Siirry pääsisältöön

Läkähdyttävä Sukarin Masku Maratonin puolikas 7.5.

Näillä mentiin tällä kertaa.


Lauantaina oli vuorossa kauden ensimmäinen puolikas, jonka oli määrä näyttää suuntaa kesäkuun alussa häämöttävän Tukholman maratonin tavoitevauhtien suhteen. Vapusta asti jatkuneet yllätyshelteet hermostuttivat, sillä kuumalla ilmalla juokseminen ei ole minua varten. Etenkään nyt, kun keho ei ollut vielä tottunut hellelukemiin, mittaria kovaa vauhtia ylöspäin nouseva elohopea huolestutti toden teolla.

Tiesin tietysti kisan lähestyvän, mutta varsinaiseen valmistautumiseen ei jäänyt liiaksi aikaa. Koko vappuviikonloppu oli kulunut muuttaessa, enkä ehtinyt levätä lainkaan. Viikolle osui tiukkoja työpäiviä sekä loputonta säätämistä uuden kodin muuttokaaoksessa, joten puolimaratoniin oli pakko suhtautua yhtenä tapahtumana, joka vain hoidetaan pois. Lisäksi jännitin viimeiseen asti, joudunko myös minä vatsataudin uhriksi, sitä oli nimittäin liikkeellä sekä kotona että töissä. Säästyin taudilta, mutta muutoin en voi sanoa olleeni elämäni vedossa lauantaina, kun kyyti lähti kohti helteistä Maskua.

Tähän mennessä olen noudattanut kurinalaisesti valmentajan valmistautumisohjeita, joihin kuuluu myös edellisen päivän kevyt verryttelyjuoksu ja muutamat kiihdytykset jalkojen avaamiseksi ja lihasten herättelemiseksi. Nyt tulin kotiin vasta yhdeksän jälkeen illalla, ja olin niin puhki päivän koitoksista, että jätin verkkailut väliin. Siitäkin huolimatta, että oikea pohkeeni tuntui tukkoiselta jatkuvan portaissa ravaamisen vuoksi, uusi kotimme on nimittäin kahdessa kerroksessa.

Lauantaina aurinko oli kivunnut jo korkealle yläilmoihin, kun avasin silmäni, ja aistin, että päivästä on tulossa todella kuuma. Jännitti, ja jalat tuntuivat puisilta. Harmittelin väliin jäänyttä verkkaa, mutta päätin, että näillä mennään. Olimme Mariannen kanssa hyvissä ajoin tapahtumapaikalla Maskun Hemmingin koululla hakemassa numerolappuja ja valmistautumassa. Tuulenvire vilvoitti jonkin verran, mutta taivaalla ei näkynyt ainuttakaan pilvenhattaraa.

Minun pitäisi näköjään varata vielä enemmän aikaa valmistautumiseen, sillä ennakoimattomat vessajonoissa seisomiset kutistavat verkkailuaikaa. Ehdimme kuitenkin hölkätä pari kilsaa, tehdä liikkuvuusharjoitukset, venyttelyt ja kiihdytykset, mutta olisin kernaasti käynyt vielä pari lisäkertaa vessassa. Ajattelin, että menen sitten reitin varrella pusikkoon, jos on pakko, mutta parasta olisi, jos tyhjennyksen ehtisi suorittaa kunnolla ennen starttia. Olin kuitenkin juonut lähes litran urheilujuomaa, koska yritin sen avulla pitää huolta nestetasapainostani ennakkoon. Aamulla olin syönyt kaurapuuroa, puolukoita, raejuustoa ja cashewpähkinöitä ja juonut kupin kahvia.

Juoksuvaatteiden valitseminen oli lopulta helppoa. Toppi ja sortsit -yhdistelmälle ei ollut vaihtoehtoja. Jos olisin kehdannut, olisin jättänyt topinkin pois ja juossut pelkillä juoksuliiveillä. Säärissä oli kompressiosäärystimet, joita en ole käyttänyt kisoissa ikinä ennen, mutta ajattelin niiden tukevan hieman tukkoista pohjettani. Mustat säärystimet keräävät lämpöä kiitettävästi, ja jossakin kisan vaiheessa suunnittelin repiväni ne pois. Taisivat kuitenkin ajaa asiansa, sillä pohjekipu vertyi kilometrien kuluessa ja kisan jälkeenkin jalka tuntui ihan toimivalta.

Startti oli kello 13 eli päivän kuumimpaan aikaan. Kympille ja puolikkaalle lähdettiin yhtä aikaa, ja lähtöviivalle asettui lähemmäs kolmisensataa auringon uhmaajaa. Suunnitelmani oli tavoitella 5:15 keskivauhtia, jolloin loppuaikani olisi 1:50 tuntumassa. Ennätykseni puolikkaalta on viime syyskuusta 1:53:30, ja uskoin pystyväni alittamaan tuon ajan, vaikka olisikin kuuma.

Asemoin itseni Aurajoen yöjuoksusta oppineena kärjen tuntumaan, vaikka kympin juoksijat lähtisivätkin nopeammin matkaan. Siinä odotellessani tuntematon nainen tuli yhtäkkiä eteeni ja kysyi, onko nimeni Salla. Vastasin, että juu, ja tiedustelin hänen nimeään. Tapaan työssäni jatkuvasti uusia ihmisiä ja ajattelin, että nainen muistaa minut jostakin sieltä. Mutta hänpä kertoikin lukevansa tätä blogia! Yllätyin ja ilahduin niin kovasti, että taisin nauraa ääneen. Hyvällä mielellä olikin kiva lähteä juoksemaan. Vaan enpä tiennyt, minkälaisen reitin Sukari oli juoksijoiden päänmenoksi suunnitellut...



Reitillä mentiin Maskua ristiin rastiin.



Ensimmäinen kilometri kulki alamäkeen ja meni omaa vauhtia hakiessa. Porukkaa oli joka puolella, mutta ihan hyvin sitä silti pääsi etenemään. Ajattelin, että on hyväkin, etten pääse liian lujaa ja aloitan maltilla. Ensimmäinen kilometri kulki keskitahtia 5:11, toisella vauhti oli 5:08. Mutta jo toisella kilometrillä huomasin, että juokseminen tuntuu raskaalta. Oikea pohje kiristi ja jalat olivat tönkön puiset. Mietin, voiko tahmeus johtua osittain edellisillan verkan väliin jättämisestä vai olenko vain liian väsynyt kaikesta samaan ajankohtaan osuneesta touhuamisesta. Huomasin jopa vähän läähättäväni, mutta matkan jatkuessa tajusin sen johtuvan kuumuudesta. Lämpötila oli reippaasti päälle 20 astetta, mutta siinä juostessa se tuntui lähemmäs kolmeltakympiltä.

Olin varannut mukaan kolme geeliä ja muutamia glykoosipastilleja, ja aioin syödä geelin joka kuudennen kilometrin jälkeen. En usko, että geeleillä oli sen suurempaa merkitystä, mutta psykologisesti ne toimivat. Samoin pastillit: aina kun alkoi hyydyttää, tungin suuhuni jotakin ja kuvittelin taas jaksavani paremmin. Kolmannella kilometrillä huomasin ajattelevani, että juokseminen tuntuu inhottavalta ja mietin, minkälainen olotilan pitää olla, jotta voi "hyvällä omallatunnolla" keskeyttää. Pohdin, kuuluuko puolikkaalla vauhdin tuntua joka tapauksessa ikävältä vai voisiko sitä vain juoksennella lämpimikseen. Huomasin, että en pysty pitämään vauhtia yllä ja lopetin kellon vahtaamisen. Loppumatkan kartoin kellon katsomista, koska en halunnut tietää, kuinka hitaaksi vauhtini hiipui. Olisin suuttunut ehkä. Keskityin vain olennaiseen eli etenemiseen. Juoksuasentoni tuntui sentään pysyvän hyvin koossa, ja jalka nousi.

Reitti oli kuitenkin hyvin moninainen. Välistä se kulki asvaltoitua pyörätietä, välistä mentiin soraisia peltoteitä. Suuret sorakivet tuntuivat kevyiden Vazee Rushien pohjien läpi ikäviltä, ja peltoteillä piti loikkia monttujen yli. Siellä tarpoessani mietin, että tässä ei yksinkertaisesti pääse lujempaa. Ja aurinko porotti säälimättömästi koko ajan. Reitille ei osunut juuri yhtäkään varjoisaa kohtaa, sillä koko ajan edettiin aukeilla paikoilla.

Viiden kilometrin kohdilla juostiin vielä kympin juoksijoiden kanssa samaa reittiä. Vähän iäkkäämpi pariskunta juoksi ohitseni, mies ja nainen olivat kiinnittäneet itsensä toisiinsa jonkinlaisella siteellä. Näky sykähdytti jo siinä hetkessä, mutta myöhemmin vielä enemmän, kun jo pukuhuoneessa ollessani mies johdatti naisen vaatteita vaihtamaan ja suihkuun. Ymmärsin, että siteen tehtävä oli auttaa näkövammaista naista pysymään miehen matkassa ja tiellä. Todellista juoksuhuumaa!

Jonkin matkaa vitosen merkin jälkeen kympin reitti erkaantui ja puolikkaan juoksijat jatkoivat omaan suuntaansa. Aika paljon porukkaa kaartoi pidemmälle matkalle, ja uskon, että melko moni itseni lisäksi mietti, että mitä jos sittenkin kurvaisi lyhyemmälle. Aika ajoin päästin ilmoille ajatuksen, että jos nyt alan kävellä, kuka mahtaa poimia minut maalialueelle. Jalat liikuttivat minua kuitenkin kaiken aikaa eteenpäin. Kilometrikyltit seurasivat toisiaan, maasto vaihteli. Jossakin kuuden kilometrin jälkeen pari naista juoksi rivakkaa tahtia ohitseni ja ajattelin, että joillakin sitä voimaa riittää kaameista olosuhteista huolimatta.

Koko ajan taustalla häilyi halu lyödä hanskat tiskiin ja heittäytyä pellonreunaan yskimään pölyttyneitä keuhkojani puhtaiksi. Hiekkatiet nimittäin pöllysivät uskomattomia määriä juoksijoiden jaloissa, ja ilma oli rutikuiva. Juomapisteitä reitin varrella oli kaikkiaan viisi, mikä noin kuumassa säässä tuntui liian vähältä. Kumosin aina urheilujuomaa suuhuni sen verran kuin sain vauhdissa osumaan ja vesimukin sisällön viskasin päähäni. Onneksi olin varustautunut aurinkolipalla, mikä suojasi sentään silmiäni häikäisyltä. Osalla ei ollut päässään mitään, ja mietin, miten ikävää heidän on siellä peltojen keskellä askeltaa.

Kahdeksan kilometrin kohdalla oli Mehiläisen ensiaputeltta, ja siinäkin kohdassa ajattelin, että mitä jos menisi tuonne. Jalat veivät kuitenkin uskollisesti eteenpäin. Siinä samassa oli reitin ainut suora joka juostiin kääntöpaikalle ja takaisin, joten nopeampia juoksijoita alkoi tulla vastaan. Minulla ei ollut mitään käsitystä, mihin kohtaan koko porukassa sijoituin, ja kun huomasin, ettei niitä nopeampia juoksijoita niin kovin paljon ollutkaan, tajusin, että kaikilla muilla tarpominen kuivassa, helteisessä hiekkapöllyssä on ihan yhtä raskasta. Kääntöpaikan jälkeen aloin juosta hitaampia juoksijoita vastaan, ja sain siitä voimaa samalla tavalla kuin Tulppaanijuoksussa. Ohitin sitä paitsi ne kaksi naista, jotka olivat painaneet minusta ohi, ja viimeistään siinä vaiheessa juokseminen muuttui jotenkin siedettäväksi.

Välillä pääsin jopa flow-tilaan, jota siivittivät kylmät väreet. Näin jälkikäteen ymmärrän niiden kielivän orastavasta nestehukasta, mutta siinä juostessa olo tuntui vain jotenkin mahtipontiselta. Ehkä sain kuitenkin riittävästi nestettä ja geeleistä energiaa, koska olo ei tuosta koskaan huonontunut. Noin 13 kilometrin kohdalla juostiin uuden moottoritien laitaa, ja ne kaksi samaa naista olivat taas kintereilläni. Kuulin heidän juttelevan, että he olivat aloittaneet aivan liian lujaa, ja siksi matkanteko oli nyt vaikeaa. Siinä vaiheessa he painoivat minusta taas ohi, mutta jäin roikkumaan samaan vauhtiin, ja seuraavat kilometrit mentiin porukassa. Jäin miettimään omaa alkuvauhtiani, ja arvioin, että se oli kaiketi ihan ok, mutta kevään ensimmäinen helleaalto teki tällä kertaa tepposet. Jalat tuntuivat tässä vaiheessa matkaa sentään vertyneiltä, eikä mihinkään kolottanut. Viidentoista kilometrin kohdilla vasemmasta jalkaterästäni katosi tosin tunto, mikä johtui luultavasti jalkojen turpoamisen aiheuttamasta lenkkareiden kiristymisestä.

Katselin myöhemmin Garminista vauhtejani, ja ensimmäisellä kympillä ne laskivat tasaisesti. Nopein kilsa oli kakkonen 5:08, hitain 8. tahtiin 5:45. Toisella kympillä hitain kilometri oli 14. tahtiin 6:05 ja nopein 16. kilometri 5:29 keskarilla. Vauhti heittelehti täysin maaston mukaan. Juostessani en tiennyt, miten lujaa etenen, mutta Maskun kirkonkylän tietämillä juuri 16. kilometrin kohdilla löysin itsestäni uutta virtaa ja karistin aika monta selkää kannoiltani, myös ne kaksi naista. 17. kilometrille lähdettiin maalialueen kohdalta, ja olisin antanut melkein mitä vain, jos olisin voinut kaartaa jo maaliin.

Sen sijaan lähdin viimeiselle lenkille, jonka varressa ei ollut enää ainuttakaan vesipistettä. Sen olin kuullut etukäteen ja katselin huolissani edessäni häämöttävää hiekkatietä. Oli kaamea jano, mutta toisaalta kilometrejä oli enää niin vähän, että tiesin selviäväni matkasta juomattakin. Vauhtini kuitenkin hidastui hetkellisen huuman jälkeen, ja jossakin 19 kilometrin kohdalla jouduin antamaan niille kahdelle naiselle periksi, jotka sitkeästi vain tunkivat ohitseni. Kahdenkymmenen kilometrin kohdilla alkoi vielä Seppäläntien hivuttava ja pitkä nousu, joka oli juostu jo kerran alas- ja kerran ylöspäin. Jo edellisellä kerralla nousu oli tuntunut jatkuvan ikuisesti, mutta silloin voimia oli vielä jäljellä. Nyt jouduin katselemaan, miten minut ohittaneet selät loittonivat tasaisesti kohti maalia. Mutta kun pääsin mäen harjalle ja matkaa oli enää muutama sata metriä, sain kuin sainkin jaloistani irti viimeiset mehut ja loppukirin. Maalissa odottavan Mariannen kannustushuudosta sain vielä lisävoimaa. Maaliin tullessa vauhti oli 4:13.

Oman kelloni mukaan olin juossut 21,23 kilometriä ja aikaa tuhraantunut 2:00:53. Virallinen bruttoaikani oli kuitenkin 2:00:57, jolla heltisi naisten yleisen sarjan 8. ja kokonaiskilpailun 23. sija. Ensimmäiseksi keskityin kumoamaan noin kymmenen mukillista ihanan kylmää vettä suuhuni. Olo oli yllättävän hyvä, ja olin todella onnellinen, että tuskainen taivallus oli ohitse. Juokseminen oli tällä kertaa suurimmaksi osaksi silkkaa taistelua, vaikka hetkittäin pääsinkin flow'n makuun.

Iho oli suolasta hileinen ja suussa maistui suolainen hiki. Yritin lusikoida järjestäjän tarjoamaa hernekeittoa naamaani, mutta en oikein pystynyt keskittymään syömiseen, kävimme vain kisaa Mariannen kanssa läpi. Lopulta menin suihkuun ja tunsin itseni voittajaksi. Vaikka kolme edellistä puolikasta ovat kaikki suttaantuneet vähintään viisi minuuttia nopeammin, en ollut huolissani ajasta. Naisten yleisen sarjan nopeimman aika oli 1:49:54, ja omalla ennätykselläni olisin päässyt jo neloseksi. Tiesin, että reitti oli raskas ja olosuhteet tekivät siitä vielä tuplaten pahemman. Oli syytä olla tyytyväinen, että pääsi maaliin.

Palautuminen on sujunut yllättävän nopeasti. Lauantaina en ollut mitenkään erityisen kuollut, tuntui vain siltä kuin olisi huhkinut koko päivän auringossa. Sunnuntaina kävin poluilla verkkailemassa viitisen kilometriä ja eilen olin juoksemassa verkan lisäksi kuusi rentoa alamäkivetoa. Jalat tuntuivat yllättävän kevyiltä ja hyvävoimaisilta. Tänään puolen tunnin hieronnassa niiden todellinen tila kuitenkin paljastui, kun meinasin huutaa ääneen kivusta.

Loppuviikko sujuu edelleen rennosti palautellen, mikä sopii minulle mainiosti. Olipa kisa, mutta tulipahan juostua!


Palkkiona hieno mitali.


Sunnuntain äitienpäivälahja palautti taas kaiken oikeisiin mittasuhteisiinsa.

Kommentit

  1. Onnea rankan juoksun läpiviennistä!:) Ei kuulostanut helpolta kisalta kun voittajankin aika painui lähelle 1,50 huitteille! Viime vuoden säähän verrattuna (kaatosade +10) aika erilainen ilma :D Ihana lukea raportteja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Krista <3 Näin jälkikäteen olen aika onnellinen moisesta taistelusta, jääpä ainakin monta hauskaa juttua muisteltavaksi! Ehdin tässä ennen Tukholmaa vetäistä vielä jonkin lyhyen matkan, joten rapsaa on luvassa lisää taas :)

      Poista
  2. Kiitos yksityiskohtaisesta raportista. Saat olla todella tyytyväinen suoritukseesi! Kaikkea muuta kuin helposta juoksusta tuloksena noinkin hyvä keskivauhti!
    Omasta juoksustani puuttui Maskussa lähes kokonaan juoksun ilo ja nautinto. Ensin mietin, etten enää osallistu juoksutapahtumiin tänä kesänä. Muiden aikojen ja ajatuksia olosuhteista lukemisen jälkeen mietinkin nyt, että enemmän vaan "kisoja" alle, jolloin tällaiset huonot päivä tai olosuhteet eivät harmita. Joku ihmeellinen veto näillä tapahtumilla tuntuu kuitenkin olevan vasta vähän aikaa juoksuun hurahtaneellekin.😀

    Kevyempiä kisoja!😊

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Henni :) Ihan oikeassa olet varmasti tuossa, että enemmän kisoja vaan alle, niin huonot hetket eivät niin masenna. Kun loputtomasti ei voi kehittyäkään, niin pitänee sitten ammentaa erilaisista kokemuksista sitä juoksuhuumaa :)

      Hyviä kilometrejä tästä eteenpäinkin!

      Poista
  3. Mahtava juoksupostaus. :)

    Ajettiin autolla ohi kun vastaan tuli hyvinkin väsyneen näköistä juoksijaa ja miettisin, että kunhan hcr:llää ei ole noin lämmintä sillä mä en tule selviämään hengissä.:D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ja tsemppiä sulle hurjasti hcr:ään, odotan jo malttamattomana niitä kaikkia rapsoja huomiselta :)

      Poista
  4. Kiitos kiinnostavasta ja seikkaperäisestä juoksuraportista! Näitä on aina niin innostavaa lukea. Kuuma sää varmasti yllätti viime viikonvaihteessa monet, minäkin ennätin lenkeilläni hankkia jo rusketusta. Hyviä palautteluja sinulle! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jonna! Tykkään itsekin kisarapsojen lukemisesta, niistä tarttuu aina loputon juoksufiilis ja tarve osallistua taas, vaikka usein siellä lähtöviivan tuntumassa miettii, että mitä ihmettä mä täällä taas teen ;)

      Poista
  5. Huhuh, kuulostipa rankalta! Hienosti tavoitit juoksun fiilikset rapsaan!

    Mäkin olen kahdesti juossut puolikkaan miettien monta kertaa kisan aikana keskeytystä. Ekalla kerralla vaivasi lonkan bursiitti, toisella kertaa olin vain huonosti valmistautunut ja juoksu tuntui pahalta. Se ei ole mikään kiva tunne, kun jo ensimmäisten kilometrien kohdalla tuntuu, että olisiko parempi keskeyttää. Hienosti kuitenkin taistelit maaliin, ja onhan tuo sijoitus aika huippu!

    Tsemppiä palautumiseen ja tuleviin koitoksiin!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Voihan kroonistunut insertiitti

Ymmärrän, että tässä on lantioni. Vihdoin ja viimein sain syyn kipeälle takareidelleni. Olin viime perjantaina 45 minuuttia magneettikuvauksessa, jossa lantioni aluetta kuvattiin laajalti suunnasta jos toisesta. Radiologi avasi tuoreeltaan näkemäänsä raportissaan, joten sain huokaista helpotuksesta jo ennen viikonloppua. Sitä ennen olin tehnyt monen vammasta kärsivän virheen ja lukenut erilaisilta foorumeilta vieraiden ihmisten kauhutarinoita. Jollakulla oli esimerkiksi hermot painuneet lihakseen kiinni, josta ne oli yksitellen pitänyt irrottaa. Minulla oikean lonkan MRI paljasti takareidestäni seuraavia tietoja: Repeytymää ei näy ja lihakset kuvautuvat säännöllisinä, symmetriset. Ei pehmytosahematoomia. Luurakenne on säännöllistä, ei rasitusosteopatiaan viittaavaa. Lonkkanivelessä ei näy poikkeavaa. Ischias-hermojen kulkureitit vapaat, ei femoroacetabulaariseen impingementiin viittaavaa eikä bursiittilöydöksiä. Istuinkyhmyn hamstring-kiinnityksessä oli havaittavissa v

Hamstring-syndrooma

Hävettää tämä blogin sysääminen aina vihoviimeiseksi askareeksi muiden kiireiden tieltä. Mielessäni on monta aihetta, joista haluaisin täällä kirjoittaa, mutta niin vaan aika loppuu aina kesken. Jos tällä blogilla on vielä uskollisia lukijoita jäljellä, niin aloitetaan nyt vaikka jalan tilanteen kartoittamisesta. Oikea takareisihän on oireillut vaihtelevasti edelleen juoksulenkeillä. Kipu, tai oikeastaan jokin tuntemus, tuntuu juostessa milloin pakaran ulkosyrjässä, milloin alempana lihaksistossa, ja usein juoksulenkin jälkeen jalka on kipeä. Kävin osteopaatilla ja kuvittelin jo saaneeni avun vaivaani. Hän paineli jalkaani varpaista pakaraan saakka, kävi läpi vatsan ja selän linjat aina kasvoihin asti. Kävi ilmi, että oikea takareisi on jatkuvassa jännityksessä, kalvot umpikireät ja lihas ei pääse rentoutumaan. Vielä kipeämpiä kohtia löytyi reiden sisäsyrjästä, vatsasta, mutta yllättäen myös oikeasta leuasta. Kivun aiheuttajaksi arvelin ikivanhaa tapaani pureskella hampaitani ja

Juoksuvamma numero yksi: revähdys

Täällä iloinen toipilas odottelee toipumista ja harrastaa sillaikaa kaikkea muuta. Sellainen napsahti nyt pakosta, mutta ei se kuolemaksi ole. Magnesium ja kylmäpussista lämpökääreeksi muuttunut apuväline ovat ystäväni nyt.   Täällä pohjetoipilas, moro! Päivitetäänpä tilanne, kun lääkärilläkin tänään käytiin. Viime viikon keskiviikkona pohkeeni siis napsahti ikävästi kesken palauttelevan pk-lenkin, ja juokseminen loppui kuin seinään. Kivusta päättelin, että jalassani repesi jotakin, sillä ei nimittäin voinut ottaa yhtäkään juoksuaskelta. Onneksi tajusin kietoa jalkani ympärille ensihoidoksi pakastepussin, sillä kuulin tänään lääkäriltä, että se nopeuttaa revähdysten (ja kaiketi myös venähdysvammojen ja kramppien) paranemista. Kylmä estää runsasta turvotusta hillitsemällä verenvuotoa ja kudosnesteen kertymistä. Mitä vähemmän vammautunut alue turpoaa, sitä paremmin se pääsee parantumaan, sanotaan täällä . Eikä se pohkeeni ihan kamalan paljon turvonnut, vähäsen