minua kotoa enää mihinkään, mutta mikä voisi olla parempi motivaattori kuin juoksutreffit! Verkkailin kostean pehmeässä säässä paikan päälle, ja teimme vauhtileikittelyä parin kierroksen verran, melko rennolla tatsilla. Taas tunnustelin pohjettani haukan lailla, mutta kipua ei tuntunut. Lopuksi tein vielä pienen moniloikkaharjoituksen, jossa kävi ilmi, että vasemman jalan ponnistukseni vaatii teknisesti suurta hiontaa. Jotenkin en saa kaikkia pakaralihaksen ja takareiden voimia käyttöön, ja ponnistus jää torsoksi. Verkkailin vielä kotiin, ja treenin kokonaismitaksi tuli vähän vajaa seitsemän kilometriä, 6:28 min/km keskarilla. Keskiviikkona tein kotona vajaan puolen tunnin treenin askelkyykkyjä ja corea, hyvin tuntui.
Torstaina pääsin vihdoin treenaamaan Mariannen kanssa, oli sitä jo odotettukin! Verkkailimme Kupittaalta hautausmaan mäkeen, jossa tehtiin kiihdytysten ja venyttelyiden jälkeen hyvä setti mäkivetoja. (Minä seitsemän, Marianne kahdeksan.) Pituutta mäelle tuli noin 120 metriä, ja kävi ilmi, että vaikka olin silloin ennen pohjeturmaa juossut Auranlaakson mäessä lyhyemmän matkan, mäki oli siellä huomattavasti tiukempi ja siitä kesti palautua paljon kauemmin. Eipä ihme, että menin silloin aivan tukkoon, kun takana oli suhteellisen lyhyessä ajassa monta kovaa treeniä. Mäkivedotkin tuntuivat tällä kertaa hyviltä, vaikka VL:stä pohjelihakset olivat ehkä hieman väsyneet, mutta eivät kipeytyneet kuitenkaan sen enempää.
Joten what can I say, I'm back! Hieman viisastuneena ja varovaisempana, ainakin nyt alkuun, ennen kuin unohdan taas kaikki viisaat opetukset. Mutta kolmen ja puolen viikon aikana ehtii jo miettiä yhtä sun toista, omasta tekemisestään ja itsestään. Ensisokista toivuttuani ymmärsin, että vaikka vieroitusoireet olivat pahat, pystyin kuitenkin harrastamaan monenlaista muuta liikuntaa. Pääsin pyöräilemään, salille ja joogaamaan. Uimaankin olisin päässyt, jos olisin halliin asti ehtinyt. Kun olin sopeutunut korvaavaan lajivalikoimaan, aloin tietysti kyseenalaistaa juoksemistani. Miksi juuri juoksu? Kuinka pitkälle olen valmis menemään harrastuksessani? Millä hinnalla? Mitä tavoittelen? Kuinka kauan jaksan treenata näin kovaa, monta kertaa viikossa, tai päivässä!
Yhtenä hetkenä koko juokseminen ajatuksen tasolla ärsytti, raskaine ja kiduttavine vetotreeneineen. Toisena hetkenä kuitenkin muistin, mitä kaikkea juokseminen minulle merkitsee. Henkisen ja fyysisen hyvän olon yhtymistä joksikin kokonaisuutta suuremmaksi, jolloin tunnen olevani yhtä luonnon ja koko maailmankaikkeuden kanssa. Ymmärsin, ettei minun tarvitse jatkuvasti treenata täysillä, eikä pidäkään. Välillä on kevyempää, välillä fiilistellään, välillä taas annetaan mennä kovaa. Treenaan vain ja ainoastaan itseäni varten, omia tavoitteitani kurotellen. Mutta ennen kaikkea siksi, että juoksemisesta tulee niin hyvä olo. Siksi voin viheltää pelin poikki silloin, kun siltä tuntuu ilman, että kehoni tarvitsisi sitä tehdä.
Perjantaina fillaroin keskustaan ja menin 45 minuutin foam rolling -tunnille. Ihan kiva kokemus, mutta huomasin, etten tuohon rullailuun sen kummempaa tuntia tarvitse, ihan samanlaista rullailua olin jo tehnyt kotona. Ehkäpä olen kotona tehnyt aavistuksen tunnilla neuvottua kovemmin, sillä paikkani ovat tulleet kipeiksi. Opettajan ehdoton neuvo kuitenkin oli, että rulla saa tuntua mutta ei sattua. Pitää pistää mieleen.
Ja sitten on sellaisia päiviä kuin tänään, jolloin maailman hulluus yltyy yli ymmärryksen ja ihmisen hirmutekoja on pakko mennä miettimään lenkkipolulle. Pariisin verilöyly on niin hirvittävä, ettei siihen saa mitään tolkkua. Pahuutta on silti helpointa yrittää käsitellä siellä, missä ajatus kulkee parhaiten. Siksi en viitsinyt keskittyä nopeuksiin tai kelloon tai mihinkään muuhunkaan, annoin vain jalkojen viedä sitä tahtia kuin ne menivät. Ja aika rivakastihan ne kulkivat, reilun puolen tunnin saunalenkillä tahti pyöri 5:30 - 5:40 keskarin kieppeillä, mutta keskisyke oli onneksi vain 157.
Joten: jatkan juoksua kuten ennenkin, itselleni hieman armollisempana kuitenkin. Ymmärrän, että vaikka toivoisin vauhtikestävyyteni olevan parempi kuin se on, en voi päästä haluamiini tuloksiin juoksemalla vetotreenejä liian kovaa. Silloin kuntoni ei kasva, vaan kehon ylirasitustila pitää huolen, että se vain pikkuhiljaa huononee.
Tällä hetkellä parasta on, että voi juosta, ja silloin kuin ei juokse, voi miettiä, mistä seuraavaksi juoksisi! How simple is that.
 |
| Polulla jälleen! |
Kommentit
Lähetä kommentti