Marathon - route to the utter hell?

Kutakuinkin näin. Kuva täältä.

Sain linkin ylläolevaan sarjakuvapiirrokseen isoveljeltäni, joka on muistanut juoksuharrastustani jo aiemminkin suosittelemalla William Goldmanin samannimiseen kirjaan perustuvaa jännityselokuvaa Marathon Man (suom. Maratoonari). (Oli muuten ihan ok pätkä.)

Kuva kiteyttää aika lailla koko maratonin syvimmän merkityksen. Omien äärirajojen kolkutteleminen rinnastuu äärimmäisen helvetilliseen oman kehon rienaukseen, ja koska palkkiona ovat juhlavat banaani ja t-paita, kokemus täytyy uusia mitä pikimmin uudestaan. Vaikka vain muistaakseen, olivatko infernaaliset kivut todella niin pahat vai olisiko mahdollista mennä kenties vielä pidemmälle.

Harjoituskilometrimääräni kasvaa kuten pitää, koska juoksemaan oppii ilmiselvästi ainoastaan juoksemalla. Eilen kävin taas vähän harjoittelemassa, ja kuten aina, ennen lenkkiä tunsin suurta epäuskoa, jopa kauhua. Pari askelta riitti kääntämään pelon vahvuudeksi, ja niinpä aloin köpötellä viikon pitkistä puhtaaksi.

Kuten jo edellisessä kirjoituksessani mainitsin, tämä viikko on ollut niin kiireinen, ettei levolle ole jäänyt juuri aikaa ja juoksutreenitkin on pitänyt runnoa tavallista tiiviimpään tahtiin. Torstainen kuntosalitreeni tauon jälkeen piti huolen, ettei keho päässyt palautumaan senkään vertaa.

Eilen oli siis tarkoitus juosta 20,92 kilometriä tasaista pk-vauhtia. Olin suunnitellut kiertäväni Littoistenjärven vastapäivään, jotta reitti tulisi tutuksi ja saisin taas vähän tuntumaa polkujuoksusta. Alussa jalkani tuntuivat melko raskailta, ja Littoistentiellä vastatuuli työnsi minua takaisin kotiin päin. Mutta kun pääsin Verkatehtaalle ja metsän siimekseen, askel keveni ja aloin nauttia.

Miten metsä voi saada minut niin onnelliseksi? En ole koskaan vieroksunut luontoa tai tuntenut itseäni muukalaiseksi maaseudulla, mutta vasta viime vuosina olen alkanut ymmärtää, miten tärkeä voimavara metsä oikeasti on. Nykyään niin trendikäs mielenhallinta (engl. mindfulness) toteutuu metsässä ilman ponnisteluja.

Ensinnäkin hengittäminen sujuu kuin itsestään, katupöly ei tunge ilkeitä pienhiukkasiaan keuhkorakkuloihini ja tuoksut ovat terapeuttisen maanläheisiä. Lisäksi jalkojen alla vilisevä juurakko, kantojen mosaiikki ja kaikkialle ulottuva muta virittävät keskittymiskyvyn äärimmilleen. Ei siinä askeleita asetellessa ehdi juuri muuta miettiä. Mieli tyhjenee turhasta kuonasta, ja juokseminen muotoutuu ainoaksi asiaksi, jolla on merkitystä.

Hassua, että eilisen pitkiksen aikana minulle tuli kaksi kertaa fyysisesti vahva tunne, että juokseminen on ihmisen ainut mahdollinen etenemismuoto. Ensimmäinen kerta oli luontopolulla metsässä, kun jalka nousi kevyesti, askel oli kepeä, hengittäminen helppoa ja juokseminen kivaa. Toisenlainen juoksemisen sisäistyminen tuli sitten myöhemmin.

Kun olen fyysisesti tarpeeksi väsynyt, pääni kieltäytyy ymmärtämästä koordinaatteja ja ympäristöä, joka ympärilläni avautuu. Tästä on todiste jo viime kesältä, kun osallistuin perinteikkääseen mökkitriatloniin. Olin suorittanut uinnin ja pyöräilyn puhtaasti, ja jäljellä oli 8,6 kilometrin juoksumatkasta enää pari viimeistä. Vaikka olen juossut kyseisen lenkin (ympyrän muotoisen!) monta monituista kertaa, ratkaisevassa t-risteysessä käännyin vasemmalle. Jos juoksee ympyrää myötäpäivään, kuuluu kai aina kääntyä oikeaan?

Kesähelteellä päädyin lopulta risteykseen, jossa törröttävä tienviitta kertoi määränpäähäni olevan yhdeksän kilometriä. Huoltojoukkoni etsiskelivät minua tuon ympyrän varrelta, mutta sain rutikuivalla suullani sentään kysytyksi maatilan pihalla käyskenneeltä mummolta puhelinta lainaksi. Nykyajalle epätyypillisesti muistin oikean numeron, josta pyysin noutajaa hakemaan.

Eilinen hortoileminen ei edennyt aivan yhtä hienosti oppikirjan mukaan, mutta melkein. Jos juoksen järveä ympäri vastapäivään, ei t-risteyksessä kai kuulu kääntyä oikealle? Näin kuitenkin tein, enkä huomannut edes ihmetellä, miksi järvi ei siinnä oikealla ei vasemmalla. Jalkani kulkivat pysähtymättä, vaikka pääni oli pudonnut kyydistä jo aikaa sitten. Vasta kun edessäni sojotti kyltti, joka kertoi, missä päin on Tuulissuo, missä Helsinki ja Naantali, emmin ensimmäisen kerran. Jatkoin kuitenkin varmuuden vuoksi Ohitustien myötäisesti vielä kilometrin verran, ennen kuin pysähdyin katsomaan kartasta, menenkö metsään.

Kilometrit 9 - 11,5 väärään suuntaan? Am I fool or what?

Ei auttanut kuin kääntyä takaisin ja juosta pisteeseen, josta hortoileminen alkoi. Lähes 2,5 kilometriä suuntaansa! Eipä tarvinnut miettiä, mistä saisin lenkkiini riittävästi pituutta. Auranlaakson koulutietä Kaarinantien ylitse Kohmontielle jalkani kulkivat monotonisesti, ja minusta toden totta tuntui, että muuta vaihtoehtoa etenemiselle ei ole. Kaukana oli kepeys, kaukana voimakas askellus. Jalkani olivat kuin kaksi väsynyttä pölkkyä, jotka toteuttivat liukuhihnamaisesti ainutta osaamaansa.

Kohmontiellä loppui tyypillisesti akku. Onneksi olin viime kerrasta viisastuneena varustautunut juomapullovyöllä (ei mainittavasti häirinnyt juoksemista, tuntui lähinnä siltä kuin olisi kietonut puseron vyötäisilleen), lisäksi mukanani oli kaksi energiageeliä. Menin Pääskyvuoren pururadalta polkureittiä ja vielä kotimetsän läpi jyrkkää ylämäkeä.

Aivan kuin väsymys olisi muuttanut minut joksikin muuksi. Kehoni työskenteli uskollisesti, mutta mieleni oli siirtynyt tavoittamattomiini, sillä ajatukseni eivät olleet kovin selkeitä. Onneksi illalla odotti sauna, jossa sain venyteltyä tehokkaasti.

Jalat eivät ole tänään ihme kyllä kovin väsyneet. Luovuin kuitenkin 13 kilometrin leppoisasta pyöräilystä ja päätin tarjota keholleni rehellisen lepopäivän. Levon merkitystä ei voi aliarvioida.

Treeni 16/64: 20,92 km / 2:03:00 / 5:53 min/km