Viimeisen viikon valmistautuminen maratonille

Vajaat kaksi viikkoa ennen Tukholman maratonia havahduin kauden päätapahtuman olevan aivan nurkan takana. Jännitys kasvoi, mutta hyvällä tavalla. Tiedän, että olen treenannut hyvin, mutta antanut palautumisellekin aikaa. Tänä keväänä ei ole tullut rasitusvammoja tai muitakaan kremppoja. Olo on odottavan hyvä.

Lauantaiaamuna kello 5 poika alkoi vaikertaa sängyssään. Hän valitti kurkkuaan ja vatsaansa, ja aiempien kokemusten perusteella tiesin kyseessä olevan ruokatorvea korventavat vatsahapot ja pian kurkusta hyökkäävä oksennus. Silmät ummessa sain kaivettua jostakin esiin ämpärin, mutta ensimmäinenkin oksennus osui sentään pönttöön. Siitä seurasi kahdeksan tunnin tyhjentäytyminen, ja minä liityin kuoroon kello 11. Olin jo ihmetellyt, miten voimani olivat niin vähissä pojan hoitamiseen, mutta tässä syy: olin saanut taudin itsekin. 

Mies oli saaressa rakentamssa kesämökkiä, ja kuopus virtaa täynnä. En muistanut, miten kokonaisvaltaisen pysäyttävä oksennustauti on: siinä ihmisestä tulee silmänräpäyksessä raunio, joka odottaa ainoastaan helpotuksen pilkahdusta kärsimykseensä. Soitin apujoukoille eli vanhemmilleni, että he tulisivat noutamaan kuopuksen mukaansa kesämökille. Ensiksikin, että hän säästyisi taudilta, ja toiseksi, että me saisimme levätä.

Tahatonta komiikkaakin löytyi. En unohda poikaani Jaffa-mukillinen huulillaan huokaamassa, kahdeksan tuntia oksennettuaan: "Eikö elämä ole ihanaa." Sydän suli. Onneksi tauti oli, vaikkakin raju, niin lyhyt.

Seuraavana päivänä eli kuusi päivää ennen maratonia olo on kuin lihamyllystä tulleella, väsynyt, muttei enää kuolemankielissä riutuva. Toipilaille on jopa maistunut vähän ruoka, ja täällä jo odotellaan voimien palautumista malttamattomina.

Vikan pitkiksen kiemurat.

On viime viikon valmistautumiseen mahtunut onneksi treenejäkin. Viime maanantaina kävin juoksemassa viimeisen pitkiksen, josta valmentaja oli puhunut 28 kilometrin siivua, mutta jonka itse lyhensin 21 kilometriin. Aikaa koitokseen oli kuitenkin enää vajaa kaksi viikkoa. Oli helteistä, noin 25 astetta, joten lenkki oli myös hyvä harjoitus kuumalla juoksemiseen, toistamiseen. Tarkoitus oli juosta matka lopussa kiihtyvänä, mutta kuitenkin rennosti. Aloitin matkan Pääskyvuoren lähimetsistä, ja pääsin siellä hetkessä todelliseen flow'hun. Noin hyvää juoksutuntumaa ei ole ollut aikoihin, vaikka juoksu onkin kulkenut. Vastaan tuli suunnistajia ja maastopyöräilijä, ja koin urheilemisen yhdistävää huumaa, kun ajattelin, miten mahtavaa on painella täällä metsässä yli juurakoiden ja kivien auringon porottaessa kuumasti.

Aurinko sai vähän jalkani turpoamaan, mikä tuntui toisinaan oikean jalan pohkeessa, mutta kipu ei ollut liiallinen. Juoksin uuden reitin, jota olen ennen mennyt vain pyörällä, mutta nyt tuli todistetuksi sen soveltuminen mainiosti myös juoksemiseen. Eli kun pujahdin metsästä jossakin Kaarinan rajamailla ulos, jatkoin Kaarinantietä Hämeentielle ja sieltä Ravattulan Citymarketin ohitse kymppitien laitaa. Alikulusta käännyin Riippusillantielle, ja ylitin Aurajoen riippusiltaa pitkin. Silmiä hiveleviä alkukesän värisävyjä ja tuoksuja. Sitten juoksin hevostallien ohitse kohti Haagaa, ja sieltä reitti kääntyi Metsämäen raviradan ohitse kohti Orikedon Shelliä. Polttolaitoksen kohdalta käännyin Halisiin ja suuntasin Aurajoen kauniille Koroisten reitille, josta ylitin joen jälleen rautatiesiltaa pitkin.

Vauhti tuntui kevyeltä ja juoksu mukavalta. Tahti yritti koko ajan kiihtyä 5:40:een, vaikka pyrin pitämään sen hitaampana. 5:40 on tavoitevauhtini maratonille, sillä sillä saavuttaa neljän tunnin ajan, joten siinä mielessä on lupaavaa, että jalat etenivät luonnostaan juuri tuota tahtia. Jos saan voimani takaisin ja jaloissa on puhtia, voisi kuvitella, että matka ensi lauantaina voisi taittuakin tuohon tahtiin. Lopussa aloin ohjeiden mukaisesti kiihdytellä. Toiseksi viimeinen kova kilometri kulki tahtiin 5:35, viimeinen 5:19, ja voimia tuntui olevan vielä reippaasti. Pari viimeistä kilometriä palauttelin kevyesti.

Maratonilla tavoitteena on juosta ensimmäinen puolikas niin, että juoksu tuntuu kevyeltä koko matkan. Uskoisin, että jos juoksen 5:40 tahtia, tavoite on mahdollinen. Kolmeenkymppiin asti juoksemisen pitäisi tuntua jokseenkin siedettävältä, joten tahdin pitäisi pysyä siihenkin asti kutakuinkin samana. Kolmestakympistä maaliin asti on joka tapauksessa suoriutumista, joten jos voimia riittää, tahtia voi siinä vaiheessa aavistuksen kiristää. Sen näkee sitten, miten vahva olen. Missään tapauksessa en halua juosta alkumatkaa kovempaa ja tuhlata kaikkia voimiani. Siitä tulisi liian raastava loppumatka. Jos jotakin, niin ainakin tämä oksennustauti on saanut juoksuhimoni äärimmilleen.

Keskiviikkona olimme valmentajan kanssa Orikedolla tekemässä viisi kiihtyvää alamäkivetoa, vajaa 200 metriä jokainen. Lopussa painoin vähän kaasua, muuten mentiin rennosti. Tarkoituksena oli juosta kevyt verkka perjantaina ja vauhtileikittely lauantaina, mutta nyt mennään ilman niitä. Huomenna on hieronta, ja tiistaina aion mennä verkkailemaan kuntoradalle. Siellä sitten nähdään, kuinka paljon oksentaminen heikensi voimia. Huvittavaa, että kehoni päätti valmistautua tiistaina alkavaan tankkaamiseen huolellisella tyhjentymisellä.