Vahvuutta syksyyn Kuhankuonon reiteiltä

Kuhankuonon retkeilyreitillä lapsetkin pääsevät tepastelemaan pitkospuita pitkin.

Moni ystäväni on sanonut kuluvan syksyn olleen jotenkin raskas ja väsyttävä. Silti samalla on ollut aurinkoisin ja kaunein syksy, mitä vuosikausiin muistan kokeneeni. Rannikkosedulla vuoden loppua kohden tihenevä pimeys tekee tietysti tehtävänsä ja hivuttaa ihmismielenkin pikkuhiljaa tilaan, jossa kaipaa vain unta ja rauhaa.

Myös itselläni syksy on ollut kamppailua liiallisten velvoitteiden ristipaneessa. Nautin siitä, että päiväni ovat täynnä ohjelmaa, ja paineen alla toimintakykyni on parhaimmillaan. Liian pitkään ajanpuutteen vuoksi tekemättä roikkuvat tehtävät rasittavat kuitenkin mieltä, ja seurauksena kehokin alkaa ylikuormittua. Minulla tämä on johtanut pohkeeni prakaamiseen ja muutamaan ikävään flunssaan.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän huomaan toimivani intuitioni mukaan. Olen huomannut, että luonnossa ja metsässä liikkuessani saavutan nopeimmin rauhallisen olon ja seestyneen mielen, vaikka kiivaana pyörivä arki jatkuisi heti retken päätyttyä. Metsässä ja poluilla saan kuitenkin nopeasti mieleni järjestykseen ja kehoni täyttyy mielihyvää tuottavasta endorfiinista.

Siksi pakkasimme viime viikonloppuna perheen autoon ja eväät reppuun ja suuntasimme ystäväperheen kanssa kohti Kuhankuonon retkeilyreitistöä, jonne Turusta on noin 35 kilometrin ajomatka. Kuhankuono sijaitsee Kurjenrahkan kansallispuistossa, joka levittäytyy Auran, Maskun, Mynämäen, Nousiaisten, Pöytyän, Ruskon ja Turun kuntien alueelle.

Varsinais-Suomen suurimman, suojellun ja luonnontilaisen suoalueen halki kulkee lukuisia, erimittaisia reittejä, joista voi valita itselleen ja seurueelleen sopivimman. Lyhyimmälläkin kierroksella pääsee kävelemään soiden poikki pitkospuita pitkin, mikä on etenkin pikkulapsille jännittävä kokemus. Puiston yksi kuvatuimmista nähtävyyksistä on seitsemän kunnan rajakivi, ja Savojärven rannalla olevassa laavussa voi paistaa makkaraa ja syödä eväitä.

Lapsuudessani hiihtelin paljon isäni kanssa pisin maita ja mantuja, ja luulen, että rakkauteni luontoon juontaa jo noilta ajoilta. Siksi haluan itsekin siirtää lapsilleni samanlaisia elämyksiä ja kokemuksia. Luonnossa on voimaa, mutta siellä on myös ymmärrystä ja rauhaa.

Ajomatkan päätteeksi autoista purkautui innosta puhkuvia lapsia. Valitsimme reilun kilometrin mittaisen reitin, sillä arvelimme kaksivuotiaiden seuralaistemme jaksavan juuri ja juuri tuon matkan. Nelivuotiaita poikia ei tarvinnut matkaan houkutella, luonto tarjosi niin paljon ihmeteltävää ja koettavaa, etteivät siihen pystyisi mitkään valtakunnan tv-ohjelmat tai pelit. Pikkuneitejä sai aika ajoin kanniskella, mutta pitkospuilla matka taittui heiltäkin hyvin. Polkujen märillä juurilla oli pienillä jaloilla vielä liian vaivalloista kulkea.

Reilu kilometri sujui yllättävän sutjakasti. Sumuisen kostea sää teki retkestä täydellisen: hetkessä pakenimme omaan maailmaan, kauas kiireestä. Erityisen ylpeä olen siitä, etten yrittänytkään tehdä metsässä mitään hyödyllistä: en ajatellut mättäillä kasvavia karpaloita taikka sieniä, vaikka tiesin niiden siellä lymyilevän. Retki oli täydellistä joutenoloa mitä parhaassa seurassa. Käsitän joutilaisuuden olemisena, jonka tarkoituksena ei ole yltää mihinkään suorituksiin. Joutilaisuuden ei tarvitse toteutua liikkumattomuutena, mutta ponnisteluja se ei saa sisältää.

Kävelyn päätteeksi menimme paistamaan nuotiolla makkaraa ja juomaan kahvit. Oli muuten meikäläisen vuoden ensimmäinen nuotiomakkara!

Ensi kesäksi suunnittelimme jo pidempää reittiä, joka kiertäisi kenties koko Savojärven.
Mutta ehdottomasti suosittelen menemään metsään, jos stressi alkaa vähänkään kolkutella takaraivossa. Metsässä ei voi stressata. Kurjenrahkalla olisi mahtava myös juosta poluilla, ehkäpä toteutan senkin jonakin viikonloppuna, jos lumet eivät jää maahan.