Siirry pääsisältöön

Juoksukilometrejä ja keventynyt pitkis

Olen juossut tänä vuonna 428 kilometriä. Jos tahti jatkuisi vuoden loppuun samanlaisena, kilometrejä kertyisi koko vuonna yli 1 700. Hangosta Utsjoelle on 1 157 kilometriä, joten melko mittavaa olisi juoksentelu tätä tahtia. Mutta ei se jatku. Juoksijan on palattava hoitovapaalta töihin.

Syksyllä juostujen kilometrien määrä auttamatta vähenee. Näin kova treenaaminen on sula mahdottomuus sitten, kun vuorokaudesta kuluu lähes yhdeksän tuntia työpäivään matkoineen. Perhe jäisi paitsioon, eikä se ole vaihtoehto. Viimeksi yritin pitää viikoittaisia lenkkejä yllä juoksemalla töistä kotiin (noin 13 kilometriä) kerran viikossa. Aika monena viikkona onnistuin, mutta vireystila ei ollut todellakaan paras mahdollinen. Juoksustakaan ei nauttinut järin paljon, kun ainoa motivaattori oli päästä mahdollisimman nopeasti kotiin.

Olen myös varovaisesti alkanut pohtia aihetta Onko elämää maratonin jälkeen?, eli minkälaiseksi juoksuharrastukseni kesäkuun lopun kisatavoitteen jälkeen muodostuu. Selvää on, että juoksu jatkuu, mutta tuskin yhtä tavoitteellisena ja järjestelmällisenä. Tai sitten nykyinen harjoittelutahti ja -muoto ovat piintyneet selkärankaani lähtemättömästi, ja treenini toistavat edelleen pitkis-, vk-, vedot- ja palauttelukaavaa, rauhallisemmassa tahdissa vain.

Perjantaina oli vuorossa viikon pitkä lenkki. Oli sateinen ja tuulinen sää, ja jos treeniohjelmani ei olisi kehottanut juoksemaan, en olisi katsonut edes ikkunasta ulos. Yritän kuitenkin nykyään suhtautua juoksemiseen samalla hartaudella ja määrätietoisuudella kuin itäsaksalaiset urheiluun ja treenaamiseen rautaesiripun varjossa. Eli että muita vaihtoehtoja elää ei ole.

Suunnitelmani tutkailla Turun kuntorataverkkoa laajemmin osoittautui kuitenkin toimivaksi. Metsässä ei juuri tuule, ja oksisto antaa sateeltakin suojaa. Sade oli sitä paitsi suurimman osan matkasta tihkua, joka teki ilman vain raikkaaksi ja hapekkaaksi hengittää.

Juoksin alkuun 1,5 kierrosta Lausteella, jonka jälkeen suuntasin Luolavuoreen. Reitti kulki moottoritien alitse Koivulaan ja Harittuun, Ispoisten kartanon ohitse Ispoisiin, Ilpoisiin ja aina maankaatopaikalle ja Luolavuoren vesitornille asti.

Koko reitti oli yhtäjaksoista pururataa, minun ei tarvinnut seistä ainoissakaan liikennevaloissa eikä ylittää juuri yhtäkään katua! Missä pussissa minua on pidetty, kun en ole tällaista aarretta ennen tajunnut. Juoksin kaiketi 17 kilometriä, ennen kuin astahdin pois kuntorataverkolta ja tulin asvalttia pitkin kotiin.

Reitiltä mainitsemisen arvoinen on kummallinen, ennenkin kammoksumani maailmanlopun tunnelmia tarjoileva näkymä Luolavuoren kuntoradan varrella. Pahaa-aavistamaton lenkkeilijä juoksee mäkeä ylös, ja yhtäkkiä harjanteen laella vasemmalla puolen kohoaa järjettömän kokoinen, ufolta näyttävä rakennus - ja nimenomaan yhtäkkiä. Oikealle avautuu taivaanrantaan rajautuva maankaatopaikka, ja juoksija tuntee juoksevansa maailmassa, jossa mittasuhteet ovat yhtäkkiä vääristyneet ja muukalaiset ovat ottamassa kaupunkiamme haltuunsa. Liian suuret, rinteeseen valahtaneet siirtolohkareet tehostavat vaikutelmaa.

Kärsin liian suurten rakennusten aiheuttamasta kammosta, jos ne ovat liian lähellä ja vieläpä noin salakavalasti yhtäkkiä. Vesitornin epäsuhtaisuuteen voi tutustua täällä.

Tällä kerralla iphonen akku kesti melkein loppuun saakka, vasta ennen viimeistä puolta kilometriä se hyytyi. Kokonaismittaa lenkille tuli 23 kilometriä, aikaa meni noin 2:16. Alla kuitenkin viralliset tiedot.

Treeni 24/64: 22,50 km / 2:14:56 / 6:00 min/km

Lenkin jälkeen olo oli melko mahtava. Tuollaisen siivun aikana ehtii ajatella yhtä sun toista. Tärkeintä kuitenkin oli, että jalat eivät olleet erityisen hyytyneet ja olisin voinut jatkaa samaa vauhtia vielä vaikka kuinka monta kilometriä. Pitkis oli edelliseltä kerralta jotenkin keventynyt.

Ehkä se kunto kasvaa kuin kasvaakin.

Pitkikselle tuli mittaa jo ihan kivasti.
Missä päin Turkua näyttää tältä?

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Piilevä raudanpuutos

Tämän postauksen piti käsitellä uusia sykerajojani, mutta kirjoitankin ensin tästä diagnoosista, jonka sain tänään. Sehän osaltaan selittää niitä kummallisen korkeita sykkeitänikin, uusi aerobinen kynnysarvoni on puolentoista viikon takaisen testin mukaan nimittäin 159!

Luin joulukuussa Healthy style of Living -blogin Susannan vakavasta raudanpuutostilasta. Ajattelin, että kaikenlaista sitä voi ollakin, mutta en osannut lainkaan ajatella, että vähäiset rautavarannot voisivat olla selittävä tekijä myös omaan olooni. Pari viikkoa sitten entinen työkaverini jakoi Facebookissa päivityksen, jossa hän kertoi kärsivänsä raudanpuutosanemiasta. Hemoglobiini oli verikokeissa aina normaalin viitearvon rajoissa, samoin kuin kaikki muutkin arvot. Mutta silti hän oli aina uupunut, kärsi lopulta voimakkaasta ahdistuksesta rintakehässä ja joutui jättämään kuntosalitreenitkin väliin.

Jostain tuli sellainen olo, että olenhan minäkin aika usein selittämättömän väsynyt, niin että se väsymys tulee ikään …

Juoksuvamma numero yksi: revähdys

Täällä pohjetoipilas, moro! Päivitetäänpä tilanne, kun lääkärilläkin tänään käytiin. Viime viikon keskiviikkona pohkeeni siis napsahti ikävästi kesken palauttelevan pk-lenkin, ja juokseminen loppui kuin seinään. Kivusta päättelin, että jalassani repesi jotakin, sillä ei nimittäin voinut ottaa yhtäkään juoksuaskelta. Onneksi tajusin kietoa jalkani ympärille ensihoidoksi pakastepussin, sillä kuulin tänään lääkäriltä, että se nopeuttaa revähdysten (ja kaiketi myös venähdysvammojen ja kramppien) paranemista. Kylmä estää runsasta turvotusta hillitsemällä verenvuotoa ja kudosnesteen kertymistä.
Mitä vähemmän vammautunut alue turpoaa, sitä paremmin se pääsee parantumaan, sanotaan täällä. Eikä se pohkeeni ihan kamalan paljon turvonnut, vähäsen kyllä.

Hankin heti samana iltana apteekista kylmäpussin, joka muuntuu helposti lämpöpussiksi: saman välineen voi laittaa sekä pakkaseen että mikroon. Käytin kylmää jalassani parin ensimmäisen päivän ajan, ja paraneminen pääsikin hyvin vauhtiin. Kävelem…

Hamstring-syndrooma

Hävettää tämä blogin sysääminen aina vihoviimeiseksi askareeksi muiden kiireiden tieltä. Mielessäni on monta aihetta, joista haluaisin täällä kirjoittaa, mutta niin vaan aika loppuu aina kesken. Jos tällä blogilla on vielä uskollisia lukijoita jäljellä, niin aloitetaan nyt vaikka jalan tilanteen kartoittamisesta.


Oikea takareisihän on oireillut vaihtelevasti edelleen juoksulenkeillä. Kipu, tai oikeastaan jokin tuntemus, tuntuu juostessa milloin pakaran ulkosyrjässä, milloin alempana lihaksistossa, ja usein juoksulenkin jälkeen jalka on kipeä. Kävin osteopaatilla ja kuvittelin jo saaneeni avun vaivaani. Hän paineli jalkaani varpaista pakaraan saakka, kävi läpi vatsan ja selän linjat aina kasvoihin asti. Kävi ilmi, että oikea takareisi on jatkuvassa jännityksessä, kalvot umpikireät ja lihas ei pääse rentoutumaan. Vielä kipeämpiä kohtia löytyi reiden sisäsyrjästä, vatsasta, mutta yllättäen myös oikeasta leuasta. Kivun aiheuttajaksi arvelin ikivanhaa tapaani pureskella hampaitani ja posk…