Siirry pääsisältöön

Viimeisen viikon valmistautuminen maratonille

Vajaat kaksi viikkoa ennen Tukholman maratonia havahduin kauden päätapahtuman olevan aivan nurkan takana. Jännitys kasvoi, mutta hyvällä tavalla. Tiedän, että olen treenannut hyvin, mutta antanut palautumisellekin aikaa. Tänä keväänä ei ole tullut rasitusvammoja tai muitakaan kremppoja. Olo on odottavan hyvä.

Lauantaiaamuna kello 5 poika alkoi vaikertaa sängyssään. Hän valitti kurkkuaan ja vatsaansa, ja aiempien kokemusten perusteella tiesin kyseessä olevan ruokatorvea korventavat vatsahapot ja pian kurkusta hyökkäävä oksennus. Silmät ummessa sain kaivettua jostakin esiin ämpärin, mutta ensimmäinenkin oksennus osui sentään pönttöön. Siitä seurasi kahdeksan tunnin tyhjentäytyminen, ja minä liityin kuoroon kello 11. Olin jo ihmetellyt, miten voimani olivat niin vähissä pojan hoitamiseen, mutta tässä syy: olin saanut taudin itsekin. 

Mies oli saaressa rakentamssa kesämökkiä, ja kuopus virtaa täynnä. En muistanut, miten kokonaisvaltaisen pysäyttävä oksennustauti on: siinä ihmisestä tulee silmänräpäyksessä raunio, joka odottaa ainoastaan helpotuksen pilkahdusta kärsimykseensä. Soitin apujoukoille eli vanhemmilleni, että he tulisivat noutamaan kuopuksen mukaansa kesämökille. Ensiksikin, että hän säästyisi taudilta, ja toiseksi, että me saisimme levätä.

Tahatonta komiikkaakin löytyi. En unohda poikaani Jaffa-mukillinen huulillaan huokaamassa, kahdeksan tuntia oksennettuaan: "Eikö elämä ole ihanaa." Sydän suli. Onneksi tauti oli, vaikkakin raju, niin lyhyt.

Seuraavana päivänä eli kuusi päivää ennen maratonia olo on kuin lihamyllystä tulleella, väsynyt, muttei enää kuolemankielissä riutuva. Toipilaille on jopa maistunut vähän ruoka, ja täällä jo odotellaan voimien palautumista malttamattomina.



Vikan pitkiksen kiemurat.


On viime viikon valmistautumiseen mahtunut onneksi treenejäkin. Viime maanantaina kävin juoksemassa viimeisen pitkiksen, josta valmentaja oli puhunut 28 kilometrin siivua, mutta jonka itse lyhensin 21 kilometriin. Aikaa koitokseen oli kuitenkin enää vajaa kaksi viikkoa. Oli helteistä, noin 25 astetta, joten lenkki oli myös hyvä harjoitus kuumalla juoksemiseen, toistamiseen. Tarkoitus oli juosta matka lopussa kiihtyvänä, mutta kuitenkin rennosti. Aloitin matkan Pääskyvuoren lähimetsistä, ja pääsin siellä hetkessä todelliseen flow'hun. Noin hyvää juoksutuntumaa ei ole ollut aikoihin, vaikka juoksu onkin kulkenut. Vastaan tuli suunnistajia ja maastopyöräilijä, ja koin urheilemisen yhdistävää huumaa, kun ajattelin, miten mahtavaa on painella täällä metsässä yli juurakoiden ja kivien auringon porottaessa kuumasti.






Aurinko sai vähän jalkani turpoamaan, mikä tuntui toisinaan oikean jalan pohkeessa, mutta kipu ei ollut liiallinen. Juoksin uuden reitin, jota olen ennen mennyt vain pyörällä, mutta nyt tuli todistetuksi sen soveltuminen mainiosti myös juoksemiseen. Eli kun pujahdin metsästä jossakin Kaarinan rajamailla ulos, jatkoin Kaarinantietä Hämeentielle ja sieltä Ravattulan Citymarketin ohitse kymppitien laitaa. Alikulusta käännyin Riippusillantielle, ja ylitin Aurajoen riippusiltaa pitkin. Silmiä hiveleviä alkukesän värisävyjä ja tuoksuja. Sitten juoksin hevostallien ohitse kohti Haagaa, ja sieltä reitti kääntyi Metsämäen raviradan ohitse kohti Orikedon Shelliä. Polttolaitoksen kohdalta käännyin Halisiin ja suuntasin Aurajoen kauniille Koroisten reitille, josta ylitin joen jälleen rautatiesiltaa pitkin.

Vauhti tuntui kevyeltä ja juoksu mukavalta. Tahti yritti koko ajan kiihtyä 5:40:een, vaikka pyrin pitämään sen hitaampana. 5:40 on tavoitevauhtini maratonille, sillä sillä saavuttaa neljän tunnin ajan, joten siinä mielessä on lupaavaa, että jalat etenivät luonnostaan juuri tuota tahtia. Jos saan voimani takaisin ja jaloissa on puhtia, voisi kuvitella, että matka ensi lauantaina voisi taittuakin tuohon tahtiin. Lopussa aloin ohjeiden mukaisesti kiihdytellä. Toiseksi viimeinen kova kilometri kulki tahtiin 5:35, viimeinen 5:19, ja voimia tuntui olevan vielä reippaasti. Pari viimeistä kilometriä palauttelin kevyesti.

Maratonilla tavoitteena on juosta ensimmäinen puolikas niin, että juoksu tuntuu kevyeltä koko matkan. Uskoisin, että jos juoksen 5:40 tahtia, tavoite on mahdollinen. Kolmeenkymppiin asti juoksemisen pitäisi tuntua jokseenkin siedettävältä, joten tahdin pitäisi pysyä siihenkin asti kutakuinkin samana. Kolmestakympistä maaliin asti on joka tapauksessa suoriutumista, joten jos voimia riittää, tahtia voi siinä vaiheessa aavistuksen kiristää. Sen näkee sitten, miten vahva olen. Missään tapauksessa en halua juosta alkumatkaa kovempaa ja tuhlata kaikkia voimiani. Siitä tulisi liian raastava loppumatka. Jos jotakin, niin ainakin tämä oksennustauti on saanut juoksuhimoni äärimmilleen.

Keskiviikkona olimme valmentajan kanssa Orikedolla tekemässä viisi kiihtyvää alamäkivetoa, vajaa 200 metriä jokainen. Lopussa painoin vähän kaasua, muuten mentiin rennosti. Tarkoituksena oli juosta kevyt verkka perjantaina ja vauhtileikittely lauantaina, mutta nyt mennään ilman niitä. Huomenna on hieronta, ja tiistaina aion mennä verkkailemaan kuntoradalle. Siellä sitten nähdään, kuinka paljon oksentaminen heikensi voimia. Huvittavaa, että kehoni päätti valmistautua tiistaina alkavaan tankkaamiseen huolellisella tyhjentymisellä.

Kommentit

  1. Tsemppiä odotteluviikkoon! :) Tukholmassa on kiva juosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kiitos!! Tosi innoissani olen päästessäni silmäämään kaunista Tukholmaa nyt juoksuperspektiivistä :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Piilevä raudanpuutos

Tämän postauksen piti käsitellä uusia sykerajojani, mutta kirjoitankin ensin tästä diagnoosista, jonka sain tänään. Sehän osaltaan selittää niitä kummallisen korkeita sykkeitänikin, uusi aerobinen kynnysarvoni on puolentoista viikon takaisen testin mukaan nimittäin 159!

Luin joulukuussa Healthy style of Living -blogin Susannan vakavasta raudanpuutostilasta. Ajattelin, että kaikenlaista sitä voi ollakin, mutta en osannut lainkaan ajatella, että vähäiset rautavarannot voisivat olla selittävä tekijä myös omaan olooni. Pari viikkoa sitten entinen työkaverini jakoi Facebookissa päivityksen, jossa hän kertoi kärsivänsä raudanpuutosanemiasta. Hemoglobiini oli verikokeissa aina normaalin viitearvon rajoissa, samoin kuin kaikki muutkin arvot. Mutta silti hän oli aina uupunut, kärsi lopulta voimakkaasta ahdistuksesta rintakehässä ja joutui jättämään kuntosalitreenitkin väliin.

Jostain tuli sellainen olo, että olenhan minäkin aika usein selittämättömän väsynyt, niin että se väsymys tulee ikään …

Juoksuvamma numero yksi: revähdys

Täällä pohjetoipilas, moro! Päivitetäänpä tilanne, kun lääkärilläkin tänään käytiin. Viime viikon keskiviikkona pohkeeni siis napsahti ikävästi kesken palauttelevan pk-lenkin, ja juokseminen loppui kuin seinään. Kivusta päättelin, että jalassani repesi jotakin, sillä ei nimittäin voinut ottaa yhtäkään juoksuaskelta. Onneksi tajusin kietoa jalkani ympärille ensihoidoksi pakastepussin, sillä kuulin tänään lääkäriltä, että se nopeuttaa revähdysten (ja kaiketi myös venähdysvammojen ja kramppien) paranemista. Kylmä estää runsasta turvotusta hillitsemällä verenvuotoa ja kudosnesteen kertymistä.
Mitä vähemmän vammautunut alue turpoaa, sitä paremmin se pääsee parantumaan, sanotaan täällä. Eikä se pohkeeni ihan kamalan paljon turvonnut, vähäsen kyllä.

Hankin heti samana iltana apteekista kylmäpussin, joka muuntuu helposti lämpöpussiksi: saman välineen voi laittaa sekä pakkaseen että mikroon. Käytin kylmää jalassani parin ensimmäisen päivän ajan, ja paraneminen pääsikin hyvin vauhtiin. Kävelem…

Hamstring-syndrooma

Hävettää tämä blogin sysääminen aina vihoviimeiseksi askareeksi muiden kiireiden tieltä. Mielessäni on monta aihetta, joista haluaisin täällä kirjoittaa, mutta niin vaan aika loppuu aina kesken. Jos tällä blogilla on vielä uskollisia lukijoita jäljellä, niin aloitetaan nyt vaikka jalan tilanteen kartoittamisesta.


Oikea takareisihän on oireillut vaihtelevasti edelleen juoksulenkeillä. Kipu, tai oikeastaan jokin tuntemus, tuntuu juostessa milloin pakaran ulkosyrjässä, milloin alempana lihaksistossa, ja usein juoksulenkin jälkeen jalka on kipeä. Kävin osteopaatilla ja kuvittelin jo saaneeni avun vaivaani. Hän paineli jalkaani varpaista pakaraan saakka, kävi läpi vatsan ja selän linjat aina kasvoihin asti. Kävi ilmi, että oikea takareisi on jatkuvassa jännityksessä, kalvot umpikireät ja lihas ei pääse rentoutumaan. Vielä kipeämpiä kohtia löytyi reiden sisäsyrjästä, vatsasta, mutta yllättäen myös oikeasta leuasta. Kivun aiheuttajaksi arvelin ikivanhaa tapaani pureskella hampaitani ja posk…